MIKÄ ON HKJKS?

HKJKS:han on Henkilökohtaisen Kasvatuksen Järjestämistä Koskeva Suunnitelma. Uuden lastensuojelulain mukaan HKJKS tulee laatia vanhempien vastuulle syntyneiden lihallisten tai heille muulla tavoin uskottujen lasten kasvun pohjaksi.

Kyseessähän on tietenkin visio, johon intouduin Sediksen blogissa olevan jutun ja keskustelun pohjalta. Kouluhan nimittäin on oppimis- ja kasvatuslaitos, ja sen pitää laatia tarkat opetus- ja kasvatussuunnitelmat, tarvittaessa jopa kunkin lapsen henkilökohtaiset ominaisuudet huomioon ottaen (HOJKS). Tämäkään ei kyllä tunnu riittävän, ja paremmin tietäviä vanhempia on runsain mitoin.

Miksi siis kodit saavat kasvatusasioissa olla kuin lehmät pellossa, vastuuvapaita kaikesta kasvatustehtävien organisoinnista, vaikka kasvatus tapahtuu lähes sataprosenttisesti kotona, vanhempien vastuulla? Miksi vanhempiin voidaan aina luottaa, mutta kasvatusalan ammattilaisiin, opettajiin sitten taas ei? Antaako syntymässä siinnyt rakkaus lapseen aina siivet onnistumiseen?

Kysyn edelleeen, miksi lapsia voi kotona kasvattaa tai olla kasvattamatta, lapset voi jättää itsensä varaan muodostamaan maailmankuvaa aivan yksin? Miksi lapsia voi kotona tukistaa, lyödä, pilkata ja ivata sekä hakata tai nitistää henkisesti? Heidät voi kotona halutessaan vaikka raiskata joutumatta vankilaan. Heidät voi kasvattaa pikkuhirviöiksi sallimalla heille rajattoman vapauden tehdä mitä vain.

Kun lapsi sitten pullautetaan kotieväin tai eväittä ulkomaailmaan, ensin päiväkotiin ja sitten kouluun, voi konfikteja alkaa ilmaantua. Kouluissa paikataan sitten kasvatuksellisia aukkoja niiden niukkojen resurssien turvin, jotka kouluilla on. Palkaksi koulu saa useimmiten niskaansa moitteet lapsen epäonnistuneesta ohjaamisesta tai ainakin siitä, ettei hoida esimerkiksi kiusaamistapauksia oikein. Jos vanhemmilta edellytettäisiin Henkilökohtaisen Kasvatuksen Järjestämistä Koskevan Suunnitelman laatimista, eliminoitaisiin ehkä monia aukkoja, ja vanhemmat joutuisivat vastaamaan suunnitelman toteutumisesta ylemmälle elimelle samoin kuin opettajat.

Tässä alla peruskoulujen eettisistä kasvatussuunnitelmista kotitarpeisiin muokattu HKJKS mietittäväksi. Henkilökohtaisen Kasvatuksen Järjestämistä Koskeva Suunnitelma sisältäisi siis seuraavat tiedot:

kuvaus lapsen kasvuvalmiuksista, taidoista, vahvuuksista ja kehittämistarpeista

kasvatuksen ja kasvun pitkän ja lyhyen aikavälin tavoitteet, joista johdetaan kasvatuksen keskeiset sisällöt

kasvatussuunnitelmaan kuuluvien teemojen ja visioiden nimeäminen ja luettelo niistä kohdista, joissa poiketaan suunnitelmasta

kasvatukseen ja kasvuun tarvittavat tulkitsemis- ja avustajapalvelut, muut lapsenhuoltopalvelut, kommunikointitavat, erityiset apuvälineet ja kasvatusmateriaalit

henkilöt, jotka osallistuvat lapsen kasvatus- ja tukipalveluiden järjestämiseen sekä heidän vastuualueensa

lapsen kasvun edistymisen seurannan ja arvioinnin periaatteet

Lapsen arviointi perustuisi yhteiskunnan yleiseen, vaikkapa Unicefin asettamaan kasvupäämäärään tai siihen tavoitteeseen, joka olisi asetettu hänelle henkilökohtaisen kasvatuksen järjestämistä koskevassa suunnitelmassa. Yhteisenä kasvatustavoitteena olisi vaikkapa yhteiskuntakelpoinen ja itseään arvostava kansalainen, jolla olisi kehittynyt eettinen omatunto suhteessa muihin ihmisiin. Yksilöllisistä kasvatuspäämääristä olisi tehtävä merkintä suunnitelmaan.

(Maalaus Albert Edelfelt, Lapsen ruumissaatto, osa maalauksesta)

Lacrimosa ja Voimala

Katselin eilen ykköseltä Lacrimosan ja sen perään Voimalan. Lacrimosasta pidin, se oli kaunis, lähes unenomainen näytelmä rakkaudesta, ja samaistuin päähenkilöön Juuliaan voimakkaasti. Voimala jätti tyhjäksi.

Lacrimosan kerrottiin pohjaavan tositapahtumiin, ja muistin tässä yhteydessä erään miespuolisen oopperalaulajan kuolleen samantyylisessä auto-onnettomuudessa kuin Juulia, pari vuotta sitten. Kirjailija (Liisamaija Laaksonen) oli vaihtanut sukupuolet, ja ratkaisu oli oikea, vältyttiin liialta sentimentaalisuudelta, jota jonkin verran muutoinkin kyllä oli. Annos kaiken voittavaa romantiikkaa silloin tällöin voitelee sielua, mitä puolestaan samaan aikaan kolmoskanavalla esitetty romanttinen Bridget Jones -sinkkukomedia ei ainakaan minulle tee. En vaan jaksa katsoa niin elämälle vierasta teeskenneltyä ja epärehellistä hömppää. Miksi se on suositumpaa kuin Lacrimosa-romantiikka, jota oletettavasti monikaan tämänkään lukijoista ei tunne? Veikkaaan, että jos televisiota eilen katseltiin, valinta kohdistui useimmilla amerikkalaiseen elokuvaan kuin tähän kotimaiseen näytelmään.

Voimalan naisten näennäiseen syvällisyyteen taas alkaa pikku hiljaa kyllästyä, huolimatta siitä, että he valmistelevat ohjelman jopa lukemalla vierailijoiden kirjoja ja sanomalla niistä asioita, jotka paljastavat sen, että luettua on pureskeltu kovastikin. Olen myös usein harmitellut sitä, että valtaosa vierailijoista on miehiä, joita kuunnellaaan ja jotka saavat esiintyä ohjelmassa viisaina. Kaikkiin polttaviin ajankohtaisaiheisiin ei osata tarttua tarpeeksi rohkeasti. Esimerkiksi feministi Minttu Hapulin tilalle aikanaan olisin kaivannut värikästä feministiä Kaarina Hazardia, joka oli suurin piirtein samaan aikaan - tai vain vähää ennen - räväkämmin ajankohtainen.

Eilisessä seksikeskustelussa ainoa todella kiinnostava kommentti oli kirjailija Eeva Kilven esittämä "pornotaiteestahan puuttuu moraali ja vastuu". Tähän kommenttiin toisenlaisin painotuksin orientoituneet naiset eivät kuitenkaan tarttuneet millään tavoin eikä se saanut tilaa, ja näin koko keskustelua syventävä aspekti ja jännite jäi toteutumatta yksimielisen ja lässähtäneen konsensushyrinän keskellä, jossa kaikki vain nyökyttelivät toisilleen kuin keisarille tämän esitellessä uusia vaatteitaan.

Olennaisempaa kuin Kilven kommentin syventäminen oli todennäköisesti ehtiä antaa aikaa sille, että taiteen professori Pauline von Bonsdorff ehtisi esittää vähän performanssia ja ryömiä Mimosa Palen paikalle raahaamaan Mobile Female Monumentiin (jättipilluun) ja syntyä siellä uudelleen. Ja kyllä hän kuulemma syntyikin huolimatta siitä, että näytti täysin entiseltä itseltään liukuessaan hävystä ulos. Ihmisten on kuulemma hyvä tajuta, että pillu on naiselle taakka, toisin kuin fallos miehelle, sanoivat Pale ja Bonsdorff.

Okei, tällaista tänään, eilisen tv-illan pohjalta. Täytyy muuten kiittää ykkös- ja kakkoskanavia sekä Teemaa siitä, että ne antavat ihmiselle syvempiä elämyksiä, oppia ja ajateltavaa, toisin kuin kaupalliset kanavat, joita huomaan katsovani päivä päivältä vähemmän. Elokuvatkin ovat kaupallisilla kanavilla lähinnä sukupuolittunutta miesten väkivaltaista toimintaräiskettä tai naistenlehtitasoista hömppäkamaa.

(Maalaus Paulis Postazs)

Mistä kypsyys tulee?

Edellisen päreen arvokeskustelun lopputulemaksi jäi, että arvotyhjiötä ei useimpien mielestä ole olemassa, vaan on vain erilaisia arvoja, joista muiden arvot helposti nähdään vääriksi ja subjektiivisiksi, ja omat arvot taas nähdään oikeiksi ja objektiivisiksi.

Moni oli myös sitä mieltä, että arvot eivät tartu lapseen niin helposti kuin esimerkiksi minä arvelin viittauksessani Tiktakin säkeeseen ja Indican joulutoivotukseen. Mm. Fredrika ja Mika Sipura kirjoittivat tästä omissa blogeissaan. Viittaan tässä yhteydessä vielä moniinkin tutkimuksiin ihmisen aivoihin jopa puoliunessa piirtyvistä muistijäljistä. Enkä tarkoita niin naiivisti, että mennään tekemään juuri niin kuin laulussa sanotaan, vaan niin, että laulun sanoma heijastaa jo olemassa olevaa todellisuutta, ja toistosäkeen kaunis melodia vahvistaa opittua henkiseksi pääomaksi, kenties elämän mantraksi.

Korostan vielä sitä, että tyttöbändien laulun sanoista piirtyy yhtäläisesti elämää edistäviä ja positiivisia muistijälkiä ja että molemmilla yhtyeillä on yleisesti ottaen varsin melodisia ja kauniita kappaleita. Juuri siksi pidänkin bändejä melkoisina vaikuttajina, koska heidän sanomaansa harvoin pohditaan kriittisesti. Ei silti - tätä kohtaa ei pidä kirjoituksessani liioitella - samantyyppinen vaikuttamistapahtuma tämä on kuin median ja videoiden ja pelien vaikutus lapseen. Kaikki yhdessä muovaa maailmankuvaa, ja mieluisin lähde on aina suurin vaikuttaja ja jopa mielipiteen muovaaja. Bratz-nukkienkin seksistinen habitus piirtyy tyttöjen mieliin paremmin kuin äidin sanat.

Jotta tahattomilta vaikutteilta vältyttäisiin, pitää tietenkin olla kypsä, jotta osaa erottaa oikean ja elämää edistävän väärästä, elämää tuhoavasta. Pitää osata olla mieluummin kriittinen kuin konsensushenkinen. Valitettavasti konsensushenki ja myönteisyys ovat sellaisia arvoja, jotka tuovat mukanaan myös pahaa, ellei osata seuloa jyviä akanoista. Konsensusihminen saattaa mielistellä ja teeskennellä, ja mikäs sen falskimpaa ja epärehellisempää henkistä laiskuutta, jota minä ainakin pidän suurimpana kuolemansynneistä. Näin pahuus taas lisääntyy juuri siellä, missä arvellaan valtakunnassa kaiken olevan hyvin ja jossa ei nähdä pahan olemassaoloa. Kriittinen taas osaa erotella asioita, mutta häntä taas pidetään yhteiskunnassa usein märisijänä, koska tarttuu negatiivisiin asioihin.

Itse en ole myöskään siitä vakuuttunut, että arvotyhjiötä ei ole ja että jos se on, se täyttyisi heti jollain arvolla. Minulle käsite arvo näyttäytyy aktiivisena ajatusliikahduksena, jossa arvo määritetään glorifioimalla mikä tahansa arvo hyväksi, jaloksi, pyhäksi tai yleväksi, kuten Jokelan tapauksessa kävi tai kuten käy uskonnollisissa elämyksissä. En siis pidä arvoja huonoina tai hyvinä, jos pohjaan asti ajattelen, vaan arvoja joko on tai ei ole, ja arvo on aina kantajalleen pyhä, siis hänen mielestään hyvä - pahasta voidaan tehdä hyvä. Minusta välinpitämätön suhtautuminen lähes kaikkeen ei siis voi kummuta mistään arvosta, vaan on vain hengen laiskuutta. Arvottomuutta siis olisi, tyhjiöitä on enemmän kuin heti havaitaan.

Mutta - kuka sitten on kypsä? Onko se hän, joka elää tiukasti arvojensa mukaan, se jolla on arvot kohdallaan? Voiko uskova olla kypsä tai toisaalta ateisti, koska kummallakin on glorifioidut arvot maailmankuvansa rakennuspuina? Vai voiko olla niin, että vain toinen on kypsä, toinen epäkypsä? - Itse näen ateistin maailmankuvan yhtä "arvollisena" kuin innokkaan uskovaisen. Molemmilla on uskontoon riippuvuussuhde, joka sanelee elämisen reunaehdot.

Onko kumpikaan arvo kuitenkaan lopulta kypsä täällä arkisessa raadannassa, jossa ihmistä koetellaan äärirajoille asti? Ateistilla on mielestäni koko ajan vaikeaa asenteensa kanssa, sillä miten hän perustelee itselleen elämän mielekkyyden, kun hänen täytyy pitää valtaosaa universumin kulttuuri- ja sivistyshistoriasta suurena erehdyksenä? Uskova taas joutuu luottamaan henkimaailmaan, siihen että kaikki menee korkeamman käden mukaan ja tähän on tyytyminen.

Toisaalta ateistin maailmankuva on vielä vaikeampi kuin uskovan, koska joka paikassa ateistia vastaan tulee epätoivottuja enteitä, uskonnon merkkejä, jotka hänen tulee torjua. Uskovan asema on optimistisempi: hänellä on sekä tulevaisuus että menneisyys, kun nämä aspektit sen sijaan puuttuvat ateistilta, joka kuoltuaan maatuu jäljettömiin. Ateistilla ei ole ole taivasta eikä helvettiä, vaan hänen on tehtävä paratiisi maan päälle. Kristillisen perinteen kulttuurianteineen täytyy olla hänestä todella vaivaannuttavaa ja jopa tuskaa tuottavaa. Uskova taas koskaan ei kai voi olla varma taivaspaikastaan, jota hänen täytyy varmistella kaiken aikaa.


*

Yllä olevan kaltaista yhteenvetoa olin eilen illalla laatimassa, kun kohtasin kommenttilaatikkoni loppumetreillä hieman samankaltaisia kysymyksiä:

Millainen on siis kypsä aikuinen? Mitkä ovat kyspyyden kriteerit? Mitkä ovat kypsän minäkuvan tunnuspiirteet - onko niitä - mitä väliä niillä on? Olen nimittäin jo pitkään pohdiskellut, voivatko nuoret kasvaa kypsään aikuisuuteen nykyisessä arvojen sekamelskassa. Etenkin Jokelan tapahtumien jälkeen olen keskustellut aiheesta useiden kollegoideni kanssa. Missä määrin koululaitos voi enää vaikuttaa arvokasvattajana yleisen moraalisen vedenpaisumuksen velloessa valtoimenaan ympärillä?

Näin kysyi siis Soili Tiimonen edellisen keskustelun loppumetreillä kirjoitettuani koko päreeni hänen Helsingin Sanomien artikkelinsa (24.12.2007) innoittamana.

Kytken nämä Soili Tiimosen kysymykset tähän yhteenvetopäreeni loppuun, vaikka pieni saumakohta tähän jää näkyviin oman ateistin maailmankuvaa pohtivan juttuni vuoksi. Yhtäläisyyttä löytyy silti, joten minäkin jään ihmettelemään, pitääkö ihmisen olla kypsä, ja voiko yleensä yhden elämän aikana ehtiä kypsymään koskaan. Ja mikä sija uskonnolla on kypsyydessä?

(Piirros Daniel Huntington: Philosophy and Christian Art)