Mistä kypsyys tulee?

Edellisen päreen arvokeskustelun lopputulemaksi jäi, että arvotyhjiötä ei useimpien mielestä ole olemassa, vaan on vain erilaisia arvoja, joista muiden arvot helposti nähdään vääriksi ja subjektiivisiksi, ja omat arvot taas nähdään oikeiksi ja objektiivisiksi.

Moni oli myös sitä mieltä, että arvot eivät tartu lapseen niin helposti kuin esimerkiksi minä arvelin viittauksessani Tiktakin säkeeseen ja Indican joulutoivotukseen. Mm. Fredrika ja Mika Sipura kirjoittivat tästä omissa blogeissaan. Viittaan tässä yhteydessä vielä moniinkin tutkimuksiin ihmisen aivoihin jopa puoliunessa piirtyvistä muistijäljistä. Enkä tarkoita niin naiivisti, että mennään tekemään juuri niin kuin laulussa sanotaan, vaan niin, että laulun sanoma heijastaa jo olemassa olevaa todellisuutta, ja toistosäkeen kaunis melodia vahvistaa opittua henkiseksi pääomaksi, kenties elämän mantraksi.

Korostan vielä sitä, että tyttöbändien laulun sanoista piirtyy yhtäläisesti elämää edistäviä ja positiivisia muistijälkiä ja että molemmilla yhtyeillä on yleisesti ottaen varsin melodisia ja kauniita kappaleita. Juuri siksi pidänkin bändejä melkoisina vaikuttajina, koska heidän sanomaansa harvoin pohditaan kriittisesti. Ei silti - tätä kohtaa ei pidä kirjoituksessani liioitella - samantyyppinen vaikuttamistapahtuma tämä on kuin median ja videoiden ja pelien vaikutus lapseen. Kaikki yhdessä muovaa maailmankuvaa, ja mieluisin lähde on aina suurin vaikuttaja ja jopa mielipiteen muovaaja. Bratz-nukkienkin seksistinen habitus piirtyy tyttöjen mieliin paremmin kuin äidin sanat.

Jotta tahattomilta vaikutteilta vältyttäisiin, pitää tietenkin olla kypsä, jotta osaa erottaa oikean ja elämää edistävän väärästä, elämää tuhoavasta. Pitää osata olla mieluummin kriittinen kuin konsensushenkinen. Valitettavasti konsensushenki ja myönteisyys ovat sellaisia arvoja, jotka tuovat mukanaan myös pahaa, ellei osata seuloa jyviä akanoista. Konsensusihminen saattaa mielistellä ja teeskennellä, ja mikäs sen falskimpaa ja epärehellisempää henkistä laiskuutta, jota minä ainakin pidän suurimpana kuolemansynneistä. Näin pahuus taas lisääntyy juuri siellä, missä arvellaan valtakunnassa kaiken olevan hyvin ja jossa ei nähdä pahan olemassaoloa. Kriittinen taas osaa erotella asioita, mutta häntä taas pidetään yhteiskunnassa usein märisijänä, koska tarttuu negatiivisiin asioihin.

Itse en ole myöskään siitä vakuuttunut, että arvotyhjiötä ei ole ja että jos se on, se täyttyisi heti jollain arvolla. Minulle käsite arvo näyttäytyy aktiivisena ajatusliikahduksena, jossa arvo määritetään glorifioimalla mikä tahansa arvo hyväksi, jaloksi, pyhäksi tai yleväksi, kuten Jokelan tapauksessa kävi tai kuten käy uskonnollisissa elämyksissä. En siis pidä arvoja huonoina tai hyvinä, jos pohjaan asti ajattelen, vaan arvoja joko on tai ei ole, ja arvo on aina kantajalleen pyhä, siis hänen mielestään hyvä - pahasta voidaan tehdä hyvä. Minusta välinpitämätön suhtautuminen lähes kaikkeen ei siis voi kummuta mistään arvosta, vaan on vain hengen laiskuutta. Arvottomuutta siis olisi, tyhjiöitä on enemmän kuin heti havaitaan.

Mutta - kuka sitten on kypsä? Onko se hän, joka elää tiukasti arvojensa mukaan, se jolla on arvot kohdallaan? Voiko uskova olla kypsä tai toisaalta ateisti, koska kummallakin on glorifioidut arvot maailmankuvansa rakennuspuina? Vai voiko olla niin, että vain toinen on kypsä, toinen epäkypsä? - Itse näen ateistin maailmankuvan yhtä "arvollisena" kuin innokkaan uskovaisen. Molemmilla on uskontoon riippuvuussuhde, joka sanelee elämisen reunaehdot.

Onko kumpikaan arvo kuitenkaan lopulta kypsä täällä arkisessa raadannassa, jossa ihmistä koetellaan äärirajoille asti? Ateistilla on mielestäni koko ajan vaikeaa asenteensa kanssa, sillä miten hän perustelee itselleen elämän mielekkyyden, kun hänen täytyy pitää valtaosaa universumin kulttuuri- ja sivistyshistoriasta suurena erehdyksenä? Uskova taas joutuu luottamaan henkimaailmaan, siihen että kaikki menee korkeamman käden mukaan ja tähän on tyytyminen.

Toisaalta ateistin maailmankuva on vielä vaikeampi kuin uskovan, koska joka paikassa ateistia vastaan tulee epätoivottuja enteitä, uskonnon merkkejä, jotka hänen tulee torjua. Uskovan asema on optimistisempi: hänellä on sekä tulevaisuus että menneisyys, kun nämä aspektit sen sijaan puuttuvat ateistilta, joka kuoltuaan maatuu jäljettömiin. Ateistilla ei ole ole taivasta eikä helvettiä, vaan hänen on tehtävä paratiisi maan päälle. Kristillisen perinteen kulttuurianteineen täytyy olla hänestä todella vaivaannuttavaa ja jopa tuskaa tuottavaa. Uskova taas koskaan ei kai voi olla varma taivaspaikastaan, jota hänen täytyy varmistella kaiken aikaa.


*

Yllä olevan kaltaista yhteenvetoa olin eilen illalla laatimassa, kun kohtasin kommenttilaatikkoni loppumetreillä hieman samankaltaisia kysymyksiä:

Millainen on siis kypsä aikuinen? Mitkä ovat kyspyyden kriteerit? Mitkä ovat kypsän minäkuvan tunnuspiirteet - onko niitä - mitä väliä niillä on? Olen nimittäin jo pitkään pohdiskellut, voivatko nuoret kasvaa kypsään aikuisuuteen nykyisessä arvojen sekamelskassa. Etenkin Jokelan tapahtumien jälkeen olen keskustellut aiheesta useiden kollegoideni kanssa. Missä määrin koululaitos voi enää vaikuttaa arvokasvattajana yleisen moraalisen vedenpaisumuksen velloessa valtoimenaan ympärillä?

Näin kysyi siis Soili Tiimonen edellisen keskustelun loppumetreillä kirjoitettuani koko päreeni hänen Helsingin Sanomien artikkelinsa (24.12.2007) innoittamana.

Kytken nämä Soili Tiimosen kysymykset tähän yhteenvetopäreeni loppuun, vaikka pieni saumakohta tähän jää näkyviin oman ateistin maailmankuvaa pohtivan juttuni vuoksi. Yhtäläisyyttä löytyy silti, joten minäkin jään ihmettelemään, pitääkö ihmisen olla kypsä, ja voiko yleensä yhden elämän aikana ehtiä kypsymään koskaan. Ja mikä sija uskonnolla on kypsyydessä?

(Piirros Daniel Huntington: Philosophy and Christian Art)