Tits pervertit

Eduskunnan naiset ovat nimenneet alempana luetellut keski-iän paremmalla puolella olevat kansanedustajatoverit seksistisiksi wannabe-alfauroksiksi, joille ovat antaneet koodinimen Tits Pervert (HS 27.1.).

Kyseiset miehet tuijottavat intensiivisesti naisten rintoja mm. hississä ja kuntosalilla, heittävät rasvaläppää ja vihjailevat naisille inhottavasti. Tits Perverttien mielestä taas naisilla on väärä asenne, sillä heidän tulisi vain nauraa heidän jutuilleen. Onko siis kyseessä vain nirppanokkainen tätiryhmä, joka ei ymmärrä velikultien huumoria? Miehet eivät mitenkään ymmärrä aiheuttamaansa mielipahaa, mikä näyttää olevan jo perinne korkealla päättäjätasolla.

Naiset kokevat miesten rasvahuumorin kuitenkin selkeästi seksuaalisena häirintänä, sillä tasa-arvolain mukaan häirinnäksi lasketaan härskiyksien ohella mm. huomautukset ja kysymykset vartalosta ja pukeutumisesta.

Tässä Tits Perverttien kootut selitykset, kun HS:ien toimitus tiedusteli syytä heidän nimettyyn seksuaaliseen häirintäänsä. Useimmat miehet yllättyivät valinnastaan.

Esa Lahtela, 58: En puhu rivouksia uskonnollisen vakaumukseni vuoksi.

Lyly Rajala, 56: Jollekulle saatan sanoa, että onpa kaunis asu. Joku kokee senkin varmaan häirinnäksi.

Lauri Oinonen, 60, pastori: Höpö höpö.

Tero Rönni, 53: Täysin puppua. Puhun näitä korkeintaan saunassa.

Pekka Vilkuna, 58: Viljelen suoraa pohjalaista huumoria. Ei siitä pidä loukkaantua.

Mika Lintilä, 41: Olen avoin ja välitön ihminen. Jos ei kestä tällaisia juttuja, pitää vaihtaa ammattia.

Tapani Mäkinen, 42: Olen yllättynyt. Pyrin olemaan hauska seuramies.

Every Man a King -asema istuu tiukasti kansanedustuslaitoksessa ehkä siitäkin syystä, että kansanedustajilla ei ole työnantajaa, esimiestä, jolle valittaa. Miten joku kaksikymppinen nuori nainen, ensimmäisessä työpaikassaan, uskaltaa sanoa isoisänsä ikäiselle kansanedustajasedälle, että älä puhu mauttomia? Tai ylipäänsä nuori kansanedustajanainen, jollaisia eduskunnassa on lisääntyvässä määrin. Eivät kai nämä sedät kuvittele omistavansa näitä untuvikkoja ja varsin viehättäviä naispuolisia työtovereitaan, jotka ensimmäisen nyrpistyksen jälkeen muuttuvatkin hyvin nopeasti huumorintajuttomiksi tädeiksi?

Kannatan muuten päivä päivältä yhä enemmän väkevää tätienergiaa, sitä että naiset yhä tietoisemmin panevat sen kukkahatun päähänsä, matalakorkoiset mukavat kengät jalkoihinsa - kuten miehetkin - ja lakkaavat kohentelemasta titsejään ja pakaroitaan luonnottomilla push upeilla. Jos ei luomunainen kelpaa, niin miksi lerppu luomumies on yhä kruunupää, muuallakin kuin valistuneessa eduskunnassa?

Yleisradio etsii kuolevia ihmisiä

Yleisradio etsii kuutta kuolevaa ihmistä ohjelmaansa poistaakseen ihmisen kipupisteitä ja herättääksen keskustelua kuolemaan liittyvistä peloista ja tabuista.

Ensi lukemalta ajatus on hirvittävä, sillä siinä kohtaa omat pelkonsa ja kauhunsa. Lisäksi ajatus elävän kuolevan katsomisesta tuntuu ahdistavalta. Loppuviimeksi saattaa herätä moraalinen närkästys siitä, että syvästi inhimillinen murheellinen asia kaupallistetaan ja tavoitellaan kenties korkeita katsojalukuja.

Kuolema on kuitenkin niin tavallinen asia, se on niin elämää, että miksi sitä ei voisi tuoda lähelle katsojaa todenmakuisena eikä vain väkivallan seurauksena? Jokaisen ihmisen oma kuolema on joka päivä päivän lähempänä, joka tunti tunnin lähempänä, joka sekunti sekunti likempänä. Kuolemaa ei pääse pakoon edes lentokoneella saati sitten kännykällä tai tietokoneella. Virtuaalistakaan ei löydy paikkaa, jossa on turvassa kuolemalta.

Minua siis kieltämättä ahdistaa etukäteen hieman, mutta luultavasti seuraan ohjelmaa, kuuntelen mitä sanottavaa kuolevalla vielä on, katson hänen tapaansa tarttua elämään ja luopumisensa astetta, tapaansa olla ja hengittää. Olen kokenut elämässäni vain yhden kuoleman läheltä, oman äitini, ja sitä ei voi totuudessa pysyen sanoa kauniiksi, koska äiti ei kypsynyt kuolemalle. Toisaalta hän oli niin sairas, ettei tajunnut kai koskaan, mitä on tulossa. Ja aivan viime metreillä minäkin vielä juksasin häntä sanomalla, että äiti, nyt mennään P:aan, pääset mökille, kun tarkoitin, että äiti viedään siunattavaksi hänen rakkaan kesäpaikansa multiin. En osaa sanoa, mitä hän tästä tajusi, mutta muistan hänen rauhoittuneen. Lääkäri oli kertonut, että hän "menee" viikon sisällä, niin kuin kävikin. Jotenkin olisi lohduttanut, jos poismeno olisi voinut olla levollinen, kenties kaunis, jos kaikki olisi voitu puhua, olisi kiitetty ja luovutettu puolin ja toisin. Olisi ollut hyvä, jos viimeinen ihminen jonka hän näki, ei olisi ollut se tummaihoinen harjoittelijahoitaja, joka ei osannut sanaakaan suomea ja jota hän houreissaan varmasti pelkäsi, vaikkei mitään pelättävää ollut. Uskon, että kuolema voisi olla myös hyvä.

Pidän siis Yleisradion muualta tuotua ohjelmaideaa hyvänä, ja toivon, että tällainen tapa käsitellä perimmäisiä asioita rikkoisi joitain tabuja ja vähentäisi pelkoja asiaa kohtaan. Luopuminen on osa elämää, sillä ei elämä ole sitä, että aina vain saa. Todennäköistä silti on, että ohjelmaa paheksutaan, ja kuoleminen halutaan lakaista maton alle, omalle paikalleen ja teeskennellä, ettei sitä ole, on vain ikuinen elämä.

Jotenkin olen aina pitänyt mustasta huumorista, siitä, että kuolemalle voidaan myös nauraa. Olisin hyvin voinut olla läsnä äidin viime hetkillä sanomassa jotain hirtehistä siitä tummasta isokokoisesta hoitajasta, ja ehkä olisimme voineet jopa hymyillä sydämestä tulevan huumorin avulla. Onko tällainen sydämestä ja rakkaudellisesta kunnioituksesta ja läheisyydestä tuleva hirtehishuumorin aineksia sisältävä kuva kuolemasta ihan mahdoton? Minusta itku ja nauru kun tulevat samasta lähteestä.

(Omakuva Helene Schjerfbeck)

Tyttöjen vähättelystä eli eufemistisesta pedofiliasta

Kävin allekirjoittamassa Ilta-Sanomien vetoomuksen pahoinpideltyjen pikkutyttöjen puolesta. Muitakin raiskattuja vetoomus toki koskee, ja kaikille heille toivon inhimillistä oikeutta, vihdoinkin. Pienet tytöt ovat kuitenkin lähinnä sydäntäni, koska he ovat lintusia, heikoimmat kaikista ihmisistä.

Joka puolellahan käydään nyt keskustelua lepsuista raiskaustuomioista, eikä kenenkään järkeen mahdu, että Suomessa saa kirkon poltosta kuuden vuoden linnakakun, kun taas pikkutytön raiskaamisesta muutaman kuukauden ehdollista. Bensavarkaudestakin saa ehdottoman tuomion! Lapsen alapään verille repijä saa jatkaa kotona asumistaan kaikessa rauhassa, kenenkään tietämättä, että talossa asuu väkivaltainen mies. Mikä ero on muuten raiskauksella ja muiden kulttuurien tyttöjen silpomisella, jota niin paheksutaan, ja joka on kielletty Suomessa vankilatuomion uhalla? Miksi suomalaistyttöä saa silpoa niin vähäisin seuraamuksin?

Pahoinpitelyhän raiskaus aina on, siinäkin tapauksessa jossa lapselta jo on riistetty minuus ja lapsi ei muuta osaa kuin levittää jalkansa isän tai muun ison miehen tulla. Tänäisessä Helsingin Sanomissa nimittäin toimittaja Riitta Vainio ihmettelee kolumnissaan, miksi pahoinpitelyä nimitetään hyväksikäytöksi, koska siinä ei ole uhrin kannalta mitään eroottista, ei mitään seksuaalista tai kiihottavaa, kuten raiskaajat ja ehkä jotkut miehetkin (mieslainsäätäjät, mieskansanedustajat ja miesoikeusoppineet?) kuvittelevat. Pahoinpitely ei kai katso sitä, kohdistuuko se yläpäähän vai alapäähän. Lainsäädännössä teko kuitenkin määritetään rikollisesta käsin hyväksikäytöksi, ja oikeudessa peruukkipäät pohtivat jopa sitä, missä määrin uhri antoi käytöksellään syytä miehen tekoon.

Vuosi pari sitten sitten käytiin kiivasta keskustelua tapauksesta "Timpe". Nuorten ohjelmien radio- ja tv-juontaja Timo Timpe Salonen tuomittiin ehdolliseen - tietenkin - hänen käytettyään seksuaalisesti hyväkseen kahta alaikäistä tyttöä, jotka nostivat syytteen Salosta vastaan. Jopa muuten täyspäisiltä tuntuneet mieskeskustelijat mm. Nyt.fi-keskustelupalstalla syyllistivät lähes poikkeuksetta alaikäiset tytöt Timo Salosen viettelystä. He näkivät Salosen selkeästi oikeudenkäytön uhrina, jota tytöt käyttivät hyväkseen, koska tämä oli julkisuuden henkilö. Oikeuteen veto oli tyttöjen kosto. Keskustelijoilla ei tuntunut olevan tietämystä tytöistä tai yleensä naisen sielunelämästä alkuunkaan. Ikään kuin nuori tyttö haluaisi joutua silmätikuksi tai julkisuuteen sen vuoksi, että lähes kolmikymppinen on koskenut häneen seksuaalisesti! Tällaista asiaahan ei kerrottaisi edes vanhemmille, ja nyt tytöt julkistivat asian tietenkin heillekin. Mitään vikaa eivät keskustelijat nähneet alaikäisten hyväksikäytössä, koska eihän mies nyt voi erottaa nykyajan kypsän näköisistä tytöistä, kuka on alaikäinen, kuka ei. Jos tulevat ja nykyiset lainsäätäjätkin ajattelevat näin, on raiskaajilla ja lasten paneskelijoilla totisesti lisääntyvät markkinat.

HS:ien toimittaja Riitta Vainio kiinnitti artikkelissaan huomiota myös sanan pedofiili etymologiaan. Fiili-sanahan tulee kreikan sanasta filein, joka merkitsee rakastaa, olla ystävä. Alkuunhan puhuttiin homofiileistäkin. Voi varmaan kysyä, johtaako pedofiilisanan kehitys samoja juuria pitkin siihen, että aletaan puhua pedoseksuaaleista ikään kuin hyväksyttynä seksuaalisuuden muotona?

Jos minulta kysytään, pedofiili olkoon mediassakin aina raiskaaja ja pahoinpitelijä, ei hyväksikäyttäjä eikä pedofiili. Eihän murtovaraskaan ole hyväksikäyttäjä, vaikka anastaa toiselta jotakin. Pehmokielestä eli eufemistisesta ilmaisusta tulee luopua, jotta rikosta voidaan nimittää oikealla nimellään ja määrittää tuomio todellisen teon eikä mielikuvien pohjalta.

(Maalaus Gretchen Ryan)

PS Kannattaa vilkaista taiteilijan linkki. Siellä on puhuttelevia tyttöjen kuvia, jotka avautuvat pikkuruutua klikkaamalla.