Yleisradio etsii kuolevia ihmisiä

Yleisradio etsii kuutta kuolevaa ihmistä ohjelmaansa poistaakseen ihmisen kipupisteitä ja herättääksen keskustelua kuolemaan liittyvistä peloista ja tabuista.

Ensi lukemalta ajatus on hirvittävä, sillä siinä kohtaa omat pelkonsa ja kauhunsa. Lisäksi ajatus elävän kuolevan katsomisesta tuntuu ahdistavalta. Loppuviimeksi saattaa herätä moraalinen närkästys siitä, että syvästi inhimillinen murheellinen asia kaupallistetaan ja tavoitellaan kenties korkeita katsojalukuja.

Kuolema on kuitenkin niin tavallinen asia, se on niin elämää, että miksi sitä ei voisi tuoda lähelle katsojaa todenmakuisena eikä vain väkivallan seurauksena? Jokaisen ihmisen oma kuolema on joka päivä päivän lähempänä, joka tunti tunnin lähempänä, joka sekunti sekunti likempänä. Kuolemaa ei pääse pakoon edes lentokoneella saati sitten kännykällä tai tietokoneella. Virtuaalistakaan ei löydy paikkaa, jossa on turvassa kuolemalta.

Minua siis kieltämättä ahdistaa etukäteen hieman, mutta luultavasti seuraan ohjelmaa, kuuntelen mitä sanottavaa kuolevalla vielä on, katson hänen tapaansa tarttua elämään ja luopumisensa astetta, tapaansa olla ja hengittää. Olen kokenut elämässäni vain yhden kuoleman läheltä, oman äitini, ja sitä ei voi totuudessa pysyen sanoa kauniiksi, koska äiti ei kypsynyt kuolemalle. Toisaalta hän oli niin sairas, ettei tajunnut kai koskaan, mitä on tulossa. Ja aivan viime metreillä minäkin vielä juksasin häntä sanomalla, että äiti, nyt mennään P:aan, pääset mökille, kun tarkoitin, että äiti viedään siunattavaksi hänen rakkaan kesäpaikansa multiin. En osaa sanoa, mitä hän tästä tajusi, mutta muistan hänen rauhoittuneen. Lääkäri oli kertonut, että hän "menee" viikon sisällä, niin kuin kävikin. Jotenkin olisi lohduttanut, jos poismeno olisi voinut olla levollinen, kenties kaunis, jos kaikki olisi voitu puhua, olisi kiitetty ja luovutettu puolin ja toisin. Olisi ollut hyvä, jos viimeinen ihminen jonka hän näki, ei olisi ollut se tummaihoinen harjoittelijahoitaja, joka ei osannut sanaakaan suomea ja jota hän houreissaan varmasti pelkäsi, vaikkei mitään pelättävää ollut. Uskon, että kuolema voisi olla myös hyvä.

Pidän siis Yleisradion muualta tuotua ohjelmaideaa hyvänä, ja toivon, että tällainen tapa käsitellä perimmäisiä asioita rikkoisi joitain tabuja ja vähentäisi pelkoja asiaa kohtaan. Luopuminen on osa elämää, sillä ei elämä ole sitä, että aina vain saa. Todennäköistä silti on, että ohjelmaa paheksutaan, ja kuoleminen halutaan lakaista maton alle, omalle paikalleen ja teeskennellä, ettei sitä ole, on vain ikuinen elämä.

Jotenkin olen aina pitänyt mustasta huumorista, siitä, että kuolemalle voidaan myös nauraa. Olisin hyvin voinut olla läsnä äidin viime hetkillä sanomassa jotain hirtehistä siitä tummasta isokokoisesta hoitajasta, ja ehkä olisimme voineet jopa hymyillä sydämestä tulevan huumorin avulla. Onko tällainen sydämestä ja rakkaudellisesta kunnioituksesta ja läheisyydestä tuleva hirtehishuumorin aineksia sisältävä kuva kuolemasta ihan mahdoton? Minusta itku ja nauru kun tulevat samasta lähteestä.

(Omakuva Helene Schjerfbeck)