17.1.2008

Yleisradio etsii kuolevia ihmisiä

Yleisradio etsii kuutta kuolevaa ihmistä ohjelmaansa poistaakseen ihmisen kipupisteitä ja herättääksen keskustelua kuolemaan liittyvistä peloista ja tabuista.

Ensi lukemalta ajatus on hirvittävä, sillä siinä kohtaa omat pelkonsa ja kauhunsa. Lisäksi ajatus elävän kuolevan katsomisesta tuntuu ahdistavalta. Loppuviimeksi saattaa herätä moraalinen närkästys siitä, että syvästi inhimillinen murheellinen asia kaupallistetaan ja tavoitellaan kenties korkeita katsojalukuja.

Kuolema on kuitenkin niin tavallinen asia, se on niin elämää, että miksi sitä ei voisi tuoda lähelle katsojaa todenmakuisena eikä vain väkivallan seurauksena? Jokaisen ihmisen oma kuolema on joka päivä päivän lähempänä, joka tunti tunnin lähempänä, joka sekunti sekunti likempänä. Kuolemaa ei pääse pakoon edes lentokoneella saati sitten kännykällä tai tietokoneella. Virtuaalistakaan ei löydy paikkaa, jossa on turvassa kuolemalta.

Minua siis kieltämättä ahdistaa etukäteen hieman, mutta luultavasti seuraan ohjelmaa, kuuntelen mitä sanottavaa kuolevalla vielä on, katson hänen tapaansa tarttua elämään ja luopumisensa astetta, tapaansa olla ja hengittää. Olen kokenut elämässäni vain yhden kuoleman läheltä, oman äitini, ja sitä ei voi totuudessa pysyen sanoa kauniiksi, koska äiti ei kypsynyt kuolemalle. Toisaalta hän oli niin sairas, ettei tajunnut kai koskaan, mitä on tulossa. Ja aivan viime metreillä minäkin vielä juksasin häntä sanomalla, että äiti, nyt mennään P:aan, pääset mökille, kun tarkoitin, että äiti viedään siunattavaksi hänen rakkaan kesäpaikansa multiin. En osaa sanoa, mitä hän tästä tajusi, mutta muistan hänen rauhoittuneen. Lääkäri oli kertonut, että hän "menee" viikon sisällä, niin kuin kävikin. Jotenkin olisi lohduttanut, jos poismeno olisi voinut olla levollinen, kenties kaunis, jos kaikki olisi voitu puhua, olisi kiitetty ja luovutettu puolin ja toisin. Olisi ollut hyvä, jos viimeinen ihminen jonka hän näki, ei olisi ollut se tummaihoinen harjoittelijahoitaja, joka ei osannut sanaakaan suomea ja jota hän houreissaan varmasti pelkäsi, vaikkei mitään pelättävää ollut. Uskon, että kuolema voisi olla myös hyvä.

Pidän siis Yleisradion muualta tuotua ohjelmaideaa hyvänä, ja toivon, että tällainen tapa käsitellä perimmäisiä asioita rikkoisi joitain tabuja ja vähentäisi pelkoja asiaa kohtaan. Luopuminen on osa elämää, sillä ei elämä ole sitä, että aina vain saa. Todennäköistä silti on, että ohjelmaa paheksutaan, ja kuoleminen halutaan lakaista maton alle, omalle paikalleen ja teeskennellä, ettei sitä ole, on vain ikuinen elämä.

Jotenkin olen aina pitänyt mustasta huumorista, siitä, että kuolemalle voidaan myös nauraa. Olisin hyvin voinut olla läsnä äidin viime hetkillä sanomassa jotain hirtehistä siitä tummasta isokokoisesta hoitajasta, ja ehkä olisimme voineet jopa hymyillä sydämestä tulevan huumorin avulla. Onko tällainen sydämestä ja rakkaudellisesta kunnioituksesta ja läheisyydestä tuleva hirtehishuumorin aineksia sisältävä kuva kuolemasta ihan mahdoton? Minusta itku ja nauru kun tulevat samasta lähteestä.

(Omakuva Helene Schjerfbeck)

45 kommenttia:

  1. Olen samaa mieltä kanssasi, kuolema on niin pelottava asia nykyisin, että emme halua kuulla siitä mitään emmekä antaisi muidenkaan kuulla. Käsittääkseni kuolevat ihmiset ilmoittautuvat itse vapaaehtoisesti ohjelmaan, mitä moraalitonta siinä voisi olla?

    VastaaPoista
  2. Kyllä, heitä haetaan, ja oma arvaukseni on, että heitä ilmoittautuu huomattavasti enemmän kuin kuusi.

    VastaaPoista
  3. Niin, kaikkihan kuolevia olemme, eikä se asian kieltämällä muuksi muutu.
    Itse olen monesti miettinyt, että mitä alunperin on ajateltu, kun rukoillaan , että "varjele pahasta äkillisestä kuolemasta". Onko siinä takana kirkollinen asia, että ennättäisi katua syntejään ja nöyrtyä ja pyytää anteeksi jne.
    Isäni kuoli 55 vuotiaana aamuisella lehdenhakumatkalla veritulppaan sydämessä tietämättä sairastavansa mitään, äiti kuoli 77 vuotiaana aivoverenvuotoon valettuaan tinaa uutena vuotena nauraen ja hyvän tuulisena .
    Se oli järkytys meille, mutta en sanoisi, että oli paha joskin äkillinen itse kuoleville, vaikka enhän voi heiltä kysyä.
    Itse toivoisin kuolevani nimenomaan äkillisesti. Ei vain viikatemies taida ottaa tilauksia työskentelytavoistaan vastaan .
    Olen kyllä sairaalassa ollessani sydänosastolla jo 20 vuotta sitten nähnyt erään kauniin kuoleman, jota termiä käytit.
    Puolen päivän aikaan alkoi huonetoverilleni tulla vieraita, oli jatkuvasti 2-3 kerrallaan ja he lauloivat virsiä sekä muita hengellisiä lauluja iltaan asti.Kaikki vanhuksen lapset olivat vuorotellen, tulivat ympäri Suomea arkipäivänä. En ymmärtänyt ollenkaan asiaa seuratessani ja kuunnellessani heitä.että mistä oli kysymys. Viimeinen vieras lähti noin klo 20 illalla. Mummo asettui makuulle ja noin puolen tunnin kuluttua hän alkoi kuorsaamaan, kuten me toiset potilaat arvelimme, kunnes huomasimme, ettei se ole normaalia kuorsausta.. soitimme hoitajan, joka ryntäsi siirtämään sänkyä pois huoneesta. Meni toiset puoli tuntia, kun hoitaja tuli hakemaan mummon tavaroita ja vastasi kysymykseemme, että kyllä hän kuoli. Kysyin kai huolestuneena jotain, johon hoitaja selitti, että lapset oli kutsuttu mummon toivomuksesta. Varmasti kaikilla siellä hänen kanssaan laulaneilla oli hyvä olla, että olivat tulleet.
    Siis sairaalassakin voi kokea jotain tällaista tai ainakin 20 vuotta sitten voi.
    Ihan mielenkiinnolla tulen toivottavasti
    hyvin toteutettua ohjelmaa seuraamaan.

    VastaaPoista
  4. olen lukuisat kerrat yrittänyt etsiä 'kuolemalle' kelvollista määritelmää. tämä yritys ei ole onnistunut. sinänsä outo juttu, sillä kuolemahan on biologisesti katsottuna yksinkertainen juttu: ensin jokin on elossa, sitten jonkin elo pättyy ja tuo jokin kuolee.

    seurasin ystäväni hidasta kuolemaa kaksi vuotta. se oli prosessi, jonka alkaessa hän oli todistettavasti elossa ja jonka lopussa hän oli kiistattomasti kuollut. itse kuolemisen prosessin aikana ehti kuitenkin tapahtua paljon. monta pientä kuolemaa ennen tuota 'viimeistä henkäystä' ( 'animam efflare' , puhaltaa ulos henkensä ).

    kuolemasta puhuttaessa viljellään retoriikkaa, joka perustuu vastakohtapariin elävä-kuollut. mutta esimerkiksi aristoteles piti elävän ja elottoman rajaa vähittäisenä. tämä tulkinta on minulle kovasti mieluinen, sillä se vapauttaa minut siitä käsityksestä, että kaikki on jokotai - joko elävää tai sitten elotonta. eli jos välimuodoilla on tilaa , tapahtuu yksilön kuolema näiden välimuotojen kautta.

    jos elämän peruyksikkö on solu, on kuolema ennen kaikkea solujen kuolemaa. tällä tavalla ajateltunahan kuolema on alituisesti läsnä ja se asustaa ruumiissamme koko ajan. toisin sanoen elämän jatkuminen edellyttää kuolemaa.

    buddhalainen johtopäätökseni: yksilöiden kuolemasta huolimatta elämä jatkuu ja biokemiallinen koneisto pysyy toiminnassa. 'takaisin virtaan', lauloi pekka streng.

    minua vaivaa kuoleman näkymättömyys ja poislakaisu kulttuurissamme. ja sekin vähä mitä ei poislakaista kuorrutetaan eufemistisin kerroksin.

    toivottavasti tuo ylen viimeiset sanani -sarja onnistuu omalta osaltaan tekemään kuolinhetken arvaamattomuudesta kohtalotoveruutta kuoleman edessä ja meistä katsojista eräänlaisia lauttureita itsellemme. luopuminen kun on väistämätöntä ja kaikille elollisille yhteistä.

    VastaaPoista
  5. Me, joilta kuolema on piilotettu, annettu ammattilaisten hoitoon etäännymme yhä kauemmaksi kuolemiseen liittyvistä tosiasioista. Ei ole sama asia katsoa televisiossa esim. sodassa kuolemaa tekeviä, kuin läheistä, rakasta ihmistä tässä ja nyt.
    Olen nähnyt arkussaan; pikkuveljeni, mummoni ja tyttäreni.
    Kuollutta isääni en sen hetkisessä mielentilassani pystynyt kasvoista kasvoihin kohtaamaan.
    Omaa tulevaa kuolemaani pystyn kyllä tarkastelemaan suht. rauhallisin mielin.
    Ainut hieman kylmäävä ajatus on ollut se joutuminen maahan kaivetuksi, kuoppaan jossa maalliset jäännökset viettävät ikuisuutensa.

    VastaaPoista
  6. Onneksi sen ohjelman tekee Yleisradio, eikä kaupallinen kanava. Luulen, että tämä kertoo jotakin ohjelman lähtökohdista, vaikka ohjelma onkin ulkomaisen formaatin mukainen. Ei voisi kuvitella mainosten katkaisevan näitä viimeisiä sanoja.

    Meri, olen ajatellut kuolemasta samoin kuin kuvasit. Ihminen kuolee syntymästään lähtien joka hetki vähitellen, kypsyessään kukkaankin, kukkiessaankin ja varsinkin alkaessaan nopeutuvalla vauhdilla lakastua. Jos kerran ihosolukkoa kuolee kaiken aikaa, samaten aivosoluja, niin miksi ei muitakin elimiä tai niiden osia, ja ennen kaikkea - henkeä ja sielua karise kaiken aikaa hilseen lailla tuhkaksi. Ihminen onkin ehkä alati muuntuva organismi, jonka elämä on sammumista ja hiipumista, joka ei pääty kaiken yhtäkkiseen kuolemaan, vaan niitä pieniä kuolemia on kaiken aikaa.

    Kokonaan kirjoittamaton kirja on sitten se, mitä tapahtuu, kun fyysinen ihmisorganismi kuolee. Kukaan ei ole koskaan pystynyt saamaan tietoa siitä, mitä ihmisen hengelle tapahtuu kuoleman jälkeen. Voisiko se riittää, että hitusia meistä jää elämän kiertokulkuun, jos ne hituset ovat kuitenkin vain sieluttomia orgaanisia kuonia? Minusta liikaa keskitytään fyysiseen ihmiseen, kun on kerran olemassa myös henkinen ihminen, ihmisen henki. Maa maahan jää, mut henki taivahalle - ei se voi tarkoittaa vain sitä, että nerojen ajatukset jäävät elämään?

    VastaaPoista
  7. Leena,

    en minäkään tiedä mitä tarkoittaa fraasi pahasta äkillisestä kuolemasta, kun kerran kuolemahan on periaatteessa aina epätoivottu, aina se on äkillinen, jos ei ole pitkään sairastanut. Olen ajatellut että se kuvaa vain kuoleman kauheutta, mutta tuo uskonnollinen näkökantasi tuntuu johdonmukaiselta.

    *

    Leonoora,

    olen surullinen että olet joutunut kokemaan tyttäresi kuoleman. Se on jotain sellaista, jota ei kenellekään vanhemmalle toivoisi. Se tuntuu ylikäyvältä murheelta.

    Mutta eihän sitä, Leonoora, tarvitse maatua arkussa matojen ruokana, kun on kauniit uurnalehdot ja tuhkansa voi toivoa siroteltavaksi vaikka meren aurinkoisille laineille.

    Olen oikeastaan nyt tyytyväinen, että kesäpaikkakuntamme seurakunta ei suostunut myymään siskolleni ja minulle hautapaikkaa, kun kävimme pari vuotta sitten kysymässä. - Ei niitä etukäteen myydä, sanoi neiti kansliassa. - Palaamme asiaan, sanoimme poistuessamme.

    Nyt kesäpaikkakunnallemme on tullut kaunis uurnalehto, joka on meren rinteessä, suoraan merituulessa ja kimaltavien leikkivien laineiden äärellä. Siinä melko lähellä omaa laituriani.

    VastaaPoista
  8. Luin juuri tänään, kuinka kuoleman kokemus on tutkitusti hyvin vaihteleva ja henkilökohtainen. Kun osa kuoleman ahdistusta liittyy varmaan johonkin oletettuun vaatimukseen puhtaasta, varmasta kokemuksesta, ja todelliset kokemukset ovat epävarmoja ja rikkinäisiä. "Mitä minulta odotetaan kuoleman äärellä? Ensin joudumme äkilliseen odottamattomaan tilanteeseen, ja sitten meidän pitäisi löytää: ne oikeat sanat, oikea käytös kuolevalle, kuolleen omaiselle. Me pelkäämme ja pakenemme, koska kukaan ei ole meitä opettanut.

    Olen vuosien varrella monesti muistellut yhtä kouluaikani ehkä merkittävintä lausetta, jonka koulutoverini luki esityksessään kuolemasta. En ole koskaan käynyt varmentamassa, tai lukemassa taustaa, jos joku teistä muista muistaisi sen paremmin olisin halukas kuulemaan. Siteeraus on ranskalaisen Paul Valeryn: "Kuolema on ihmiselämän suurin salaisuus."

    VastaaPoista
  9. iines: " maa maahan jää, mut henki taivahalle - ei se voi tarkoittaa vain sitä, että nerojen ajatukset jäävät elämään?"

    en kuole kokonaan, huudahti runoilija horatius aikoinaan. hän taisi tarkoittaa jälkimaineensa säilymistä, mutta tämän metaforan voi viedä pitemmälle, sillä onhan meilläkin syytä olla tuolla tavalla toiveikkaita. ruumiillinen kuolema kohtaa vain ruumista, ei mitään muuta.

    VastaaPoista
  10. Juha,

    ehkä tämä ohjelma opettaa meitä osaltaan tässä asiassa. En osaa sanoa tuosta Valeryn lausahduksesta, mutta käsittääkseni hänellä on paljon kuolemaa koskevia kuolemattomia ajatelmia. Jopa hirtehisiä.

    *

    meri,

    tässä henkiasiassa tullaan tietysti henkimaailman asioihin eli paranormaalin puolelle, ja sillähän on huuhaan leima.

    Kun kohtasin ensimmäisen kuoleman lähelläni, luin sen jälkeen kaiken saatavissa olevan tiedon (kirjastosta ja kirjoista) siitä, mitä ihmiselle tapahtuu hänen kuoltuaan. Mielenkiintoisin oli sulkateoria - kuollut lähiomainen jätti niitä merkiksi itsestään. Miten ollakaan, lukiessani tätä opusta riippukeinussa koivujen alla katseeni osui sulkaan, joka oli koivun oksantynkään ripustamani lippikseni logona: intiaani sulkapää. Sinä kesänä ja syksynä, suruaikana löysin sulkia melkein mihin vain astuin, ja ne lohduttivat suuresti.

    VastaaPoista
  11. Iines, mikä lie, mutta en kyllä halua itselleni polttohautausta. Tosin mistäpäs tuota tietää missä olosuhteissa viimeinen henkäys tapahtuu. Joutuuko vielä vaikka tuleen vai veteen tai hajoaako esim. räjähtäen kappaleiksi.

    Kuoleman lähestyessä luulempa rukoilevani entista enemmän,jos siihen vain pystyn. Siinä tilanteessa kun muut vaihtoehdot ovat tosi vähissä.

    VastaaPoista
  12. iines

    jos kirjoitan samasta asiasta hiukan vähemmän paranormaalin version, niin tulee mieleen boris pasternakin tohtori zivagossa esittämä ajatus inhimillisestä kuolemattomuudesta: ihmisen kuollessa hänen tekonsa jäävät aina elämään. eivätkä teoistamme jääneet 'jäljet' häviä maailmasta oikeastaan milloinkaan. tähän viittasi myös b. traven: ihmisen ainoa tosi elämänkerta on hänen työssään ja teoissaan.


    leonoora

    löysin hyllystäni kirjan, johon on koottu kuuluisien henkilöiden nk. viimeisiä sanoja. samassa yhteydessä luonnehditaan myös niitä tilanteita, joissa nuo sanat on lausuttu. kuoleman läheisyydessä sanotulla näyttää olevan kiehtovuutensa. vahvinta aineistoa sillä saralla näyttää olevan rukous, tai sellaiseksi tulkittavissa oleva muutaman sanan hengellinen huokaus.

    VastaaPoista
  13. Hämmästytti aamuinen kirkkohallituksen sairaalasielunhoidon johtajan Kirsti Aallon mielipide Viimeiset sanat -ohjelmasta aamuisessa Helsingin Sanomissa.

    Aallon ja tietenkin myös kirkkohallituksen mukaan ihmisen kuolema ei kuulu tositelevisioon. Taho kysyy, mihin tällaista ohjelmaa tarvitaan ja näkee sen loukkaavan yksityisyyden rajat ihmisarvoa loukkaavalla tavalla. Sielunhoitoon kun kuuluu lähtevän ihmisen lähtörauha, jonka sielunhoitosektori haluaa pitää itsellään.

    Kirkkohallitus kävelee nyt kyllä ihmisen ja ihmisen vapauden yli. Ohjelmaanhan pitä etsiytyä, ilmoittautua täysin vapaaehtoisesti, ei sinne ketään väkisiin vedetä. On selvää, että lähiomaiset, jos heitä on, ovat ajatuksessa mukana, sillä heillehän viimeiset sanat sanotaan.

    Muistan aina, miten mustiin puettu sairaalapappi ahdisteli äitiä tämän viimeisinä hetkinä. Kerran kun saavuin äidin luokse, siellä oli tämä pappi, ja äiti, jonka pappi oli saanut itkemään pahuuttaan. - Olen niin paha, äiti toisteli ahdistuneena, ja minulla oli kova työ vakuuttaa, että hän on maailman paras äiti. Teinköhän virheen, kun saavuin juuri ennen kuin pappi olisi ehkä antanut äidille synninpäästön tämän pahuudesta? Mistä minä tiedän, vaikka äiti olisi kaivannut sellaista, ja minä vaan hoin, miten hyvä ihminen äiti oli eli vesitin koko pahuuden. Vaikeita asioita! Alkoi muutenkin tosisssaan tämä sairaalasielunhoidon painostus ahdistaa, kun lisäksi jokin uskonnollinen kuoro oli haalittu eristyshuoneen oven taakse laulamaan lohduttomia laahaavia virsiä, tosin kauniita, mutta kuitenkin.

    Jos joku haluaa muunlaisen kuoleman kuin kirkon tukeman hiljaisen ja nurkan takana tapahtuvan, niin sehän on vapaa valinta. Jotenkin tulee mieleen kysymys, yrittääkö kirkko käännyttää ihmisiä heidän viimeisillä hetkillään sellaisten ajatusten taakse, joita he eläessään eivät ole mitenkään aktiivisesti kannattaneet. En näe muuta syytä kirkollisen tahon nihkeään ohjelman tuomitsemiseen. Luulisi, että kirkko laulaisi ylistysvirttä, kun kerrankin tulee ohjelma perimmäisistä kysymyksistä.

    VastaaPoista
  14. iines

    Viimeisin? kommenttisi oli mielenkiintoinen.

    Kehumassani brittisarjassa Brideshead Revisited (Mennyt maailma/Evelyn Vaugh) käytiin sarjan lopussa läpi juuri tämä kuvaamasi synninpäästörituaali (tai sen hitonmoinen kriisi), jota vanha lordi Mairchmain ei kai milloinkaan, ainakaan täysissä järjissään, olisi tunnustanut tai ottanut vastaan.

    Hänen jo silloin edesmennyt vaimonsa,josta alkoholismiin paennnut nuorempi poika Sebastian sanoi ystävälleen Charles Ryderille: 'Tappoi jo pelkällä katseellaan' (siis asenteellaan) (vapaa muistuma) - oli fundamentalistikatolinen: muotoseikkoihin jämähtänyt yksilöllisen elämänilonsa kieltänyt lähisukuaan 'hellän julmasti' kontrolloiva 'sympaattinen' sadomasokisti.

    Vaikka Evelyn Vaugh'n kirja onkin melko rajusti karakterisoiva, niin siinä tuodaan erinomaisen hyvin esiin myös se kysymys, miksi ihminen ei saisi kuolla ilman kaiken maailman poppamiehiä ja 'synninpäästäjiä' - ks PS.)

    En sano tätä siksi, että pitäisin synninpäästöä tai viimeistä voitelua yksinomaan vain epätieteellisenä hömppänä - ei ei! (vihaan tosikkomaista tiedettä! - ja tosikkomaista uskontoa!) siis taikauskona - vaan siksi, että kirkko yrittää hoitaa (poikkeuksena luterilaisuus, joka on pelkkä 'Pyhän Hengen Byrokratia') 'omansa' niin, että heidät voidaan 'kirjata' armon eri 'asteiden' luetteloihin.

    Siten kirkko on kuin armoon 'sijoittanut' yritys, jota tosin tehovaikutuksiltaan ei voi edes verrata 'sukulaisiinsa'.

    Totalitaristinen puolue, joka hoitaa kirjanpitonsa 'tarkasti' kuin Stalinin vainoissa tai holocaustissa, on aivan omaa luokkaansa kirkon kontrolliin - jopa vainoihin verrattuna.

    Tarkoitan nyt tietysti ennenkaikkea katolista kirkkoa, jonka perusta on roomalaisessa oikeudessa ja italialaisessa mafiassa.
    *
    Mutta tämä tästä. Se oli vain assosiaatio.

    PS. (Palaan asiaan myöhemmin.)

    VastaaPoista
  15. Minä kuolen,
    sinä kuolet,
    hän kuolee,
    me kuolemme,
    te kuolette,
    he kuolevat.

    VastaaPoista
  16. Ajatus kuolevan ihmisen 'kohtaamisesta' saattaa kuulostaa makaaberilta. Sitä se saattaa ollakin, kun kyseessä on meille tuntematon persoona - ja vielä televisio-ohjelman välityksellä.

    Ehkäpä tämän alituisen nuoruuden, kauneuden ja melkeinpä kuolemattomuuden ihannoimisen aikakautena olisi hyvä, että ihmiset tajuaisivat oman raadollisuutensa.

    Olen nähnyt minulle rakkaan ihmisen kuolevan viikossa. Se on pitkä aika, kun istuu sängynlaidalla ja odottaa. Kun itkee elämän epäoikeudenmukaisuutta ja omaa voimattomuuttaan peruuttamattoman edessä.

    Ja kuitenkin, kuten eräs viisas ystäväni totesi: Kun on nähnyt jonkun kuolevan, ei ole koskaan entisensä.

    VastaaPoista
  17. nina

    olet kohdannut kuoleman ja se on paljon enemmän kuin selitykset ja käsitykset ja uskomukset

    kun on oikeasti kohdannut kuoleman, ei tunne tarvetta näihin ohjelmiin, joissa kuolema on vain formaatti.

    olen istunut myös läheisteni lähellä kun kuolema ottaa heistä kiinni. se on kokemus, jonka jälkeen ei ole entisensä.

    VastaaPoista
  18. Minusta ihmisille pitäisi nimenomaan näyttää, mitä reaaliajassa kuolemisessa todella tapahtuu. Jää turhat mystifioinnit ainakin siltä osin pois.
    Ne joiden psyyke ei kestä aiheen käsittelyä, pysykööt poissa ruutujen äärestä. Kaikki eivät pysty tai halua lukea aiheesta myöskään esim. kirjoja, joissa kerrotaan mm. miten vainajan parta, ja kynnet vielä kasvavat muiden elonmerkkien jo lakattua.

    VastaaPoista
  19. hirlii -

    Uskon sinua.

    Kuolema ei ole kenellekään samanlainen, eikä se totisesti ole mikään formaatti.

    Ehkä ilmaisin itseäni vajavaisesti, jos jätin vaikutelman, että 'kuoleman tositeevee' on ok.

    Kaikki me täältä lähdemme, mutta siitä ei pitäisi tehdä 'viihdettä'.

    P.S. Luin vain lööpit, joten en tiedä mikä motiivi ohjelman kuolevilla on. Ne kuuluisat 15 minuuttia julkisuudessa...?

    VastaaPoista
  20. leonoora -

    Minua pelottaa ajatus, että myös liian nuoret katsojat näkevät sellaisia asioita, joita he eivät vielä pysty käsittämään/käsittelemään.

    Kuolema on sellainen. Pienelle ihmiselle se on täysin abstrakti käsite.

    (Enkä tiedä, mihin aikaan kyseinen ohjelma tulisi - toivottavsti vasta yömyöhään...)

    VastaaPoista
  21. nina:
    ''Minua pelottaa ajatus, että myös liian nuoret katsojat näkevät sellaisia asioita, joita he eivät vielä pysty käsittämään / käsittelemään''.

    näinpä. toivotaan sitä parasta, edelleen.

    televisio etäännyttää kuolemasta, ainakin minua. ei ahdista lainkaan, jos joku myy oman kuolemansa yleisradiolle. sen sopimuksen saa kai jatkossa tehdä jokainen, joka niin haluaa - mahdollisesti.

    itse en toivo kameroita ympärilleni eikä läheisistänikään kukaan ole sellaista toivetta esittänyt - päinvastoin.

    sopimuspapereita allekirjoittamaan reippaasti nyt vaan kaikki he, jotka haluavat oman tai läheisensä kuoleman, ja viimeiset sanat, tulevan televisioon.

    toivotaan vain, että nämä ohjelma-kuolleet nyt sitten osaavat vuorosanansa. etteivät ne vain ala puhua ihan omiaan tai vaikkapa korista ihan kummallisesti kesken ohjelmanteon.

    VastaaPoista
  22. Hirlii ja nina,

    on varmaan itsestäänselvää, että ohjelman lähetysaika on myöhäisillassa jälkeen iltauutisten, jolloin pienet lapset ovat tietenkin jo nukkumassa, samaten alakoululaiset. Eiväthän pienet perheessä katso, mitä televisiosta tulee, vaan mitä vanhemmat heille vastuullisesti valikoivat. Jos siis antaa lapsensa vapaasti valvoa yömyöhään ja seurata aina auki olevaa televisiota, niin miksi se luottamus lapsen vapaaseen valintaan ja itseohjautuvaan kritiikkiin yhtäkkiä loppuisi tämän ohjelman kohdalla? Järkyttävämpiä tapahtumia näytetään uutisissa ja dokumenteissa, samoin lasten peleissä on silmitöntä väkivaltaa. Eikö, arvoisat naiset, tästä tulisi olla enemmän huolissaan kuin kuolevan hiljaisen puheen kuulemisesta - josta lapsi todennäköisesti ei edes ymmärtäisi mitään?

    Hirliille erikseen - en usko että nämäkään kuolevat kaipaavat kameroita ympärilleen ja haluavat kuuluisuutta. Ei sellaisesta voi olla kyse, kun ollaan viimeisellä lautalla.

    Sen sijaan voisi pohtia varmaan samaa, jota kriitikko Outi Nyytäjäkin miettii aamuisessa kolumnissaan Hesarissa. Hän mainitsee uskovansa, että ohjelma tehdään hyvin ja pieteetillä, mutta kysyy painokkaasti, miksi ohjelma lopulta tehdään?

    VastaaPoista
  23. En oikein usko siihen, että televisio-ohjelma auttaisi käsittelemään kuolemaa.
    Itseasiassa uskon käyvän ahkä juuri toisin päin; ruudulta katsominen etäännyttää.

    Siksi ohjelman perusteleminen ylevillä syillä ei oikein minua vakuuta. Kuolema kiehtoo, joten siitä tehty ohjelma saa aivan varmasti katsojia; siitä tässä lopulta on kysymys. Formaatit luodaan mainostajille, ei katsojille.

    Ei kyseisestä ohjelmasta nyt kuitenkaan haittaakaan ole.
    Jos joku löytöää lohtua kuoleman pohtimisest vaikkapa nyt te-ohjelman avulla, on se minusta jo suuri saavutus.

    VastaaPoista
  24. Paljon mahdollista minunkin mielestäni Sari, että ohjelma ei vaikuta katsojaan sitä sun tätä. Harvassahan sellaiset ohjelmat ovat, jotka ovat uraauurtavia ja muuttavat ratkaisevasti ihmisten käsityksiä. Nykyihminen kun ottaa vaikutteensa niin monelta suunnalta, että yksi suunta, yksi media on pieni osa kaikesta informaatiosta, joka asiasta on saatavailla.

    Minusta aihe on kuitenkin hyvä ja vähän käsitelty muussa kuin viihdemielessä, jossa mielessä aihe on ympäröity aina joko väkivallalla tai romantiikalla.

    Se jää tässä vähän nyt mietityttämään, että ohjelmaa syytetään katsojien kalastelusta. Eivätkö kaikki ohjelmat kalastele katsojia? Miksi erityisesti tämä ohjelma ei saisi toivoa suuria katsojalukuja? Eikö juuri tuo ole turhaa ylevöittämistä, että tältä ohjelmalta vaaditaan suurempaa ankaruutta ja pyyteettömyyttä kuin muilta ohjelmilta?

    VastaaPoista
  25. Hirliin kommentti:
    ..."kun on oikeasti kohdannut kuoleman, ei tunne tarvetta näihin ohjelmiin, joissa kuolema on vain formaatti."
    Totta tuo, mitä sanot.
    Minä näen hyvänä tuon kyseisen ohjelman aiheen siksi (jos se on hyvin, ja ihmisarvoa kunnioitettavasti tehty) että se pysäyttää kenties edes hetkeksi meitä kiireisiä ihmisiä tarkistamaan, ajattelemaan omia elämänarvojamme. Varsinkin jos yhtään kokemusta asiasta ei vielä ole.
    Ortodokseillahan on tapana pitää arkku auki siunaustilaisuudessa, ja agraariyhteisöissä kuolemaan suhtauduttiin luonnollisemmin koska ihmiset usein kuolivat kotonaan. Ei siihen aikaan kai lapsia täysin estetty kuolleita näkemästä.
    Luulenpa. että lapsi suhtautuu asiaan paljon ennakkoluulottomammin, luonnollisemmin, ennen kuin me aikuiset istutamme heihin omat pelkomme.
    Väkivaltaiset kuolemantapaukset on erikseen. Niitä ei soisi kenenkään tarvitsevan nähdä.

    VastaaPoista
  26. eräs läheiseni kuoli vuosi sitten terho-kodissa, jossa oli hiljaisuuden huone. kaunis paikka käydä vielä jättämässä jäähyväiset.

    hautajaisissa, jotka olivat kristillisen kaavan mukaiset, arkku oli myös ennen siunausta hetken avoinna. he, jotka halusivat katsoa kuollutta saivat katsoa. lapsetkin saivat katsoa, jos itse halusivat. onneksi kenenkään ei ollut pakko.
    en tiedä, mutta oletan että kaikissa ev.lut. seurakunnissa saa arkun pitää auki.

    kotonahan sitä ihminen varmaan haluaisi kuolla, ja kuollaankin yhä, mutta harvemmin kuin ennen vanhaan.

    VastaaPoista
  27. hirlii,

    Ystäväni kuoli kodissaan, omassa makuuhuoneessaan, mutta tosin sairaalasängyssä. Se oli lohduttavaa; hän lähti täältä tutussa ympäristössä, tuttujen ihmisten ympäröimänä.

    iinekselle:

    "Eikö, arvoisat naiset, tästä tulisi olla enemmän huolissaan kuin kuolevan hiljaisen puheen kuulemisesta - josta lapsi todennäköisesti ei edes ymmärtäisi mitään?"

    7-vuotias kuopukseni katsoo televisiosta tasan sen, mitä annan hänen katsoa. Ei siis pelkoa, että hän katsoisi yhtään mitään yömyöhään, koska on yhdeksään mennessä jo omassa sängyssään, valot sammutettuina.

    Joten, en ole huolissani - ainakaan omista lapsistani.

    VastaaPoista
  28. nina,

    tässä(kin) ohjelmaformaatissa minua huolettaa sama asia: he, joilla ei ole vielä psyykkisiä edellytyksiä jäsentää kokemaansa ja syntyy kokemus: liian paljon liian nuorena. sama huolenaihe on ilmaistu, toisissa yhteyksissä, internetin sisältöjen suhteen.

    kuolevan näyttäminen ja hänen viimeiset sanansa ei yksinään anna psyyken kannalta merkittäviä eväitä käsitellä kuolemaa.

    kuolema-teeman käsittelyyn siten, että siitä tulee psyykkisesti hedelmällistä, tarvitaan ennekaikkea toisia, läsnäolevia ihmisiä.

    VastaaPoista
  29. tässä(kin) ohjelmaformaatissa minua huolettaa sama asia: he, joilla ei ole vielä psyykkisiä edellytyksiä jäsentää kokemaansa ja syntyy kokemus: liian paljon liian nuorena.

    Hirlii,

    eiköhän tällainen ajattelu mene jo holhouksen puolelle, kuten nyt kaikkialla näkyvä kirkon korkeimpien viranhaltijoiden (emeritukset ja muut piispat) huoli ohjelman haitallisista vaikutuksista? Televisiossahan on se kuuluisa nappula, josta...

    Eikös me sitä paitsi juuri päätetty, että pikkuiset ja alakoululaiset ovat tutimassa ohjelman lähetysaikana? ;) Yläkoululaisilla, joita ohjelma luultavimmin ei kiinnosta pätkääkään, on toki jo kehittyneempiä välineitä aivoissaan ajattelua varten, ja onhan heillä kait joku vanhempi siinä vieressä?

    Minä en siis kuitenkaan aja ohjelmaa eetteriin kuin käärmettä pyssyyn. En ole edes vakuuttunut siitä, onko se kovin tarpeellinen. Kun se nyt kerran tulee, olen kiinnostunut, koska tällaista ei ole ennen ollut. Ja kaikkein eniten minua nyt kiinnostaa ohjelman saama vastaanotto eri kansalaisryhmittymissä. Oma suhteeni kuolemaan on vilpittömän utelias, ei vähimmässä määrässäkään torjuva. Minua kiinnostaa kaikki se tilpehööri, joka siihen on ympätty, on ympätty kautta historian ja eri kulttuurien.

    Kaunein kuolemakuvahan on klassinen intiaanikuolema. Vanhus saatellaan vuorelle, jonne hän jää siirtymään seuraavaan vaiheeseen. Mikäs sen avarampaa suhtautumista.

    VastaaPoista
  30. Psyykeni kestää kuoleman kohtaamisen, mutta en aio katsoa sitä millään muotoa TV:stä.
    Vihaksi pistää, että aiheesta tehdään viihdeohjelma. Olen Sarin kanssa samoilla linjoilla.
    Yle ei ole mainoskanavia kummempi, katsojia kalastellaan,siinä kaikki.
    Minua inhottaa. Minkä ällöformaatin hankkivat seuraavaksi? Kuka ehtii keksiä rapakon takana pöyristyttävimmän? Mikä kanava ehtii ensimmäisenä?

    VastaaPoista
  31. Miksiköhän arkkipiispa ei puutu kärkevästi mm. näihin rikossarjoihin joissa ihmiset näyttelevät kuolemista, ja kanavat näyttävät niitä ilta illan jälkeen?
    Tai sotien dokumenttifilmeihin, teloituksiin ja ruumiskasojen näytteillepanoon?

    En usko, että tekijöillekään on mitenkään helppoa lähteä tekemään dokumenttia kyseisestä aiheesta.
    Epäilenpä, että pelkkä rahantekeminen, ja sensaatiohakuisuus voisi olla ainoat motiivit.
    Luulisi, että mukana dokumentin teossa ovat kuitenkin myös sielunpaimenet ja muu ammattitaitoinen henkilökunta.
    Mutta samapa tuo minulle, tehdäänkö ohjelma vai ei. Kuolemaa näkee kyllä kuvaruudussa muutenkin,
    livenäkin, siltä ei voi välttyä muuten kuin pitämällä toosan kiinni.

    VastaaPoista
  32. Krisu,

    Viimeiset sanat ei ole viihdetta eikä tositeeveetä, vaan dokumentti kuolemasta. Ohjelman luonne on tekijän määrittelyn mukaan eettinen, jollaisena itsekin sen heti näin, vaikkapa samoin kuin tv-kakkosen keskusteluohjelman Inhimillinen tekijä tai Punainen lanka, joissa on käsitelty rankkojakin aiheita kenenkään paheksumatta.

    VastaaPoista
  33. Siis nyt en ymmärrä, mikseivät lapset saisi nähdä oikeasti kuolevia ihmisiä? Siis oletettavasti jos kerran pieteetillä tehdään, kuolemat tulevat olemaan suurinpiirtein rauhallisia. Eikö tässä ohjelmassa lie pointtinakin se, että tuodaan se pelottavaksi etäännytetty kuoleminen takaisin kotiin, missä jokaisessa perheessä ennen kuoltiin, kukin ajallaan.

    "Miksiköhän arkkipiispa ei puutu kärkevästi mm. näihin rikossarjoihin joissa ihmiset näyttelevät kuolemista, ja kanavat näyttävät niitä ilta illan jälkeen?"
    Olen samaa mieltä Leonooran kanssa, ensinnäkin olen ollut ymmärtävinäni, että on vanhempia, jotka antavat lastensa valvoa iltauutisten aikaan ja myöhempäänkin, ja saattavat itse katsoa mitä tahansa videoilta pohtimatta hetkeäkään, kuuluko pilttien olla samassa huoneessa. Siinä on paljon ahdistavaa ja selittämätöntä vilkuiltavana. Ja näissä nerokkaissa harmittoman oloisissa iltadekkareissakin on nykyään aika kovia otteita, ja raatoja näytetään vakuuttavasti meikattuina. Mutta kun näyttelijä joka esittää kuollutta ei ole kuollut. Kuolleen ihmisen ilme on aivan toinen, erittäin vangitseva, pysäyttävä. Jos tällä ohjelmalla (niin formaatti kuin onkin) onnistutaan ilmentämään sitä, että kuollut ihminen ei ole enää täällä, ei ollenkaan, se on jo tehnyt mielestäni hyvän teon. Vaikka ei se kuitenkaan tavoita niitä jotka kuvittelevat että jos tyyppiä lyö lekalla päähän niin se kohta nousee ylös ja jatkaa tappelua.

    Mutta tietysti pitää olla niin, että jos ITSE ahdistuu voimakkaasti ohjelmasta, on syytä pitää pienokaiset tv:n luota poissa, kunnes itse voi kohdata tuon elementin.

    Voi olla, ettei idea kuitenkaan toimi sellaiselle, joka ei ole koskaan ollut missään tekemisissä kuoleman ja kuolleitten kanssa, se ehkä ei avaa todellisuutta yhtään sen enempää. Mutta onko sellaisia ihmisiä todella olemassa, jolta ei olisi ketään sukulaista Kuollut, eikä koskaan olisi kuollutta nähnyt?

    VastaaPoista
  34. Juuri tuo ihmisten mahdollinen kaksinaamaisuus minuakin tässä askarruttaa. Samat ihmiset, jotka tuomitsevat tämän dokumenttiohjelman, eivät avaa suutaan tuomitakseen televisoväkivallan tai kaikkialta tunkevan seksistisen maailmankuvan tai muun kaupallisen pinnallisuuden. Miksi juuri viimeiset sanat halutaan painaa maton alle? Mikä suhteettomuudentaju ihmisiä oikein riivaa?

    Lopuksi olen peräti kummastunut kirkon asenteesta ohjelmaa kohtaan: miten kirkko, kirkkohallitus, emerituspiispa, tavallinen piispa (Kantola, joka petti vaimoaan toisen naisen kanssa) tuomitsevat kuolevien ihmisten viimeiset sanat, jotka nämä vapaaehtoisesti haluavat jättää jälkeensä? Pitäisikö ne viimeiset sanat kuitenkin lausua kirkolle?

    VastaaPoista
  35. Läheisen kuolemaan ei ole koskaan tarpeeksi valmistautunut. Mutta kun näkee sairaan ja jo maailmasta irtautuneen ihmisen, se on luonnollinen loppu, elämän päätepiste. Hyvä on lohduttautua sillä, että kärsimykset ovat päättyneet.
    Ennalta arvaamaton kuolema on raskas, sitä on vaikea hyväksyä ja kestää. Sen selvittämiseksi tarvitaan muiden ihmisten ja ammattiauttajien apua.

    Miksei kuolemaa ja sen läheisyyttä voisi katsoa dokumenttiohjelmana vaikkapa televisiosta. Sehän antaa voimia ja taitoja kestää kuoleman kohdatessa läheisiä tai vaikka itseä.
    Minulle on kuolemasta keskusteleminen vaikkapa äidin tai mieheni kanssa vaikeaa enkä ole siitä voinut koskaan keskustella.
    Ehkä saisin ulkopuolelta voimaa ottaa ajoissa puheeksi lopullisen eron selvittelyt, anteeksiannot ja hyvästijätöt.

    VastaaPoista
  36. Hienoja analysointeja loota täynnä, mutta Äh. Eihän tästä valmista tule. Yritän miettiä seuraavaksi vähän iloisemman aiheen. Vaan kun tämä armoton kaamos leijuu kaiken yllä, päivät eivät valkene, vain sadepisarat kimaltavat paljaissa oksissa. Tämmöinen syö ihmistä sisältäpäin.

    Jos joku tietää kivan ikkunakuvan tai muun sellaisen, voisi pistää vaikka sen nimen tai nettiosoitteen tähän tai sähkispostiin, niin tekisin siitä sitten jonkun jutun. Tai jotain. Tästä kuopasta olisi kiva nousta ylös. :)

    VastaaPoista
  37. http://www.mhs.ox.ac.uk/blackboard/einstein.htm

    VastaaPoista
  38. Kiitos Sari, kuva on kaunis, mainio ja monimielinen, vaikka ihan ensin mieleeni tuli siitä blogitasolla Räsäsen aivot ja ajattelutapa - tämä hartaalla kunnioituksella. Toinen mielleyhtymä oli oma onneton matikkapääni, jonka olen jo vuodattanut näille lehdille.

    Ihan kuin olisin jo sanonut kaiken enkä löydä uutta sanottavaa. Pitäisiköhän minun hankkia elämä, jotta voisin kirjoittaa verenmakuisia tajunnanvirtoja kuluneeesta päivästä a la Sedis?

    Mutta - mietin kuvaa tänä harmaana päivänä. Kai se aurinko sieltä nousee edes hetkeksi.

    VastaaPoista
  39. Minulle teki hyvää joutua tauolle (kun ei ollut nettiyhteyttä kotona, jouduin tyytymään työpaikan koneeseen ja siellä en ehtinyt enkä viitisnyt blogiin kirjoitella)

    Tauko siis teki hyvää siinä mielessä, että epäilykset kirjoittamisen mielekkyydestä karisivat.
    Onnellisena kirjoitan ihan mitä päähän pälkähtää.

    Mutta toivottavasti löydät inspiraation jostain, ihan ilman pakkotaukoja.

    VastaaPoista
  40. Sari,

    kirjoitin kyllä jo päreen tuosta Einsteinin kuvasta, mutta siitä tuli taas sellainen valitusvirsi, että säilön sen odottelemaan parempia aikoja.

    VastaaPoista
  41. Ei ole ihme jos välillä ei oikein saa mistään aiheesta blogiin tekstiä syntymään.
    Sinulla nämä keskustelusessiot kommenttilootassa ovat jo sinänsä aikaa ja ajatuksia vaativia, siis blogikirjoitusta nekin ovat.
    Ihan hyvällä omallatunnolla voit huilata välillä, laita vaikka pari vaikeasti avautuvaa runoa, omaasi tai toisten -avattavaksi, en nyt muuta tyhjällä päälläni keksi! :D

    VastaaPoista
  42. Tämä sivuvinkki: http://seksualisti.blogspot.com/ löytyi käymälästä

    VastaaPoista
  43. Leonoora,

    totta, laajat kommentit näissä päreen jälkikeskusteluissa ovat melkein uusia päreitä, vähän jokaisella, joten ei ihme, jos tulee "työuupumus" ja voimattomuuden tunne tällaisten mammuttikeskustelujen jälkeen.

    Vilkaisin tuon seksualistiblogin. En oikein ymmärrä kyseisen blogin motiivia, visiota tai funktiota. Linkkeinä pitkiä keskusteluja ja artikkeleita, jotka pitäisi ensin kuunnella tai lukea ja sanoa sitten vasta jotain. Ei toimi minulla tuommoinen keskustelu, vaan pidän parempana kirjoittajan omaan sanottavaan pohjaavaa juttua, jossa voi olla linkkejä ylimääräisenä mausteena, ei pohjakivenä.

    VastaaPoista
  44. Ehdotus seuraavaksi tv-ohjelmaksi: itsemurha.
    (Salkkareiden voittajaksi siitä ehkä ei silti olisi?)

    Milyj drug, ja znaju.
    ...
    "Näkemiin kättä paiskaamatta, sanoitta
    äläkä sure, turha tuskitella mokomaa
    ei tässä elämässä ole uutta kuolla eikä elää, tietenkään, sen uudempaa."

    Jesenin (ennen kuin ampui itsensä).

    VastaaPoista
  45. Ei ole, mikis, uutta kuolla, mutta on ehkä uutta antaa kuolevalle merkitsevä puheenvuoro.

    Ehdotuksesi itsemurhaohjelmasta on mielestäni ylilyövää reagointia, makaaberi ja kyyninen. Onko nyt niin mahdotonta uskoa, että jotakuta tuottajatahoa ja katsojia voisivat kiinnostaa perimmäiset kysymykset? Ei kaikkia aja tirkistelynhalu vaan virvatuli, sammumaton uteliaisuus koko elämänkaareen.

    Jos tätä kuvaamaani uteliaisuutta ei olisi, ei olisi koko Ingmar Bergmanin loistavaa tuotantoakaan, jota saa parhaillaan tirkistellä Teema-kanavalta torstai-iltaisin.

    VastaaPoista