Flora-paketti väärässä asennossa

Olipas kerran mies, joka suivaantui margariinipaketille. Tai ei hän margariinipaketille suivaantunut, vaan muijalle, joka sen siihen oli laittanut, pöydän kulmalle. Tai ei hän siitäkään suuttunut, että se siinä oli, pöydänkulmalla, vaan siitä, että paketti oli vinossa.

- Helvetti, huusi mies, ja otsasuoni pullistui. – Flora-paketti on väärässä asennossa. Etkö sää akka perkele ymmärrä, että sen kuuluu olla keskellä pöytää ja suarassa ettei kakarat sitä nuale!

Ja niin mies tempaisi muijaa pikkuisen olkapäästä, sen verran vaan, että se saatanan horoperse ymmärtäisi, millä tavalla margariinipurkin pöydällä kuuluu olla.
- Nyt otat ton purkin kätees, sanoi mies ja survoi rasiaa akkansa käteen, josta se luiskahti lattialle, josta taas koira sen sieppasi ja murisi pöydän alla hampaitaan välkytellen margariinia lipsutellen.

- Mitä sää siinä maassa makaat, ärjäisi mies ja potkaisi akan ylös. - Ylös kun mää sanon, saatana. Ja paa noi kakarat kuriin, jumalauta Pasi paskahousu, naama umpeen vai väännänkö kättä.

Ja mies väänsi, ihan vähän vaan, sen verran että kakara uskoi. - Ja nyt akka ne sapuskat pöytään sil aikaa kun mää käyn kusella. Ja kaljalla.

Meni sitten kuselle, mies, ja kaljalle, ja palatessaan havaitsi hiljaisuuden ja asunnon tyhjäksi. Jaahas, sitä on taas lähdetty vähän Espoon Turmakotiin. Mutta perkele, akkahan alkaa oppia. Margariinipurkki, se oli keskellä pöytää, ja suorassa. Mies hymähti. Aamulla palaavat. Voisi sitä akkaa vähän kehaista, horopersettä.

*

Suomessa kuolee vuosittain 20 - 30 ihmistä perheväkivallan uhrina, ja joka kuudes minuutti yksi nainen pahoinpidellään, ja joka päivä kaiken kaikkiaan 250 suomalaista naista joutuu fyysisen pahoinpitelyn uhriksi, ja syyksi riittää Flora-paketti väärässä asennossa keittiön pöydällä. (HS 4.11. 2009, s. A4)

Syyspäiväkirja 5. sivu

Kun luin Haavikko-nimistä miestä, tarvitsin usein pientä hopeista kirjanmerkkiä, joka on tyttären askartelema. Kaarevassa varressa heiluu, ikään kuin hirressä, itämainen turbaaniin kiedottu pää, naamio, johon on kiinnitetty viisi pientä valoa heijastavaa kidemäistä kiveä. Merkki kiinnitetään lukukohtaan koukusta, jossa pää killuu.

Usein otin lukiessani tuon merkin sormiini ja koskettelin sen rosoista pintaa ja kääntelin sitä, jotta saisin kivien valon väriheijasteet esiin. Välillä kiteet olivat sinisiä, välillä vihreitä tai keltaisia ja vanhan roosan värisiä. Sitten jatkoin taas lukemista ja fuskasin aika ajoin harppomalla Otava-kohtausten yli.

Niin miehinen oli tuo kirja, Mauno Saaren Haavikko-niminen mies. Niin keskittynyt kuvaamaan kirjapainotalojen miehisiä valtakiemuroita. Niin monta tuhannen taalan paikkaa hukattiin, niin kuin nyt vaikka Marja-Liisa Vartiokin, kaikkien miesten unelma ja Haavikon laskemattoman kiiman kohde. Jos nainen on miehen elämän rakkaus jota hän ikänsä kaipaa, niin olisi annettu enemmän! Tämä olisi ollut olennaista, elämän korkea kohta, kipukohta. Ja tytär Johanna, joka unohdettiin sinne komeroon jonne hän meni kuullessaan äitinsä kuolleen ja joka tuli kirjassa ulos vasta isona, haistattelemaan isää, joka kielsi hänet: ne geenit olivat Marja-Liisalta ja minulta, mutta ne selätettiin, käännettiin nurin ja parkittiin kuin ketun nahka.. Kunpa Johanna olisi elänyt ja kertonut tarinan. Banaalissa on totuus, ei vallankiemuroissa. Minusta tässä kohdassa oltiin veren maku suussa, lähellä runoilijaa ja avainta hänen kieleensä.

Ikään kuin miehestä ylipäänsä voisi kertoa elämäntarinan kuvaamalla hänen valtansa kiemurat ja nimeämällä hänen rakkauksiensa määrän, niiden alun ja lopun.

Ei se kirja huono ollut, mutta Saari hukkasi Haavikon elämän ja ehkä runoudenkin. Piirsi vain jonkinlaisen ulkokohtaisen kaaren tiettyjen tapahtumien väliin, sen kaaren jossa itsekin oli ollut mukana. Naisen pitäisi kirjoittaa Haavikosta. Mitähän Ritva Haavikolla olisi sanottavana? Tai sillä, joka näkee runoilijan autistisen elämän draaman kaaren ja osaa kytkeä tapahtumia toisiinsa, ottaa Johannan pois komerosta ja herättää Marja-Liisan henkiin ja katsoa Haavikon lapsuuteen ja pään ja sielun sisään.

Eivät kirjapainotalojen valtakiemurat ole runoudelle edes oleellisia, vaikka runoilija pelaisikin osakkeilla. Älköön niillä rasitettako runoilijan postuumia elämää. Tulee mieleen pikkukaupungin historiikki, jossa luetellaan kunnanvaltuustot, hallitukset ja kunnanjohtajat ja heidän vaalipelinsä ja vaihdoksensa.

*

Sain Runotalon Sarilta Tunnustuksen, joka liittyy aisteihin. Kiitän ja kumarran! Haasteessa pitää nimetä viisi aistia ja kertoa niistä. Huomaan kokevani tämän yllättävän vaikeaksi ja kuittaan tämän aistikuvauksen nyt tuolla yllä olevalla kirjanmerkkikuvauksella. Yhdistyisikö siinä tuntoaisti, näköaisti ja kuuloaisti, kun tuo hirressä roikkuva turbaanipää helisee liikkuessaan? Haju- ja makuaistini voisi liittää edellisen keskustelun loppuun, kun kuvaan Kuunkuiskeelle syömisiäni? Joka tapauksessa tärkein aisti minulle on näköaisti, ja ilman sitä en tahtoisi elää, olenhan lähes ilman puhetta, eli tavallaan minulta puuttuu jo tärkeä toiminto. Olen ajatellut opetella viittomakielen, mutta kuka puhuu sitä minun kanssani?

PS Kyllä tässä päreessä voi keskustella muustakin kuin kirjasta, jonka harva lie lukenut. Jos vaan joku keksii jotain jutustelua kanssani. Toivottavasti! Voisitte vaikka kertoa, mitä kirjaa luette parhaillaan tai minkä olette viimeksi lukeneet. Tulisiko tästä pieni kirjakeskustelu?

(Valokuvassa Marja-Liisa Vartio, Haavikon ensimmäinen puolis0)

Perusteltua väkivaltaa?

Quentin Tarantino tunnetaan elokuvista, joissa ihmisiin sattuu. Uusimmasta elokuvasta Kunniattomat paskiaiset on sanottu, että se sisältää perusteetonta väkivaltaa. En ole nähnyt elokuvaa enkä aio sitä katsoakaan, kuten en muitakaan Tarantinon väkivaltaelokuvia.

Minusta väkivalta on paitsi puistattavaa, myös pitkästyttävää, koska se on kuollutta tapahtumaa ja suurta typeryyttä. Vain jostakin kulmastaan kuolioon mennyt sielu voi minusta katsoa pahaa, sillä eikö sen pitäisi riittää, että sanotaan jonkun kuolleen kuristamalla tai ampumalla. Pitääkö sitä äksöniä katsoa itse? Kiinnostavaa sen sijaan voi olla pahuuden tai pahan ihmisen sielun tutkiminen.

Jäin siis pohdiskelemaan tuota käsitettä perusteeton väkivalta. Eikö sanamuoto viittaakin väkivallan hyväksymiseen, siihen että väkivalta on hyväksytty suure, siihen että sitä jopa kuuluu olla, jos sen vaan perustelee? Minusta tällainen sanojen käyttö on manipuloivaa.

Mitä siis olisi perusteltu väkivalta? Eikö pelkän väkivalta-sanan sisältö olekaan se, että kyseessä on voimankäyttö, jolla on tappava vaikutus ja jolla on aina uhrinsa ja jota ei tulisi edes ajatuksen tasolla hyväksyä jotain sotatilaa lukuunottamatta? Eikä sodassa muuten väkivaltaa harrasteta, siellä vain tapetaan vihollinen, yleensä luodilla, mikä on nopea äkkikuolema kuolemalle lavastetussa miljöössä. Tätä älköön kutsuttako väkivallaksi, niin kauan kuin ylläpidämme armeijoita ja sotia. Jos sitten sotamiljöissä kuitenkin ilmenee vaikkapa vihollisen kidutusta, kuten Yhdysvalloissa, se olisi tietenkin väkivaltaa.

Mutta että siis olisi perusteetonta ja perusteltua väkivaltaa? Tätä en nyt oivalla, kun jo lapsen tukkapöllykin on perustelematonta väkivaltaa, saati pikkusormella annettu luunappi ohimon seutuville. Tai vaimon ravistus tai sanallinen solvaaminen on väkivaltaa. Tai eläimen jättäminen yli kahdeksaksi tunniksi hoitajatta.

Kumpaa väkivaltaa on sitten se, että nainen menee kännisen iltansa päätteeksi juuri tapaamansa miehen luokse nukkumaan ja sitten aamulla herättyään miehen vierestä stringit kattolampussa meneekin poliisiaseman jonoon, jossa on rivi muitakin viikonloppuraiskattuja naisia odottamassa ovien avaamista? Maanantaisin on Ville Hahlin pro gradu -tutkimuksen mukaan suurimmat naisjonot, ja usein vielä samat naiset toistamiseen jonossa kysymässä, onko heidät raiskattu ja jos on niin mitä.

Eikös oikea raiskaus olisi se, että nainen temmataan takaapäin ja viedään metsään ennen kuin ehtii kissaa sanoa? Itse olen selvinnyt tällaisesta kiinnikäymisestä tappelemalla vastaan ja huutamalla kuin palosireeni, ja hakkaamalla miestä, että olisiko tuo sitten perusteltua väkivaltaa, jota minä harjoitin? Muuta esimerkkiä perustellusta väkivallankäytöstä en keksi, eli ellei Tarantinon elokuvassa ole tällaista heikomman harjoittamaa läpsimistä, syytös perusteettomasta väkivallasta lienee totta.

(Maalaus Gretchen Ryan)

* Kirjoituksen nimi vaihdettu klo 14.15