Pidä varasi ihminen! Varuillaanolo on parasta aloittaa jo viidestäkymmenestä ikävuodesta, sillä ihminen voi menettää persoonansa sairaalan vuoteessa alta aikayksikön.
Olin suuressa keskussairaalassa pari yötä, rutiinialaan kuuluvan leikkauksen vuoksi. Suurentunut lisäkilpirauhanen poistettiin puolen tunnin operaatiossa, ja kaikki sujui hyvin. Tai sujui siihen asti, kun tunsin kiireellistä kutsumusta toilettiin. Olin saanut tietysti aimo annoksen pyörryttäviä nukutusaineita ja voimakkaita särkylääkkeitä, ja ne vaativat nyt mitä pikaisinta poistumista elimistöstäni. Tunsin että räjähdän, ellen pääse toilettiin.
Valitettavasti toiletti oli varattu, eikä sisällä oleva ihminen pitänyt kiirettä. Istuin sänkyni päädyssä ja elämä oli tuskaa. Kysyin ohi kulkevalta hoitajalta, olisiko lähistöllä toista toilettia.
- Ei ole, sanoi hoitaja ja jatkoi matkaansa. Seuraavana päivänä huomasin, että käytävällä oli wc noin kahdenkymmenen metrin päässä. Koputin varatun toilettimme ovelle ja sanoin, että nyt on pakko päästä, voisitko kiirehtiä. Ihminen sisällä aikaili, ja avasi vihdoin. Tässä vaiheessa meikäläisellä oli niin kiire, että käännyin hädässäni varomattomasti ja kompastuin paljaalle pyllylleni lattialle pöntön viereen.
Ajatelkaa, rakkaat lukijat, itsenne tuohon tilanteeseen, ihan vapaasti ja vailla häpeää, sillä se voi sattua teillekin. Voitte kaatua hädässänne toiletin lattialle ja katsella sieltä käsin toiletin kattoa ja pelästyneitä ilmeitä.
Olettehan vielä täynnä huumaavia nukutusaineita ja olette olleet koko päivän ruuatta ja juomatta. - Vaan lukekaa, rakkaat lukijat, vielä jatko, vaikka toilettitarina voi inhottaa teitä. Tunnen nimittäin kutsumusta kertoa, miten helposti vanhempi ihminen voidaan kiepsauttaa tahdottomaksi hoitopaketiksi, eläväksi ruumiiksi kahlehdittuna kitumaan. Ellei osaa pitää puoliaan, siihen voi jäädä.
Ollaan siis edelleen tuossa kupsahdusvaiheessa, jossa hämmästyneenä ja syvästi häpeissäsi katselet toiletin katon ruutukuvioita. Ennen kuin huomaat, sinut on talutettu potilasvuoteellesi, laidat on nostettu korkeuksiin, ja käteesi on teipattu katetria ja piuhaa enemmän kuin ehdit laskemaan. Pyllyysi on tungettu muovihousut vaippoineen etkä voi vaihtaa asentoa korkealla kapealla vuoteella. Olet sidottuna pakettina liikkumatta ja tunnet paniikin lähestyvän, vaikket olisi paniikkiin taipuvainen.
Et pysty nukkumaan, koska asento on kauhea, rintaan pistää, selkä puutuu. Hoitaja sanoo, että rouva nukkuu nyt vaan. Aamulla on lääkärinkierto. Kello on 3.15.
Käsiin sattuu, joka paikkaan sattuu, mutta kipeässä asennossa pitää olla, pimeässä ja tulee nukkua. Tulee tietysti taas tarve pääsä toilettiin, pikkuhädälle, tippapullon kanssa. Nousen istumaan ja koetan laskea sängyn laitaa. Vedän oikealle ja vasemmalle, ylös ja alas, mutta laita ei liikahda. Ei kumpikaan laita. Eikä jalkopääty. Hivutan jalkani laidan yli, suunnittelen hyppäämistä, mutta pudotus on korkea.
Koetan uudelleen laskea laitoja. Paniikki kasvaa hetki hetkeltä, mutta en tee vaippaan. Kuolen mieluummin ja räjähdän palasiksi. Vilkaisen naapurin sänkyyn ja näen, että naapuri on hereillä.
- Kuule, kuiskaan hänelle. - Voisitko laskea sängyn laitani, niin pääsisin toilettiin.
- En uskalla, sanoi naapuri. - Jos sattuu jotain, olen vastuussa.
- Ymmärrän. Soitan kelloa ja hoitaja tulee paikalle, kehottaa tekemään vaippaan, koska pyörryin aiemmin toiletin lattialle.
Kieltäydyn, sanon olevani täyspäinen ihminen, joka ei pyörtynyt vaan kompastui kääntyessään kiireesti ja hädässä, koska "aineisto" oli jo tulossa. Kukapa ei tässä tapauksessa kiirehtisi, vai mitä, rakas lukija? Häpeä on valtava, kun ihmiset luonnolliset tarpeet estyvät ja niihin pitää pyytää lupa.
Pidän lyhyen mutta ilmeisen napakan puheen hoitajalle, opastan häntä potilaan ihmisarvoisessa kohtelussa. Tuloksena on, että hoitaja vapauttaa minut vankilastani, laskee laidat ja päästää itse toilettiin. Olen hänelle syvästi kiitollinen tästä armolahjasta. Hänhän toimii vain opetetun hoitokaavan mukaan. Kaatuvat ja horjahtelevat potilaat paketiksi säkyyn, laidat korkeuksiin ja naps, lukkoon, vaippa pyllyyn, letkut käden selkään ja hiljaa nukkumaan.
Myöhemmin kotona tutkin sairaalassa sattuneita asioita, sillä minua vaivaa kaatumiseni toiletissa. En ole kaatuilevaa sorttia, vaan liikun päivittäin hyvinkin ripeästi ja käyn kuntosalilla, paitsi nyt korona-aikaan. Ohitan nuorempia lenkillä. Pääkopassani on palikat oikeissa lokeroissa.
Huomaan netistä, että minulle syötetyllä kipulääkkeiden joukossa olleella Atarax-tabletilla on rauhoittava vaikutus. Tabletin todetaan haittaavan ajokykyä. Heureka, minähän ajoin itseni nurin!
Ihmettelen lääkkeen antamista, koska olin rauhallinen potilas, en juoksuttanut hoitajia enkä pelännyt leikkausta. Syötetäänkö sairaaloissa vanhemmille potilaille rauhoittavia, kysymättä? Tiedän saletisti, että se oli tämä tabletti, joka aiheutti kaatumiseni äkillisessä kurvauksessa kohti toiletin tavoiteltua hermokeskusta, pönttöä.
Hoito oli kieltämättä tehokasta ja hoitajat olivat varman ammattitaitoisia ja ripeitä. Heräsi oikeastaan vain yksi kysymys: onko hoito meillä jo liiankin ripeää ja tehokasta?
(Valokuvassa Ellen ja Alli)
