Voiko matemaattista ajattelua opettaa kaikille?

Matemaattinen ajattelu yhdistyy mielestäni hyvään pelisilmään ja kykyyn ennakoida tulevaa. Se on eräänlaista laskelmointia ja operoimista abstraktioilla, jotka ovat päällekkäin, vierekkäin ja limittäin. Pitää osata keskittyä moneen tasoon yhtaikaa ja tehdä niistä päätelmiä pitämällä kaikkien tasojen langat koko prosessin ajan käsissään.

Olen huono käsittelemään tietoa, josta ei voi piirtää kuvaa, jota ei voi muistiinmerkitä sanallisesti. Tämän vuoksi minusta ei tullut filosofia, vaan pohdiskelija. Tämän vuoksi en osaa esimerkiksi kostaa mitään, koska en osaa laskea siitä koituvaa mahdollista hyötyä. Tämä matemaattisen ajattelun puute, kyvyttömyys operoida käsitteellistä tietoa toteutuu siis myös elämäni käytännön tasolla.

Koulussa olin matematiikan opettajan painajainen. Kävin varmaan myös hänen kunniansa päälle, sillä olin muissa aineissa hyvä, jopa kiitettävää tasoa, jos olin kiinnostunut aineesta. Jouduin hänen hampaisiinsa, ja hän höykytti minua kunnolla, ei tahtonut uskoa, etten yksinkertaisesti pysty ajattelemaan numeraalisesti. Hän yritti retuuttaa minua taululle laskemaan laskuja, mutta en mennyt, ja hän haukkui minua uppiniskaiseksi.

Takiani hupeni varmaan useampi punakynä, taisi jopa katketa joskus, sillä niin raivokkaasti sillä oli painettu paperiin. Sain ehtoja lähes joka luokalla, kerran jopa kahdet, algebrasta ja geometriasta. Sen ajan opetus oli mitä oli, kaikille samaa pajatusta vailla mitään havainnollistusta. Opettaja vain näytti ensin taululla, miten joku uusi asia tulee laskea, veteli numeroita ja janoja tauluun, höpötti selkä luokkaan päin. Antoi sitten laskut, joita kukin tuhersi vihkoonsa yksinään, ilman minkäänlaista opastusta. Jonkin ajan päästä sitten oppilaita pyydettiin taululle laskemaan, malliksi muille. Olin kaiken aivan kuutamolla, sillä en ollut ymmärtänyt yhtään mitään sen jälkeen, kun murtoluvut tulivat ja yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskut lakkasivat. Niissä olin hyvä!

Olen siinä vakaassa uskossa, että minulle ei pysty kukaan opettamaan matemaattista ajattelua, koska minulla ei ole resursseja siihen. Matematiikan taju on synnynnäinen taito, kuten musikaalisuuskin. Jonkinasteinen hiominen on mahdollista kovasti preppaamalla, mutta epämusikaalisesta ei tehdä millään opilla musikaalista, kuten ei matemaattisesti lahjattomasta voida tehdä matemaattisesti lahjakasta.

Tekniikalla on rajat

Olen laihtunut kolmessa viikossa 4,8 kiloa, vaikken ole ollut tietoisella dieetillä. Satuin vain käymään terveydenhoitajalla valittelemassa huimausta ja tensio neck -oireitani ja oikeassa korvassa jatkuvasti läsnäolevaa sydämen jumputusta. Hän mittasi verenpaineeni ja totesi sen olevan liian korkea, alapaine huiteli yli sataa.

Jouduin mittausseurantaan ja lääkäri määräsi verenpaineeseen lääkityksen, joka pahensi huimausta ja pahaa oloa. Ruoka ei yksinkertaisesti mennyt alas, muu kuin hedelmät ja kylmä tonnikala keitetyn riisin kera. Piti istua keskellä sohvaa, kiinnittää katse ikkunasta näkyvään tuomipihlajaan, jotta huimaus lakkaisi. Kun kiersin päätä tai nousin yhtäkkiä seisomaan tai menin makuulle, maailma keinahti.

Paine on edelleen korkea, koska tensio neck -oireet eivät ole menneet ohi ja niskajännityshän nostaa verenpainetta. Teen nyt pari kolme kertaa päivässä luonnonmukaiset jumppaliikkeet, joilla huijataan huimaus esiin, jotta aivot tottuisivat siihen. Näin huimaus saadaan pois ilman lääkitystä. Kävin lisäksi tilaamassa erilliset lukulasit tietokonetyöskentelyä varten, koska moniteholinsseillä pää joutuu luonnottomaan asentoon, kun niska kekassa hakee sattumaa linssin alareunasta, jossa lukualue aina on. Yksiteholukulaseilla voi lukea myös linssin yläosalla niska luonnollisessa asennossa.

Olen nyt ottanut tavakseni panna tietokoneen kiinni jo alkuillasta, jotta silmät ja aivot saisivat lepoa. Jatkuva ruudun tuijotus antaa aivoille liiaksi työtä, ja seurauksena voi olla erilaisia näköhäiriöitä.

Minullahan oli ennen tammikuista lasien uusimista ns. silmämigreenikohtaus, jossa näkökenttääni ilmestyi silmät sirrallaan suoritetun pikkiriikkisen blogitekstin tihrustelun aikana vaalea pieni alue, jossa oli puna-musta-kelta-sininen sahareunus, kuin dadataidetta Dalin maalauksesta. Läntti laajeni kaiken aikaa, kunnes iloinen sahareunus haihtui näkökentän ulkopuolelle. Ilmiö esti lukemisen, koska se sumensi näkökentän, ja lähdin tietenkin päivystävälle niiltä sijoilta kysymään ilmiötä, josta en ollut kuullutkaan. Lääkärin mukaan kyseessä oli sinänsä viaton silmämigreenikohtaus, jossa aivot yksinkertaisesti kieltäytyvät kuormittumasta liikaa ja reagoivat ratahäiriöllä. Onneksi kohtaus meni vartissa ohi eikä ole uusinut. Lääkärin mukaan mm. työterveysvastaanotoilla on ilmennyt lisääntyvässä määrin erilaisia silmäoireita jatkuvan päätetyöskentelun vuoksi.

Itse mietin sitä, että en halua koskaan lukea kokonaista kirjaa netistä. En vastusta tekniikkaa jääräpäisyyttäni, vaan minusta e-kirjalla ei yksinkertaisesti ole tulevaisuutta, koska siinä tulee vastaan ihmisen rajallisuus. Tietokoneen ruutu välkkyy koko ajan aivoja rasittavasti, vaikka silmä ei sitä huomaakaan - aivot kyllä. Tekniikka ei voitakaan ihmistä, vaan ihmisen fysiikka asettaa sille suitset. Parhaimmillaan e-kirja ehkä toimii lähdeteoksena, josta noudetaan, josta tarkistetaan.

Ja muuten vielä, koneen sijoittaminen oikealle korkeudelle on tärkeää. Ei riitä, että tuoli on hyvä ja näppäimistö oikealla korkeudella. Monitorin tulisi olla katseen alapuolella, joten paras on sellainen pöytä, jossa koneen voisi sijoittaa koloon, pöydän pintaa alemmas. Sellainen on nyt sitten ostoslistallani, kunhan tästä tokenen.

(Maalaus Albert Edelfelt)

Kaurapuurolapset

Blogistanissa on käyty keskustelua sinkuista ja lapsiperheistä. Osuin kiinnostavaan ehdotukseen siitä, kuka on sopivin maksumies jollekin, mikä ei oikein selvinnyt kursorisen lukemiseni myötä.

Ehkä pitää kustantaa tukia ja helpotuksia lapsiperheille, jotka repivät kahdesta palkasta elantoa usealle hengelle tai sitten hätää kärsiville sinkuille, jotka joutuvat revittelemään elämishässäkkänsä vain yhdestä palkasta.

Keskustelussa näyttää olleen vastakkainasetteluja ja kiistaa siitä, kenellä on kaikkein kurjinta ja kuka joutaisi antamaan ja kuka saamaan lisää valtion rahaa. En ole lukenut tätä keskustelua kuin niiltä osin, joihin Sun äitis viittasi blogissaan.

Äiti esitti riemastuneena nerokasta ratkaisua, jonka mukaan50 - 65-vuotiaat ovat sellainen ikäryhmä, jolla ei ole enää pulaa rahasta ja voi jopa valita, meneekö kiinnostaviin tehtäviin 500 euroa halvemmalla vai pysyykö tylsemmissä töissä pienemmällä euromäärällä. Näin he voisivat osaltaan olla lievittämässä nuorten lapsiperheiden ja sinkkujen hätää. Toteutuisiko tämä ikäryhmäveronkorotuksella - sitä äiti ei kertonut, mutta näin arvelen.

Tässä on nyt nähdäkseni kyse samasta suurten ikäluokkien kaurapuuroryhmästä, jota Osku Pajamäkikin tykittää väistymään takavasemmalle nuorempien pätkätyöläisten tieltä. Eläkepommikin on räjähtämässä ja leviämässä nuorempien päälle.

Me kaurapuurolapset taidamme tosiaan olla liikaa tälle yhteiskunnalle. Ei vissiin riitä se, että kärvistelemme tätä nykyä vaivojemme kanssa melko hissukseen, suuri osa vielä viimeisiä lainoja poismaksellen, oli jonkinlaisella eläkkeellä tahi ei. Ensimmäinen lainammehan oli opintolaina, koska suuri osa lapsista työnnettiin oppikouluun opin ja sivistyksen ja paremman elämän tielle itsestäänselvästi. Se opintolaina maksettiin sitten takaisin valtiolle korkojen kera, opintotukia kun ei vielä ollut tai ne tulivat juuri minimaalisina parina satalappusena mummonmarkkaa.

Itse valmistuin aivan seitsemänkymmentäluvun lopulla ja muistan, miten ensimmäiset palkat olivat ns. kireitä nostoja - laina ja laskut nollasivat tilin joskus jo palkanmaksupäivänä. Omasta asunnosta uskalsi haaveilla vasta 80-luvun loppupuolella, joten tuosta voi laskea, miten kauan on eletty asuntovelattomana, kun lainat otettiin yleensä kymmeneksi vuodeksi.

Passaa myös laskea, miten paljon on maksettu veroja ja eläkemaksuja, kun on saatu tehdä säännöllistä työtä koko elinikä. Mutta siis, ei siinä mitään. Ei muuta kun vaaleissa äänestämään nuorempaa ikäpolvea, niin saadaan edelleen osallistua iloisesti yhteiskunnan hyvinvoinnin ylläpitoon. Onhan minunkin eläkeverossani toki kiristämisen varaa, kun prosenttini on vain 30 ja jotakin. Eihän se asuntoremontti ole pakollinen, aina voi myydä koko höskän ja muuttaa yksiöön tai hellahuoneeseen. Oma on kuitenkin aina oma ja loppuviimeksi senkin voi myydä ja maksaa kunniallisena kansalaisena vielä viimeiset hoitonsa ja arkun.

Sen vaan olen havainnut, että nuoremmilla on idealistisen materialistinen maailmankuva ns. kolmannen iän kansalaisista. Että kaikilla on talous tasapainossa, tavarat hankittuna, asunnot odottamassa perijöitä, mökit vanhoilla kotitanhuvilla ja etelänmatka aina varattuna. Ikään kuin ihmiselämässä joskus vanhempana saavutettaisiin taloudellinen tasapaino ja jopa mahdollinen vauraus. Se on kukkua suurimmalla osalla vanhuksia ja varttuneita. Erikseen ovat tietenkin liitossa elävät rikkaat akateemiset tai muuten vauraat parit, joilla on kahden tulot niin kauan kuin liittoa piisaa. Miten se menikään Suomessa, että joka toinen talous on yksinäistalous? Muistanko väärin?

(Maalaus Bernardo Strozzi)