Kaurapuurolapset

Blogistanissa on käyty keskustelua sinkuista ja lapsiperheistä. Osuin kiinnostavaan ehdotukseen siitä, kuka on sopivin maksumies jollekin, mikä ei oikein selvinnyt kursorisen lukemiseni myötä.

Ehkä pitää kustantaa tukia ja helpotuksia lapsiperheille, jotka repivät kahdesta palkasta elantoa usealle hengelle tai sitten hätää kärsiville sinkuille, jotka joutuvat revittelemään elämishässäkkänsä vain yhdestä palkasta.

Keskustelussa näyttää olleen vastakkainasetteluja ja kiistaa siitä, kenellä on kaikkein kurjinta ja kuka joutaisi antamaan ja kuka saamaan lisää valtion rahaa. En ole lukenut tätä keskustelua kuin niiltä osin, joihin Sun äitis viittasi blogissaan.

Äiti esitti riemastuneena nerokasta ratkaisua, jonka mukaan50 - 65-vuotiaat ovat sellainen ikäryhmä, jolla ei ole enää pulaa rahasta ja voi jopa valita, meneekö kiinnostaviin tehtäviin 500 euroa halvemmalla vai pysyykö tylsemmissä töissä pienemmällä euromäärällä. Näin he voisivat osaltaan olla lievittämässä nuorten lapsiperheiden ja sinkkujen hätää. Toteutuisiko tämä ikäryhmäveronkorotuksella - sitä äiti ei kertonut, mutta näin arvelen.

Tässä on nyt nähdäkseni kyse samasta suurten ikäluokkien kaurapuuroryhmästä, jota Osku Pajamäkikin tykittää väistymään takavasemmalle nuorempien pätkätyöläisten tieltä. Eläkepommikin on räjähtämässä ja leviämässä nuorempien päälle.

Me kaurapuurolapset taidamme tosiaan olla liikaa tälle yhteiskunnalle. Ei vissiin riitä se, että kärvistelemme tätä nykyä vaivojemme kanssa melko hissukseen, suuri osa vielä viimeisiä lainoja poismaksellen, oli jonkinlaisella eläkkeellä tahi ei. Ensimmäinen lainammehan oli opintolaina, koska suuri osa lapsista työnnettiin oppikouluun opin ja sivistyksen ja paremman elämän tielle itsestäänselvästi. Se opintolaina maksettiin sitten takaisin valtiolle korkojen kera, opintotukia kun ei vielä ollut tai ne tulivat juuri minimaalisina parina satalappusena mummonmarkkaa.

Itse valmistuin aivan seitsemänkymmentäluvun lopulla ja muistan, miten ensimmäiset palkat olivat ns. kireitä nostoja - laina ja laskut nollasivat tilin joskus jo palkanmaksupäivänä. Omasta asunnosta uskalsi haaveilla vasta 80-luvun loppupuolella, joten tuosta voi laskea, miten kauan on eletty asuntovelattomana, kun lainat otettiin yleensä kymmeneksi vuodeksi.

Passaa myös laskea, miten paljon on maksettu veroja ja eläkemaksuja, kun on saatu tehdä säännöllistä työtä koko elinikä. Mutta siis, ei siinä mitään. Ei muuta kun vaaleissa äänestämään nuorempaa ikäpolvea, niin saadaan edelleen osallistua iloisesti yhteiskunnan hyvinvoinnin ylläpitoon. Onhan minunkin eläkeverossani toki kiristämisen varaa, kun prosenttini on vain 30 ja jotakin. Eihän se asuntoremontti ole pakollinen, aina voi myydä koko höskän ja muuttaa yksiöön tai hellahuoneeseen. Oma on kuitenkin aina oma ja loppuviimeksi senkin voi myydä ja maksaa kunniallisena kansalaisena vielä viimeiset hoitonsa ja arkun.

Sen vaan olen havainnut, että nuoremmilla on idealistisen materialistinen maailmankuva ns. kolmannen iän kansalaisista. Että kaikilla on talous tasapainossa, tavarat hankittuna, asunnot odottamassa perijöitä, mökit vanhoilla kotitanhuvilla ja etelänmatka aina varattuna. Ikään kuin ihmiselämässä joskus vanhempana saavutettaisiin taloudellinen tasapaino ja jopa mahdollinen vauraus. Se on kukkua suurimmalla osalla vanhuksia ja varttuneita. Erikseen ovat tietenkin liitossa elävät rikkaat akateemiset tai muuten vauraat parit, joilla on kahden tulot niin kauan kuin liittoa piisaa. Miten se menikään Suomessa, että joka toinen talous on yksinäistalous? Muistanko väärin?

(Maalaus Bernardo Strozzi)