21.8.2011

Veto katosi

20.8. Mökillä käymässä. Ruohonleikkurista katosi veto, itseveto. Se vaan stoppasi, vaikka vehkeen olisi kuulunut vetää minua perässään ylämäkeen. Moottori kävi, ja kone odotti, että eikö tästä perkele päästä liikkeelle. Leikkuri on raskasta mallia, eikä sitä työnnä vanha kehnokaan mäkisellä rinnetontilla. Ihan sama kuin auton pyöristä katoaisi veto. Tämän ongelman taidan siirtää kevääseen, koska sain nyt nurmikot niistettyä lyhyiksi ja syksyn sopii minun puolestani tulla vaikka heti.

Keväässä odottaa toinenkin mökkiongelma. Saunamökin huoneitten yhteinen pelli ei mene kiinni, sillä piipun sisällä on jokin kova este. Mistäs minä nyt muurarin nappaan? Koko saunamökki meinasi jo 80-luvulla jäädä rakentamatta muurarin puuteessa. Kukaan ei tiennyt muuraria eikä ollut nettiä. Viime tipassa saatiin kaksi juoppoa Turusta. Miehiä sitten haettiin keskellä kirkasta päivää kylän kaljabaarista töitänsä jatkamaan. Lähtiessään heittivät työvälineet ojaan.
Muuristakin oli tulla vino, mutta se huomattiin kesken, ja käsittääkseni ainakin muurin loppuosa oikaistiin.

Ja mikä siinäkin on, että sitä kokee mökillä kaiken rikkimenemisen ja rapistumisen itseensä kohdistuvana. Niin se loppuu ihmisestä veto, ennen kuin ilta on. Tai ainakin ennen kuin hän huomaakaan, että ilta on tullut. Aitan katto on entistä sammaloituneempi ja mureampi, räystäslaudasta on pala pois, eikä sinnepäin viitsi enää katsoa. Pihlajisto kasvaa siihen eteen ja kyyt ovat valinneet aitanpolun kulkureitikseen.

Ja tiedoksi: aittaa ei tyhjennettykään, romut ovat toistaiseksi paikoillaan. Siskon puhdistamisuho talttui telttatuolin hajottamisyritykseen. Tuolin piti mennä kasaan kevyellä kirveeniskulla, hamarapäällä, samoin kuin vanhan laverisängyn. Terä ei mennyt otsaan, mutta ei mennyt tuolikaan rikki. Se ei hievahtanutkaan parista hamarapään iskusta. Tuoli päätyi sitten kokonaisena jätesäiliön viereen.

Poimin kukkapenkistä krasseja, kosmoskukkia ja keltakakkaroita Kustin haudalla olevaan enkelipatsaan maljaan. Kusti nousi usein kahdelle tassulle ja kurottui puoleeni, kun halusi syliin. Kun panin käden sen pyöreän takapuolen alle, se punnersi ketterästi ylös. Silloin ei kirjoitettu, ei luettu, ei tehty mitään muuta, kaksin käsin pideltiin. Jos Kustin torjui, se asettui torjujaan selin ja oli lyöty, hylätty, murheen murtama. Kun ihminen sitten heltyi ja sanoi että Kusti, se nousi salamannopeasti miukaisten ja tuli silitettäväksi, josta se lupsahti syliin ja alkoi kehrätä hurjasti.


21.8.
Muuan kommentoija ehdotti lukupiiriä ja kirjoista juttelua. Samantapaista ajatusta on ehdotettu ennenkin ja niinpä panin sivupalkkiin kyselyn, koska lämpenin ajatukselle. Nyt alkuinnostuksen jälkeen ajatus on alkanut ahdistaa minua. Koen kuitenkin lukupiirin säänneltynä ja jollakin tapaa liian puikoissa olevana, työn kaltaisena. Sitoudutaan lukemaan kirja, josta sitten on määrä keskustella. Vähän tulee mieleen koulu ja oppilaat, joille on annettu tehtävä ja joita sitten määräaikana kuulustellaan asiasta. Joku on unohtanut läksynsä, joku ei osaa sanoa mitään, joku osaa ulkoa ja joku sitten säteilee yli muiden karismaattisilla sanoillaan. Harva sanoo kai mitään omaperäistä, enemmän pyritään toistelemaan muualta luettuja muka hienompia tulkintoja.

Enpä siis lopulta tiedä. Itselleni ominaisinta kirjoittamisessa ja lukemisessakin taitaa kuitenkin olla spontaanius, hetkestä syttyminen. Keskustelu syntyy itsestään, jos on syntyäkseen. Kaikki kunnia Kirsi Pihan lukupiirille, mutta en taida olla kirsipiha. Taidan lisäksi haluta miettiä kirjan tunnelmia enemmän kuin puhua niistä. Lisäksi haluaisin tätä nykyä lukea etupäässä uusia kirjoja ja kirjoittaa niistä, ja niitä on piiriläisten hankala saada etenkin isoissa kaupungeissa, ellei huomaa tehdä kirjastosta ajoissa ennakkovarauksia. Olen itse havahtunut siihen, etten halua enää ostaa hyllyjen tukkeeksi kaikkia kirjoja, vaan varaan mieleisimmät kirjastosta jo ennen niiden ilmestymistä. Näin pääsen jonossa yleensä ensimmäiseksi tai toiseksi.

Olkoon tuo kysely tuossa nyt kuitenkin säädetyn ajan, mutta ellei kiinnostusta ilmene huomattavasti enemmän, taidan jatkaa niin, että kirjoitan vain niistä kirjoista, joita olen juuri lukenut ja joista itselleni herää jotakin sanomisen tarvetta. Kauheasti en muuten tunne viehtymystä pohtia esimerkiksi romaanihenkilöiden tekemisiä, jos he ovat tästä päivästä ja esittäytyvät eroottisine ihmissuhde- tai maailmankatsomusongelmineen. Eri asia, jos pitäisi tutkia psykopaatti Hedda Gableria tai Don Juania tai Odysseusta, näitä narsisteja. Voisin myös pohtia, eikö Kevinin äiti tosiaankaan huomannut, että hänhän suorastaan kasvatti ja ruokki psykopaatin kasvua miehensä kanssa.

Aamut alkavat olla kosteita ja kylmiä. Olen juonut aamukahvini ja lukenut lehden tähän asti ulkona, takapihan terassilla kuunnellen ja katselen lintuja. Harmi, jos pitää luopua tästä. Puissa on parvi tämän vuoden poikasia, sinitiaisia ja ilmeisesti pajulintuja sekä myös varpusia. Pyydystävät jo hyvin taitavasti hyönteisiä lehtien alapinnoilta.

(Valokuva Iines, Sinitiaisen poikanen ymmärsi pestä kädet ja itsensä ennen ateriaa)

17.8.2011

Rumputulta


17.8. Edellisen keskustelun lopussa on aihelma kirjailijan yksityiselämästä, lyhyt pohdinta siitä, onko Aila Meriluoto seksuaaliaddikti. Yliseksuaalisuus on tullut mieleeni, koska Meriluoto altisti itsensä niin erikoisiin ja vaikeisiin oloihin miehen takia, monestikin. Oli Lauri Viitaa, oli ruotsalaista naimisissa olevaa miestä, oli tämä viimeisin, jonka kanssa elämä oli kuvauksista päätellen helvetillistä.

Ajatus Meriluodosta seksuaaliaddiktina on tietenkin siinä mielessä hassu, että jo kättelyssä on helppo viitata hänen kilttiin nuoruuteensa ja vastaavien koulutoverien - Marja-Liisa Vartio, Kirsti Ortola ja kuka se kolmas olikaan - villiin poikien kanssa juoksemiseen. Meriluoto vain runoili ja säilytti neitsyytensä avioliittoon asti.

En ajattele kuitenkaan yksin seksin määrää tässä yliseksuaalisuuden maininnassani, vaan lähinnä laatua. Enkä tahdo juoruilla, kuten joku närkästynyt lukija nyt ehkä luulee. Meriluoto itse sanoo eräässä teoksensa esipuheessa, että elämäkertojen työstäminen eikä siis lukeminenkaan ole juoruiluhalun tyydyttämistä, vaan pikemmin jonkinlaista psykologista tutkimusta. Juuri näin sen koen. Ollaan kiinostuneita ihmiskuntaa yhdistävistä ikiaikaisista tekijöistä, haetaan synteesejä.

Meriluodolle seksi oli niin tärkeää, että se sai tuoda mukanaan hankalia ja jopa kurjia olosuhteita, joita naiset keskimäärin eivät ehkä sietäisi. Esimerkiksi Ruotsin-aikanahan Meriluodon rakastajan vaimo otti Meriluodon kotiinsa miehensä toveriksi, mutta tuona maailmanaikana elämä isossa perhesymbioosissa tuskin oli vailla jännitteitä. Lapsiakaan ei voi unohtaa. Kaikki ei voinut olla auvoista onnea ja hekumaa. Viimeisin avioliitto - ja mies - on järkyttävää kuvausta, etenkin sen jälkeen, kun vertaa kirjan antia varhaiseen lehtihaastatteluun Meriluodosta. Siinä hän kutsuu miehensä kuutta lasta keijukaislapsiksi ja ylistää elämisenmuotonsa pilviin. Tuntuukin oudolta, että elämä sitten tänä aikana söi Meriluotoa niin rajusti, kuin kuvauksesta voi lukea - vaikkei hän valittanut. Tämä kaikki ilmenevä elämänhankaluus ei poissulje sitä, että kaikki Meriluodon miehet ovat olleet älykkäitä ja hurmaavia. Mainituilla ominaisuuksilla ei ole mitään tekemistä ihmisen elämän onnen kanssa.

Minua hieman kummastuttaa se vallitseva trendi, jossa puhutaan siitä, että kirjailijan on luotava oma julkisuutensa itse ja saatava lukijat kiinnostumaan profiilistaan. Tätä kautta kirjoja sitten myydään. Minusta sopisi kysyä myös, luetaanko myös, vai selataanko vaan ja kuinka kestävää kiinnostus on.

Itse olen kiinnostunut kirjailijan elämästä ja ajatuksista, mutta vasta lukukokemusten jälkeen. Kaikista kirjailijoista en kiinnostu, ellen syty sanasta. Julkisuus yksin ei saa siis minua tarttumaan kirjailijan kirjaan. Esimerkiksi Sofi Oksasessa minua on alkanut häiritä julkisuusrumba, samoin Anna-Leena Härkösessä, Virpi Hämeen-Anttilassa ja Anja Snellmanissa. Kolmea viime mainittua en enää edes välitä lukea. En periaatteesta, vaan koska julkisuusrumba tympäisee. Sen sijaan kaivan kirjaston hyllystä esiin kirjoja, monesti suomalaisia naiskirjailijoita, joita ei kauhean hyvin tunneta. Minua miellyttää se, että kirjailija ei korosta itseään, olen huomannut sen lupaavan hyvää. Itsensä korostaminen on vierasta kirjailijuudelle. En pidä siitä alkuunkaan, eikä tämä sulje pois sitä, että on kiinnostunut kirjailijoiden elämäkerroista tai elämista ja ajatuksista. Tiedot tulkoot vasta ansioitten jälkeen, ei rumputulena ennen kirjoja. Ei pallona markkinatorilla.

Nyt olen kiinostunut esimerkiksi Kristina Carlsonista, jonka uusimman varasin kirjastosta. Luin aiemmin Herra Darwinin puutarhurin, ja se oli mainio. Carlsonista itsestään en tiedä mitään, ja voisin haluta tietää. Toisaalta on ehkä parempi, etten tiedä, hän on senkaltainen. Samoin en tiedä paljonkaan Helvi Juvosesta, joka oli Meriluodon Sirkka-sisaren elinikäinen rakastettu. Helvi Juvosesta tietäisin mielelläni, sillä hän kirjoitti jumalaisia säkeitä.

(Valokuva Iines, Ilmapallokauppias Laitilan munamarkkinoilta 2011)

14.8.2011

Kulttuurifundamentalismia


11.8. Luin, että Kansallisteatterissa saa ensi-iltansa Pirkko Saision kirjoittama Homo!-musiikkifarssi, jossa pilkataan rajusti Päivi Räsästä. Näytelmässä esiintyy nimittäin kansanedustaja ja fundamentalistikristitty Hellevi Teräs, joka paheksuu yksinhuoltajia, kirkosta eronneita, homoja ja siviilipalvelusmiehiä. Sellaista paheksumistahan tulee luonnollisesti paheksua.

Täällä Pikkukaupungissakin on fundamentalistikristittyjä, jotka vainoavat kirjoituksissaan samoja asioita kuin Hellevi Teräs. Yksi f-kristitty toimi opettajana ja kävi aikanaan kurkistelemassa paikallisen diskon ikkunoista, näkyikö siellä oppilaita syntiin langenneina. Tiedettiin myös varsin laajalti, että f-kristityn tytär oli tehnyt korviinsa reiät hakaneulalla, kun äiti ei antanut laitattaa saatanasta peräisin olevia reikiä. Korvat tulehtuivat pahasti. Myöhemmin tytär karkasi sirkukseen tulennielijän viettelemänä. Ei ole tiedossa, onko äiti antanut tyttärelle synninpäästön, vai voittiko saatana lapsen.

Päivi Räsäsellä on aito hengen palo, joka on harvinaista nykyään. Kai tähän yhteiskuntaan nyt yksi Räsänen mahtuu. Ei hänen liekkiään saa mennä sammuttamaan, naisessa on ruutia enemmän kuin molemmissa pääpresidenttiehdokkaissa yhteensä. Kuinka moni meistä enää uskoo siihen mitä tekee ja sanoo? Yhtä lailla tällaisen palon sammuttaminen on fundamentalismia, kulttuurifundamentalismia, joka ei ole uskonnollista fundamentalismia kummempaa.

13.8. Käväisin mökillä hakemassa pasuunakukan ja pari muutakin pihakukkaa. Revin myös liiterin kuivalta seinustalta näivettyneen köynnöshortensian irti ja istutin sen tänne kaupunkiin takapihan aidanseinustalle, jossa naapurilla on villiviini toisella puolen. Kun naapurin villiviini nimittäin kasvoi aidanraosta minun puolelleni, kiinnitin sen langalla aitaani kiinni. Kun olin pois, naapuri oli repinyt sen takaisin omalle puolelleen. Olkoon, minullapas on kohta muhkea valkokukkainen köynnös, joka niistää parit villiviinit alleen. Kun tulin mökiltä kotiin, Laitilan kohdalla maantiellä oli kaksi mustavalkoista yliajettua kissaa, toinen keskellä tietä, toinen reunassa, eri paikoissa tietä. Eurassa punainen kissa kipitti tien yli aivan auton keulan edestä, harmaa kulkuspanta kaulassa.

14.8. Istuin takapihan varjoisen viileässä nurkkauksessa juomassa aamukahvin ja lukemassa lehden. Tuomipihlajassa sirkutti ja pompahteli lintuarmeija. Juuri näin lehti pitää lukea: lintujen keskellä. Sam Inkisenkin ohjelmoitu elämä tuntui ihan kivalta, kun toinen silmä katsoi pientä sinitiaista, joka roikkui oksilla kuin trapetsitaiteilija.

Tuo yllä oleva viimeisiään vetelevä sinisiipi on kuvattu samaan aikaan lempivuorellani, kun sen jossakin kolossa tai rinteen alla on maannut kuollut mies. Hänet oli löydetty seuraavana päivänä. Ihmettelin kuvatessani keltaturvaliivisiä miehiä, jotka etsivät jotain ja laskeutuivat jyrkänteiltä alas maastoon. Etsittävä mies, vainaja siis jo silloin, oli viisi-kuusikymppinen, pukeutunut vaaleansiniseen kauluspaitaan ja beigeihin suoriin housuihin, luki lehdessä. Auto oli löytynyt vuorelta tyhjänä. Joku oli tullut naapuripitäjästä vuorelle kuolemaan.

(Valokuva Iines, Vähän aikaa)