Miksi hylkäsin demarit?

Olen ollut uskollinen sosialidemokraateille oikeastaan koko elämäni, mitä nyt kerran olen poikennut vieläkin vasemmammalle, punalippujen aikaan hippihuuruissani silloin, kun Turun Kauppatorilla paloi rovio, jossa kokoomustoivot polttivat Tiedonantajia. Uskoni lehdykän Ainoaan Totuuteen oli sokea, mikä taas johtui siitä, että poikaystäväni oli kunnon risupartaradikaalikommunisti, joka sankarillisesti ahdisteli mm. sotaveteraaneja osuttuaan heidän kanssaan yhteen. Että tällainen aatetausta.

Tyttäreni puolestaan kantoi joskus teiniaikoinaan Esko Aho -pinssiä takkinsa kauluksessa meikäläistä härnätäkseen, ja kestovitsailumme tapahtuukin edelleen akselilla kepu - taistolaiset. Entinen mieheni taas oli tavatessamme porvaristaustainen rovastisukuinen kokoomuslainen, mutta kääntyi palopuheitteni takia kunnon kommunistiksi, ja hän kiittää tyttäreni mukaan edelleen minua silmiensä aukaisusta. On jäänyt niille sijoille polkemaan ikiliikkujaa eräässä itäisessä maassa, jossa peräti asuu.

Kävin eilen antamassa siis ääneni vihdoinkin sisäistä ääntäni kuunnellen, ja ääni meni nuorelle vihreälle naiselle, koska olen enemmän kuin kyllästynyt demareitten ja koko vasemmiston materialistisiin arvoihin, joilla koko vasemmistoideologia lepää. Tämä näkyy mm. demareitten ydinvoimarakkautena. Kaikki ehdokkaat ovat kannattamassa kuudetta ydinvoimalaa, ja tämä oli minulle nyt kynnyskysymys.

En voi mitenkään hyväksyä näin nationalistista ja aineellista lähestymistapaa elintärkeään kysymykseen, jossa näkyvät myös puolueen tulevaisuudenvisiot. Demareilta puuttuu globaali näkökulma kaikesta, toimet tähtäävät vain lyhytnäköiseen materian tasajakoon. Olen kyllästynyt myös kaikkeen ihmisten hyysäämiseen, mulle kaikki heti -ajattelun mahdollistavaan laiskaan asenteeseen, jossa saavutettuja etuja pidetään selviöinä. Olisin itsekin voinut sortua monesti rahapulassa tai ahdistuksessani, mutta jotenkin katson asiakseni pysyä elämänsyrjässä kiinni, omin voimin.

Olen jotenkin iloinen jopa kokoomuksen hurjasta vaalivoitosta. Voisiko olla niin, että sieltä leiristä voisi nousta uudenlainen aurinko? Puolue ei ole enää sama kuin minun nuoruudessani, jolloin sitä haukuttiin lahtaripuolueeksi. Kaipaan sellaista yhteiskuntaa, jossa katsotaan tulevaisuuteen, arvostetaan ihmisen omaa panosta, uskotaan siis ihmiseen, ei siihen, että antamalla ja jakamalla materiaa saadaan maailmaan rauha ja harmonia. Henki on ainetta tärkeämpi, ja sillä ei ole kissankaan virkaa demarileirissä tai yleensä vasemmiston piirissä.