Kaivu ja muita analogioita

Kaivaa-verbistä tulee kaivu. Tämän opin Tuomolta, joka kysyi, kumpi on oikein, kaivuu vai kaivu. Minä sanoin, että kaivuu ja perustelin keksimälläni säännöllä, että verbistä johdetuissa teon ynnä muiden senkaltaisten nimissä on pitkä vokaali. Kerätä ~ keruu, kaivata ~ kaipuu, perata ~ perkuu latelin kateederilta. Minulla oli joskus tapana keksiä analogioita omasta päästäni, ja näin jälkeenpäin tarkastellen ne eivät välttämättä kestä päivänvaloa, niin kuin ei kaivuunikaan, joka oli asiavirhe, munaus, moka, harhalaukaus, miten vaan tahdotaan asia ilmaista.

Varsinkin pilkkusäännöissä analogioita riitti, kun keksin, miksi pilkku tulee virkkeeseen, josta en itsekään ollut varma, tuliko vaiko eikö tullut. Mutta selitys oli aukoton. Onneksi kaikille osapuolille en ollut lukion opettaja. Lukiossa pilkut on opetettava ja osattava, koska ollaan jo vähän akateemisia.

Eivät minun oppilaani siis kieliopista olleet kiinnostuneita. Paitsi Tuomo, joka meni ja tarkisti asian kirjasta. Viittasi seuraavalla tunnilla ja sanoi että kaivu se on, koska se tulee verbistä kaivaa. Jos verbissä on -ta- tai tä-johdin, siihen tulee pitkä, muuten lyhyt vokaali, lateli Tuomo, ja sanoi vielä, että soutaa ~ soutu. En muista enää, miten selvisin auktoriteetin menetyksestä, mutta sen muistan, että Tuomo katsoi minua pitkään ja merkitsevästi kevätjuhlassa, jossa minulla oli minihame ja lyhythihainen valkoinen pusero ja jakaus eri paikassa kuin tunneilla. Tuomo oli mies, aikuisopiskelija. Mainittakoon, että kyseessä oli urani alkuaika, josta parhaiten on jäänyt mieleeni Mauri-myrsky, joka heilutti puita lähes vaakatasoon somistamoluokan ikkunasta katsellessamme. Mietin katsoessani, että täällähän minä en happane, vaan menen takaisin Turkuun. Tästä ei sitten ei ollut kauan siihen päivään, jolloin lähdin koulusta kotiin muovinen henkari takkini tampista roikkuen. Pyöräilin halki pikkukaupungin henkari selässä. Se on minulla vieläkin. Ja siitä samasta työpaikasta sitten väistyin, kun ääni petti nelisen vuotta sitten, mutta Turkuun en mennyt, kuten eivät menneet kolme sisartakaan Moskovaan.

Kävin eilen possupiikillä, ja illalla odotin reaktioita. Vilutti, ja hain villatakin, mutta muuta mainittavaa ei tullut, ja nukuinkin mainiosti. Marketista ostin sitten kimpun oransseja ja keltaisia tulppaaneja, tietokoneen vierelle, kun siinä paljon istun. Jos tulee blogissa paha jankko tai solvuu (solvata ~ solvuu), katson tulppaania ja lasken kymmeneen, jonka jälkeen vastaan sivistyneesti tai olen vastaamatta tai panen kommenttivalvonnan päälle ja toivon, että maankaivu jalkojen alta tyssää vähitellen.

Vielä yksi ilonaihe tähän päivään. Lapsukaiseni lähetti tekstarin, että on saanut kutsun opettajanpaikan haastatteluun Helsingissä! Viimeksi hän pääsi kakkossijalle, kun kokenut vuorovaikutuslausuntokone valittiin hänen nenänsä edestä. Voi kun nyt tärppäisi. Minulla olisi niin paljon evästystä hänelle uraa varten. Ensimmäinen olisi se, että tarkista aina, ettei takistasi roiku henkareita, kun lähdet kotiin. Ja ettet istu nastan päälle. Ja että viis säännöistä, jos oma pää kukkii analogioita. Siitä vaan, kaikki on kuitenkin vintallaan ja kontallaan.