Sisälläni asuu pieni äijä

Edellisen blogikirjoituksen keskustelussa muuan kommentoija sai minut kiinni siitä, että sisälläni asuu pieni äijä, vaikka olin teesissäni väittänyt, että tasa-arvoinen nainen ei etsi itsestään miestä eikä teoistaan munaa. Minua kun esimerkiksi naurattaa enemmän oikein tuhma äijähuumori kuin vaikkapa jokin sarjafilmi - Hyacinth "Bukeeta" lukuunottamatta, jonka uusinnatkin naurattavat. Mutta Hyacinthissakin asuu selvästi äijä.

Se äijä minun sisälläni on kyllä etupäässä isä, ihan kuin olisin osaksi hän. Meillä on jopa samanlainen hinku ja kiinnostus seksuaalisuuteen, luulen. En ole näistä asioista isän kanssa keskustellut, vaan ainoa kontakti näissä merkeissä tapahtui saunassa ollessani vain muutaman vuoden ikäinen. Vedin isää kikkelistä ja nauroin. Isä hämmentyi ja nolostui ja hätisteli käteni pois, ja minä jatkoin jostain syystä nauruani. Jokin osa minusta tiesi, että tässä on jotain salattua ja kiinnostavaa.

Toinen tapaus oli se, kun näin isän tiirailevan äidin pesupuuhia. Muistan jopa isän repliikin: Näytäs vähän. Senkin muistan, että äiti ei näyttänyt, vaan alkoi kuivata. Ja vielä senkin muistan, että pidätin hengitystä ja käteni pysähtyi leikissään puutalorykelmän päälle, pikkutalojen, jotka isä oli minulle veistänyt ja maalannut niihin ovet ja ikkunat kapealla siveltimellä. Olin luultavasti pesupuuhien aiheuttamasta tunnelmasta yhtä kiinnostunut kuin isä. Sen sijaan en usko sisareni huomanneen tai aistineen mitään, vaikka hänen on täytynyt olla samassa huoneessa.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, kun löysin isän laatikosta hänen piirtämänsä kuvan alastomasta naisesta. Nainen oli piirretty ilman ruoskijaa, mutta muuten se oli samanlainen kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kuvan nainen, jota katselin pienenä ja mietin, miksi hän on alastomana ja miksi hänet ruoskittiin. Sen sain moniosaisesta ja hankalakielisestä sadusta selville, että nainen oli yksi kolmesta bagdadilaisesta sisaresta ja ilmeisesti rikkonut oikeaa oppia vastaan, kun kerran oikeaoppiset miehet ruoskivat hänet haavoille. Taisivat ruoskia ne kaksi muutakin sisarta, jos oikein luin. Joka tapauksessa oudon kaunis kuva kiehtoi ja kiihotti mieltäni, ja ilmeisesti myös isän miehen mieltä. Isällä oli toimistonsa laatikossa myös Apu-lehtiä, joissa oli kuvia filmitähdistä. Isä katseli kuvia, ja niin minäkin. Pidin erikoisesti kaunisrintaisista naisista, ja ihailin poven kumparetta tiukan paitapuseron alla. Piirsinkin hoikkavyötäröisiä povinaisia.

Vielä senkin muistan, että kirjoitin pienenä lettipäänä ensimmäisen seksitarinani. Yhdessä tarinassa oli sellainen kohta, että tyttö ja poika olivat tehneet "sitä" puistossa, ruusuaidan penkin vieressä tai alla, ja tyttö lausui pojalle myöhemmin, että muistatko silloin siellä ruusupenkin alla. Tämä lause kiihdytti mieltäni. Äiti löysi sitten sinikantisen vihkoni, ja luki tarinan. Sain sellaisen häpeän ylleni, että varsinaiset seksuaaliset kokemukseni siirtyivät lähelle kaksikymmenvuotispäivääni, kun olin jo opiskelemassa, ja ensimmäiseen suudelmaankin uskalsin antautua vasta kuusitoistavuotiaana.

Mikä on sukupuoli? Jotenkin isä ja minä olemme samat, suhteemme seksiin on yhdennäköinen. Meitä kiihottavat samat naisen kuvat, ja uskon, että isäkin olisi pitänyt Tom of Finlandin kuvista, kuten minä. Kuitenkin minä pidän miehistä ja isä piti naisista, että se kai se sukupuoli sitten on. Vai onko kaikissa ihmisissä pala bi-seksuaalisuutta? En tiedä. En minä naisia himoitse, mutta ihailen naiseuden, aivan kuten miehuudenkin kuvaa. Mikä on opittua ja perittyä, ja missä määrin vaistonvaraisuus on ihmisestä kuollut? Voisiko ihminen olla lopulta vain ihminen, yksi mies, niin kuin Adamin ja Ewan luomisessa todetaan Ewankin olevan (Arndtin Postilla v. 1899)? Tällöin ei olisi sukupuolisesti poikkeavia, vaan kaikki olisi normaalia. Ei olisi kilpailua sukupuolten välillä, eikä siihen kiinnitettäisi huomiota, että jokusilla on jalkojen välissä lihapala, jokusilla vako.

(Piirroskuva teoksesta Tuhannen ja yksi yötä. Kokoelma itämaalaisia satuja. Ensimmäinen suomenkielinen käännös v. 1878)