Kevätpäiväkirja 2. sivu

Kusti tuli minulle joulukisuksi. Se jäi sitten vielä vähäksi aikaa, kun täällä sillä on tilaa enemmän ja rauha koiralta, joka vei siltä lokoisat vanhuudenpäivät. Tuossa se siis vielä on ja nukkuu kevätauringossa, ikkunan alla, koskaan käyttämättömiä pöytäliinoja sisältävän liinavaatekaapin päällä. Pian Kusti tullaan noutamaan, koska kaikki pöydät täyttyvät kylvöspurkeista ja kukkalaatikoista, jotka se kuoputtelisi, ja isoimpiin jopa pissisi. Kun silitän Kustia, sen nahan alla tuntuu pahkuroita, joita ei ennen ollut. Sormeni tietävät jo pahkurat ja ottavat ilmaa niiden kohdalta, etten satuttaisi sitä ja itseäni.

Olen kuin piesty. En osaa mitään, en ymmärrä mitään, suhtautumistapani on pielessä, olen väärässä, ja minun kirjoitukseni herättävät kiihtymystä ja aggressioita, ne ymmärretäään jollakin tavalla, jota en tarkoita enkä tunnista. Ei näillä eväin mitään kirjoiteta, sillä en minä kiihtymystä tai närkästymistä tahdo. Enkä sitä, että minut nähdään oudossa valossa, jossa en ole.

Eikä tämä ei ole marttyyriutta, sillä autius on suuri ja huuleni puristuvat toisiaan vasten lukittuina, mykkyyteni on täydellinen ja luultavasti muistutan Pianon mykkää esittäjää suun ilmeiltäni. Voisin hyvinkin kantaa kaulallani hopeaketjussa rasiaa, jossa on pieniä irtopaperilappuja, ja kirjoittaa niihin vain sanan tai pari ja ojentaa paperin asianomaiselle, niin kuin Pianossa nainen teki. Kirjoitti nopeasti ja miettimättä ja ojensi paperin tyynesti, kasvot vahamaisina. Ottakaa tai jättäkää, tässä ei ole sarkasmia eikä tämä ole satiiri. Toimikaa niin kuin paperissa lukee.

Puhumistakin olen harjoitellut, sillä nyt kelpaa kun on kissa talossa. Koetan sanoa men-nään syö-mään, ja se onnistuu tavuittain. Ruokaa ei onnistu, ellen pysähdy tavurajalla ja hengitä siinä välissä. Voi-sin mai-ni-os-ti pu-hu-a näin, hengähtäen jokaisella tavunrajalla. Perheeni ei yleensä jaksa odottaa, että saan sanottavani loppuun, eivätkä ystäväni. Paljon jää sanomatta.

Minulla on tili paikallisessa osuuskauppamarketissa, ja jännitän aina uutta kassatyttöä. Vanhat tuntevat jo numeroni ja koetankin mennä tutulle, koska tilini numerosarja sisältää pitkiä numerosanoja. Olisin onnenpekka, jos numero olisi vaikka yksi-neljä-neljä, mutta se on muotoa kah-dek-san yh-dek-sän seit-se-män. Kassan lisäksi toinen ongelmakohta kaupassa on liha- ja kalatiski, jossa pitää pyytää ostettava. Lo-hi-me-dal-jon-gi on minulle mahdottomuus puhevamman paljastumatta, joten pyydänkin useimmiten sormea osoittamalla, jos medaljongi sattuu olemaan lähinnä lasia. Muuten ei onnistu. Lohta voin myös sanoa, tai kuhaa, ja silloin myyjä yleensä ottaa puheen johdon, ja kysyy että filee vai kokonainen vai puolikas. Filee käy minulta hyvin, muttei enää että pyrstöpala, kiitos. Niinpä nyökkään vain, kun myyjä osoittaa paksua niskapalaa, jota en olisi välttämättä halunnut. Joskus, kun puhe kulkee paremmin, ja itseluottamus on pinnassa, ostan viisikin lohimedaljongia pakastimeen, ja lisäksi kuhafileitä ja ahvenfileitä. Ne riittävät pitkäksi aikaa. Perunoita saa pussissa, pyytämättä.

Täällä olisi yhdessä talossa koiranpentuja varattavissa. Seitsemäntoista sekarotuista, juuri sellainen bastardisekoitus, josta pitäisin. Luppakorvainen ja isokokoinen. Mökillä kyyt ovat alkaneet nousta alarinteestä kohden taloa, kun pihapiirissä ei ole enää koiran hajua. Liiterissä on kaksikin nahkaista hieman kaluttua potkupalloa ja valjaat sekä talutushihnoja. Ruben niissä viimeksi oli.

(Valokuva 22.3. Iines)