Eläköön humanismi ja persjalkaisuus

Ymmärrän hyvin Veronika Honkasalon väitteen (HS 14.3.) , että maahanmuuttoa tutkivat eivät halua enää esiintyä omilla nimillään, koska anonyymien heitä kohtaan harjoittama aggressiivinen herjaaminen on niin voimakasta.

Juuri tätä samaa vihamielisyyttä olen koettanut kuvata blogikirjoituksessani Pedon merkki. Tästä myös mm. Akuliina Saarikoski puhui. Mutta siis - näistähän ei saa Suomessa puhua, vaan pitää vaieta. Moni on siis hiljaiseksi herjattu. Itsekin olen menettänyt halun kirjoittaa ajankohtaisista aiheista. Samoin kaikesta muustakin, oikeastaan, kun en kovasti halua kirjoittaa vain itsestäni, tai siitä, miten minä maailman koen tai miten maailma suodattuu minun lävitseni tai miten sieltä jostakin pusertuu esiin ylläripylläri - Minä, iloksenne ja ekshibitioneerattavaksenne. Jätän tämän etevämmille kirjoittajille, sillä blogimaailmassa on ihmisiä, jotka muutenkin tietävät kaiken paremmin. Sen, miten asioihin tulee suhtautua.

Tuntee itsensä ihan runoilija Anna Ahmatovaksi, jolla on jäljellä kenkien kokoinen aidattu alue, jolla suu muovaa sanoja, äänetikin. Mikä on turvallista puhua? Missä sanomisessa tai suhtautumistavassa ei olisi vikaa?

Makasin äsken piikkimatolla kuin fakiiri, selkä paljaana, ja tunsin ensin kirvelevää kipua, sitten raukeutta, ja alkoi nukuttaa. En antanut itseni vaipua uneen, sillä aluksi piikkimatolla saa maata vain kymmenen minuuttia päivässä. Nyt niska tuntuu lämpimältä ja rennommalta, kireys on pois. Ostin piikkimaton marketista ja lisäksi ostin mustat kapeahkot farkut. Siniset farkut ovat perseestä puhki, niin ahkerasti olen istunut niillä kannon nokassa, kesken valokuvareissujen, lukemassa blogiini saapuneita kommentteja. Kun jokin menee rikki, heitän sen pois, en korjaa enkä kierrätä, vaan vien roskiin. Valmistaja saisi tehdä kunnon tavaraa. Farkkuihinkin voitaisiin valmiiksi laittaa kaksinkertainen persus, sillä ihmisillä on tapana istua erilaisilla karkeillakin alustoilla.

Pitäisi saada huusholliin ompelija päiväksi töihin. Siitä lähtien, kun Irma Ylärotu leikkasi käsityöstäni sotkuun mennen langan ja käski selvittää sen kotona äidin kanssa, olen kammonnut ompelutöitä, paitsi ristipistokirjontaa ja pitsinvirkkuuta, koska niitä tehdessä voi seikkailla ajatusten valtakunnassa ja olla samalla tekeväisen näköinen. Mökillä on joka ikkunassa Iineksen kalastajanlangasta virkkaama kapea yläkappa, kamareissa leveämpi alakappa, joissa jokin kuvio, kuten mökki, jonka savupiipusta nousee hattaroita. Mökin vieressä on mänty tai koivu, en muista kumpi se oli, ehkä mänty, koska sen oksat on helpompi virkata. Vessan ovessa on kehystetty ristipistosoikio, jossa kranssin keskellä lukee Toalett. Mutta neulaa ja lankaa en käteeni saa käytännön ompeluksia varten.

Ompelijani saisikin farkkujen jälkeen eteensä pinon pyyheliinoja, joista puuttuu ripustinkoukku. Käytän nykyään vain niitä pyyhkeitä, joissa koukku on tallella, ja koukuttomat pinot säästyvät vissiin perikunnalle. Olen ostanut jopa kanttinauhaa, valmiiksi, kaksi vuotta sitten, koukkuja varten. Kahden takkini oikeassa taskussa on reikä pohjassa. En voi pitää niissä muuta kuin kännykkää, koska kolikot ja avaimet putoavat niistä takin vuorin väliin, paikkaan, josta niitä on hankala saada pois. Lisäksi yksien hyvien rintaliivieni toinen olkain on liian löysä. Minun piti kerran leikata se poikki, kun se oli mennyt sellaiselle kierulle, jota en saanut auki. Ompelin sen takaisin, ja vahingossa liian väljäksi. Lisäksi nuo juuri ostamani mustat farkut pitäisi lyhentää lahkeesta, sillä minähän olen lyhyt ja persjalkainen. Kunpa äiti eläisi vielä. Vein hänelle häpeilemättä kaikki omani ja lapseni korjausta vaativat ompelukset, ja hän teki lakanat ja verhot, omin käsin tai siis ompelukoneella.

Vielä olen miettinyt Himasen humanismilausuntoa humanistin tavoin, pinnallisesti. Sehän on hyvä, että meille tarjotaan arvoja eikä etuseteleitä. Arvot meiltä kadoksissa ovat, rahaa saa seinästä ja töistä ja sossusta. Muuan kirjailija väitti nimittäin blogissaan, että humanisteja ei tarvita yhteiskunnassa juuri ollenkaan. Meninkin heti esittämään mielipiteeni ja muistutin kirjailijaa lukkarin opetuksista. Ilman niitä veljekset olisivat kai vieläkin metsissä. Yhteiskunta ilman humanismia on markkinatori tai teknokratiayhteiskunta, sikäli mikäli termin sisäistän osapuilleenkin oikein.