Palaa pääskysen lailla

Minusta tuntuu, että Tuomas on jäänyt yhtä yksin kuin minä. En ole vielä varma, kuoleeko Ainokin, hänen lapsensa, joka alkuun turhaan odotti äitiä palaavaksi ja huusi hänen nimeään unissaan. Luulen kyllä, että Ainokin kuolee, koska takakannessa sanotaan, että lastenhuoneen verhot syttyvät tuleen ja nuket jäävät odottamaan leikittäjäänsä. Kirjassa palaa-verbi saa sfäärisiä merkityksiä, äiti ei palaa mutta verhot palavat ja mitä luultavimmin Aino.

Onneksi on tämä Pääskynen, Markku Pääskynen, joka on kirjoittanut Enkelten kirjan. Kuvitelkaa - enkelten kirja, ei enkelien. Olen lohdutettu jo tästä monikon genetiivistä. Ja kuvitelkaa vielä, että pääskynen, pääskynen, ei varis. Minulla oli kerran naapuri, Tarja Varis, joka soitti ovikelloani ja tuli esittäytymään, päivää, olen uusi naapurinne, Tarja Varis. Ymmärtäähän sen, Pohjois-Karjalasta, rajanpinnasta ja maaseudulta, jossa naapuruus merkitsee ystävyyttä. Satakunnassa ei merkitse, mutta sitä Varis vielä ei tiennyt.

Olen sivulla 55, ja odotan jonkinasteisella kasvavalla kiihkolla, miten Tuomaksen ja Okon tapaaminen sujuu. Okko on se kiltti ja hiljainen poika, jota Tuomas lapsena löi ja jonka kaulaan hän eräällä välitunnilla kun kukaan ei ollut näkemässä tarttui peukalolla ja etusormella ja väänsi. Tuomas oli Pääskysen mukaan suunnitellut iskuaan jo kauan, joten ei siis ihme, että Okko alkoikin ulista. Tuomas jätti Okon maahan itkemään.

Pääskynen jättää usein pilkut pois lauseiden rajalta, ja huomaan, että minuun on jo tarttunut tämä tyyli - saan lisäillä pilkkuja tähän tekstiin jälkikäteen. Niin on voimakas Pääskysen lento. Ehkä on vain hyvä, että työssäni laistin usein pilkkusääntöjen opettamisen, sanoin keväisin, että hups, emme ehtineet pilkkuihin asti. Kun ne opetin, tunsin itseni hyväksi opettajaksi, olin varma puhuessani, pilkut toivat ryhtiä olemukseeni. Muutoin minulle sopii, että pilkku merkitään sinne missä on ajatuksen taukoa - näinhän ei saisi tehdä koska Suomessa ei ole loogista pilkutusta vaan kieliopillinen pilkutus - tai jätetään merkitsemättä, jos tahdotaan lukijan ajattelevan kokonaisuuksia pätkien sijaan. Minua kuitenkin sävähdyttää, jos huomaan kirjoittajan osaavan pilkkusäännöt, vaikkapa sen, että rinnasteisten alistussivulauseitten väliin ei tule pilkkua. Yleensä on kuitenkin niin, että jos tehdään pilkkuvirhe, se on pilkun poisjättö, ei liikapilkutus.

Jos nyt käy niin, että Aino kuolee, olen lohduton, mutta lohdutettu. Palan ja palaan. Kuolemasta nousee elämä. Enkelit ovat, vaikka elämä on helvetti. Vastakohdat ovat yhtaikaa läsnä, kuin antiikin draamassa. Ja tämän kaiken sanon, kun olen vasta sivulla 55. Mitä kaikkea sanon, kun olen lukenut kaiken kirjasta, joka on miehen, siis ihmisen, selviytymistarina?

Nyt sanon vielä sen, että hyvä kun on pääskysiä eikä vain variksia. Minä en enää jaksa sitä vittukieltä enkä raakaa väkivaltaa enkä sitä, ettei ojanpohjalta nähdä tähtiä muuta kuin silloin kun joku on vetänyt turpaan.

(Piirroskuva: Sielun veljien Peltirumpu-levyn kansi)