Sinulla on kauniit posket, Kerttu.

Edelliseen keskusteluun syntyi mielenkiintoinen väittely siitä, saako vauvalle lässyttää. En halua välttämättä toistaa siellä sanottuja teesejä, mutta en malta olla kokoamatta asiaa tänne, koska oma puheenvuoroni on kommenttia pidempi.

Olen siis sitä mieltä, että vauvalle saa ja kenties jopa pitää lepertää, lässyttää, jokeltaa, miten vaan. En tarkoita tällä sitä, että leperrys olisi ainoa kielimuoto vauvan ja vanhempien välisessä vuorovaikutuksessa, vaan lähinnä sitä, että siitä ei ole vauvalle vahinkoa, vaan iloa, ja se edistää hänen tunnemaailmansa rikkauden kasvamista. Onhan muitakin kielimuotoja, joita vauva kuulee - pääpiirteittäin varmaan normaalia yleispuhekieltä, jota muillekin perheenjäsenille puhutaan, eikä ole mitään syytä olla puhumatta lapselle yleensä ottaen kuin täysipäiselle ihmiselle.

Puheen kehityshän alkaa jo kohdussa, jonne lapsi kuulee äidin puheen, kenties isänkin, jos tämä vaan keksii huudella vauvalle vatsan läpi terveisiään. Minun mieheni keksi ja jutteli Percivalin - hän luki tuolloin Kärpästen herraa suorittaessaan kesken jäänyttä lukiota yksityisesti - kanssa kauan ja hartaasti minusta piittaamatta, maaten vatsani päällä. Hän sanoi, että ole sinä nyt hiljaa, tämä on hänen ja Percivalin juttu. Minä olin. - Maailmalla on tehty tutkimuksia, joiden mukaan vastasyntynyt vauva pystyykin erottamaan rytmin perusteella äidinkielensä toisesta kielestä – jokaisella kielellä on oma rytminsä ja äänneasunsa.

Jokelteluhan on eräänlaista puheen harjoittelua, ja vauva oppii äidinkieltään varhaisten hoivatilanteiden aikana, pyllynpesussa ja vaipanvaihdossa, sylitellen ja hyväillen. On havaittu, että mitä enemmän vanhemman ja vauvan välillä on myös ei-kielellistä vuorovaikutusta – vanhemmat hymyilevät jokeltelevalle vauvalle tai koskettavat häntä – sitä enemmän vauvat jokeltelevat, ja jokeltelu on myös äänteellisesti rikkaampaa.

Vanhemmat ja jopa sisarukset puhuvat usein luonnostaan vauvalle eri tavalla kuin isommille. Puhutaan hitaammin ja korkeammalla äänensävyllä, liioitellaan ja painotetaan äänteitä, toistetaan sanoja ja käytetään hyvin yksinkertaisia lauseita: –NO MISsä on Musti? NO sIELlä se Musti on, kAtsOppa SIELtä MUSti TUlee. Tämä on tyypillistä hoivakieltä.

Joskus kuulee sanottavan, että vauvalle ei saa lässyttää, mutta vauvalle nimenomaan pitää puhua hoivakieltä, saa lässyttääkin, sanoo mm. kehitys- ja kasvatuspsykologian professori Maarit Silvén. Tutkimukset ovat osoittaneet, että mitä enemmän vanhemmat hoivapuheessaan korostavat vokaaleita ja tavujen eroja, sitä paremmin vauvat hallitsevat niitä. Hillitty kirjakielen suoltaminen on siis veden heittämistä kaivoon.

Itseäni vauvalle lespaaminen ei siis närkästytä, vaan enemmän se, jos perheessä kielletään lepertely ja valitaan tietoisen huoliteltu kieli vauvadialogiin. Samoin minua epäröittää se, jos lapsen sanavaraston määrää lasketaan ja kirjataan ylös tyyliin: Kertun sanavarasto puolivuotiaana on kuusi sanaa, yksivuotiaana viisikymmentä sanaa. Miksi laskea sanojen määrää tai miksi miettiä sitä, miten vauvalle pitää puhua? Asetetaanko tällä puheen valinnalla ja lapsen kielen tarkkailulla ensimmäiset suorituspaineet lapsen harteille ja kerrotaan hienovaraisesti, mitkä arvostukset ovat oikeat?

Itselleni on leperretty ja höpsötetty ja kutitettu mahaa ja jodlattu mielin määrin, ja silti minä opin esimerkiksi lukemaan hyvin varhain, kenenkään opettamatta, katsellessani kotiin tulevia lehtiä. Kieleni oli myös lähes kirjakielistä, on aina ollut, tahtomattani. Minun tyttäreni taas, jota minä hiillostin lukemaan, oppi taidon vasta vähän alle seitsemänvuotiaana, vaikka puhui heleällä äänellään kaunista pitkävirkkeistä äidinkieltä jo alle kaksivuotiaana. Minä myös laskin hänen sanavarastoaan ja vertailin sitä ikätason suorituksiin. Lapset pitäisi saada vasta viisikymppisinä!

Lepertelypuheessa on sitä paitsi mukana tunneaspekteja, jotka huolitellusta ja kultivoituneesta kielestä puuttuvat. Jos ihastelet vauvasi paksua poskea ja sanot pussaten ja mussuäänellä että voi äidin pikku nasupossua, niin voi olla, että hurmos ja onni lapsesta menee paremmin hänen tajuntaansa kuin jos sanoisit kirjakielellä: Sinulla on kauniit posket, Kerttu.

(Maalaus Jarmo Mäkilä, Koulun kopla 2010)

Lähteet
http://agricocacola.vuodatus.net/blog/2483839/saako-lassyttaa/
http://www.digipaper.fi/pilttipiiri/13756/index.php?pgnumb=10