21.5. On pakko palata aiemmin sivuamaani "blogikin on paikka avaruudessa"-ajatukseen. Koin nimittäin voimakkaan oivalluksen lukiessani aamun lehdestä, että "HS Open -sovelluskilpailun voittaja esitellään blogissa".
Siis blogissa. Helsingin Sanomien blogissa. Tajusin leimahduksena, että blogi ei olekaan staattinen sijainti, joka on olemassa. Se ei ole avaruuteen työntyvä kieleke, ei lautta jolle voi nousta tarpeen tullen. Se ei ole homehtunut kokoelma vanhoja tekstejä.
Ei, blogi on yksi ohimenevä kirjoitus! Blogi on tuulen kääntämä ja mukanaan viemä lehti päivien saatossa. Joka aamu totisesti on blogi uus! Uusi kirjoitus korvaa vanhan.
Olen ollut koko ajan väärässä, kun olen hakenut kielititeteestä uutta nimeä blogin kirjoitukselle, yhdelle artikkelille. Olen ajatellut, että blogi on tämä koko systeemi, jota ihminen pyörittää, kirjanlainen, jota hän luo kokoelmaksi erilaisiin tarkoitusperiinsä.
Ei, ei ja ei. Ei ole mitään kokonaisuutta, ei tässä olla luomassa monumenttia, möhkälettä, vaan irtosiivuja, jotka tulevat ja menevät. Olisi pitänyt heti oivaltaa, että on vain blogi, uusi kirjoitus, pakina, kolumni, päiväkirjan sivu. Ja jos kielitieteellisesti ajattelee, olisi pitänyt mieluummin hakea uutta nimeä blogikokoelmalle, joka on säilötty vainaa, muumio käärinliinoissa, joihin harvoin palataan, muut eivät koskaan, ehkä. Ei muita varten tarvita kokonaisia blogeja. Siksipä riittää kun puhuu blogien arkistosta, kirjoitusten kokoelmasta, jos tykkää hautoja hoitaa. Blogiarkisto se blogi on, ja me olemme arkistonhoitajia. Istumme vainaan päällä ja somistamme sitä kuvin ja kiemuroin. Kuvittelemme, että se on tärkeäkin.
(Huoneentaulu täältä.)
Meinaat että kun Hesarista on seuraavana päivänä enää kalankääreeksi,blogguksesta ei ole siihenkään. Aivan noin mustalla en maalaisi, googlen hakumoottori nostaa hakutuloksiin kirjoituksia menneisyydestä.
VastaaPoistaEn tosin yhtään tiedä, käärivätkö ne enää missään kalaa sanomalehteen. Kataisen ja Urpilaisen naamakuvilla olisi kyllä kiva pyyhkiä mateen peräpäätä: "Syö sushia, saat halavalla!"
Mielipidekirjoitusten voimaa hieman epäilen. Kirjoitukset vetävät puoleen samanhenkisiä, muut pakenevat paikalta. Vaikutus on siis korkeintaan keskinäisessä vakuuttelussa ja hengen nostatuksessa.
Vaikuttaminen ylipäätään, kuinka paljon ja millä keinoilla sellainen on mahdollista? Toisatn mielipiteeni, jonka mukaan muotiblogit ovat ainoat varsinaiset vaikuttajat blogien keskuudessa, perusteena lukijamäärät.
Sanomalehdet vieroksuvat blogeja yleisesti, vaikenevat niistä kuin muuri. Pilkalla nostavat esiin jonkun muotibloggarin, jolla on miljoona lukijaa, isillä miljoona taskussa ja bloggauksissa 0 ajatusta.
Sanomalehdet vähättelevät, muttra keksivät myös blogeista kaikenlaisia valheita. Anonyymikirjoittelu on sanomalehdistä lähtöisin.
Nettihesarin uutisista valtaosan ovat kirjoittaneet nimimerkkejä "AFP" ja STT" käyttävät herrat tai rouvat. Iltapäivälehtien sisällön luovat Sir Daily Mail, Mrs. Huffington ja muutama muu, joita vahvasti epäilen nimimerkeiksi.
Kyllä taisin tosissani surkutella bloggaajaparkoja, jotka luulevat istuvansa aarrekasan laella, mutta istuvatkin homehtuvan arkiston päällä. Itselle blogi voi olla hauska päiväkirja, mutta mitä se on muille? Moniko muu meistä käy toisen blogissa kaivelemassa arkistoja kuin kalvaja, joka tahtoo saada sinut kiipeliin ristiriitaisista viiden vuoden takaisista lausumistasi. Tai satunnainen ohiguuglaaja, joka tulee blogiin epämääräisillä hauilla. Tuskin viipyy blogissa sekuntia kauempaa, vaikka laskuri laskee hänetkin lukijaksi.
VastaaPoistaBlogeista nousevat tosiaan esille vain tilastojen kärjet, muoti- ja lifestyleblogit, joita televisiossakin sarjana esitetään. On monta bloggaajaa, joilla on enemmän yritystä, taitoa ja suoranaista lahjakkuutta sekä sanomisen paloa blogeissaan, ja heitä ei koskaan nosteta esille, koska he taitavat olla lehtiväen kilpailijoita. Niin se menee blogeissa kuin kirjallisuudessakin usein: todellinen laatu ei ole trenditavaraa, todellinen laatu on siellä, missä on aika hiljaista.
Eikös blogilla ole tasan se merkitys minkä sille itse antaa? (Kirjoittajana tai lukijana.) Ei sitä voi ulkopuolelta määritellä.
VastaaPoistaOnnekas on bloggaaja, joka kirjoittelee lähinnä omaksi ilokseen ilman ihmeempiä tavoitteita. Jos teksti herättää keskustelua, niin se on mukavaa ekstraa mutta ei oletusarvo.
Elämässä kaikki virtaa koko ajan, osaisipa virrata mukana.
Edellisessä tekstissä taisi olla puhetta lukemattomista hienoista kirjoista, joita ei millään ehdi elämänsä aikana lukea.
Helposti tulisi mieleen "sääliä" ihmistä, joka on jäänyt paitsi monesta upeasta lukukokemuksesta, mutta eipä kenenkään elämään pidä puuttuman.
Kun nyt omaansa eläisi niin että heräisi pääsääntöisesti hyvillä mielin ja painaisi illalla päänsä tyytyväisenä tyynyyn.
Siten voisi olla iloksi muillekin.
Sain tänään kutsun ylioppilasjuhliin ja jostakin syystä se lämmitti oikein todella. Varsinkin kun tyttö oli itse päättänyt vieraslistan! ;) Puhuin nimittäin äsken hänen äitinsä kanssa ja vitsailin että jaaha, äiti on lisännyt listalle omia kavereitaan.
Ajauduin noihin merkityksettömyystunnelmiin saatuani oikeasti itselleni merkityksellisen ahaa-elämyksen, jota en ehkä osaa välittää muille. Sen mukana tuli tuo tunne kaiken kirjoittamisen turhuudesta, sillä kuten sanot, blogin merkitys on vain se, minkä itse sille antaa. Virtuaali ei olekaan syli, joka upottaa meidät syleilyynsä ja ylipäänsä huomaa meidät. Jos huomaa, sanoo muutaman sanan ja unohtaa samantien.
VastaaPoistaMietin vain sitä energiaa, joka täällä käytetään. Tänne pannaan niin paljon merkityksiä, jotka eivät avaudu kenellekään, asioita, joita ei huomata ja joista ei välitetä. Käy vähän sääliksi bloggaajaparkaa, itseäni myös, enkä tällä tahdo puuttua kenenkään elämään - eihän sääli kai ole puuttumista.
Minulta hajosi tänään kallis kamera! Olen tutkinut nyt koko iltapäivän nettikauppoja, löytääkseni hyvän Canonin vanhan tilalle. Juuri kun harvinaisen Scolitantides orionin on määrä aloittaa lentokautensa tutulla vuorella.
Koko elämähän on täynnä tuulentupia ja siinä sen kauneus osin onkin!
VastaaPoistaArvokas on jokainen hetki ja mietintätuokio, jonka kirjoittaja on blogiinsa käyttänyt. Hän on kaivellut sisintään, oppinut itsestään ja haluaa jakaa; mikä voisi olla sen paremmin käytettyä aikaa?
Merkitykset avautuvat tai ovat avautumatta ja asiat huomataan tai jäävät huomaamatta mutta merkityksellistä on se, että kirjoittaja on itse ne sydämestään kehrännyt! Se aika ja mietintä ei ole mennyt hukkaan.
Viime lootassa tuli mainittua Kalastajan vaimon blogi. Olen siellä joskus piipahtanut ja mietin, että hänellä on bloginsa kanssa sikäli hyvä tilanne, että hän ei asu Suomessa.
Niin luetun, omalla naamalla kirjoitetun blogin pitäjä menettäisi suuren siivun yksityisyydestään, jos kaupungin kaduilla ihmiset tunnistaisivat.
Saattaa toki olla, että jotkut jopa nauttivat tunnistetuksi tulemisesta.
Siis tuota en tainnut kiistääkään, etteikö blogien arkisto olisi kiinnostava ja tärkeä bloggaajalle itselleen. On toki, minäkin kiinnyn jopa esineisiin, saati blogiini, joka on paljon enemmän kuin esine.
PoistaSiksihän minua säälittääkin bloggaaja, joka panee niin paljon likoon bloginsa takia. Harva kirjoittaa itselleen - minua on vaikea saada uskomaan tätä väitettä, joka on kyllä esitetty.
Yksityisyys on arvokasta, se on voimavara, jota ei voi riistää tekemättä toiselle väkivaltaa. Ei ihminen ole anonyymina toinen kuin kasvonsa näyttävä, paljaampi vain ehkä kuin se, joka kulkee naama edellä. Uskon hyvinkin, että siitä voi saada myös nautintoa.
Kyllä minusta lukijat ovat blokikirjoittamisen suola ja sokeri ja vaikkapa kanelikin. Jos en haluaisi tarinoitani luettavan, en julkaisisi niitä vaan hautaisin koneen uumeniin.
VastaaPoistaKommentitkin ovat kivoja, vaikka tarinani eivät sen suuremmin aina keskustelua herätä. Hih.. lienevätkö liian paatoksellisia...
Luen paljon blogeja, joutilaan huvia. En kommentoi paljoakaan, sillä moni tarina kantaa itseään niin hyvin. Mielipidekirjoituksiin innostun väleen kantaa ottamaan.
Olen aikas tuore kirjoittaja, kaksi vuotta takana. Ja vuoden verran kai vasta kuvittanut juttujani. Opettelen vasta.
Minusta on hienoa tämä erilaisten blogien kirjo. Kyllä meillä suomalaisilla on monta tarinaa kerrottavana toisillemme.
Keskustelun ei aina tarvitse olla kauhean asiallista. Usein spontaani jutustelu on salaviisasta ja suorastaan nerokasta, mitä harvoin voi sanoa asiantuntevasta asiakeskustelusta. Sijansa kummallakin, rakastan myös tosikkomaisia asiakeskusteluja!
PoistaLukijat ovat bloggaajan asiakkaita! Kyse ei mielestäni ole silti lukijamääristä, vaan siitä, että juttu alkaa jollakin tapaa elää ja parhaassa tapauksessa muuntua juttelijoiden myötä.
Joskus yksi kommentti voi ilahduttaa enemmän kuin kymmenen kommenttia putkeen.
”Tänne pannaan niin paljon merkityksiä, jotka eivät avaudu kenellekään, asioita, joita ei huomata ja joista ei välitetä.”
VastaaPoistaÄläs nyt, et sinä voi tietää mitä lukijassa tapahtuu, mitä teksti ja/tai kommentit hänelle merkitsevät. Tunnustan. Luen blogien arkistoja, en ilkeilymielessä vaan kokonaisuuksia hahmottaakseni. Ja pidän arkistoista muutenkin.
Tiesitkö (tiesittekö), että kansalliskirjasto tallentaa säännöllisesti kansalliseen digitaaliseen arkistoon suomenkielisiä verkkosivuja (mm blogeja)?
Blogisi on jo kansallisarkistossa, tässä hakutulos:
http://verkkoarkisto.kansalliskirjasto.fi:8080/query?type=urlquery&url=http%3A%2F%2Fi-iines.blogspot.com%2F&lang=fi&submit=Hae
Teet kansallisesti merkittävää työtä kirjoittaessasi blogiasi, eikös :). Kuvittele mitä mahtaa miettiä historian tai muun elämänalueen tutkija 500 vuoden kuluttua lukiessaan blogisi arkistotallennetta.
Eikö ole hauska ajatus? Että kirjoitat tulevaisuudelle...
Onpas mukavaa kuulla, että joku lukee arkistoja, Hiljainen mieli! Tämä ilahduttaa mieltäni, ja kyllä itsekin luen silloin tällöin joidenkin blogien arkistoja. Joskus olen lukenut blogin kokonaan, jokusen kahdestikin. Olen luullut olevani tässä poikkeuksellinen lukija.
PoistaEn ollut tietoinen tuosta, että kansalliskirjasto arkistoi blogeja! Muihin kansalliskirjastomateriaaliin olen kyllä riemulla tutustunut, mm. sanomalehtiarkistoihin, joista on ollut apua mm. sukututkimuksessa. Löysin Aamulehdestä esiäidin kuolinilmoituksen, josta sain uutta tietoa sen lisäksi, että perheenjäsenten henkilökuvat tulivat lähelle.
Kiitos siis linkistä! Minullakin on siellä jo 11 löydöstä, aika iso määrä, kun vertasin uteliaana muutamiin tunnettuihin bloggaajiin sivupalkissani. No, Kemppisellä oli tietenkin 14, mikä on pelkästään hieno asia.
Blogia ei siis kannata tuhota, jos joskus lopettaa. Sehän on arvokasta henkilöhistoriaa!
Jos tuhoaisi blogin niin se olisi sama kuin polttaisi päiväkirjansa. Miksi ihmeessä tekisi niin? Ei tietenkään määräänsä enempää kannata elää menneisyydessä (=lukea päiväkirjaa), mutta jonakin otollisena hetkenä menneisyydessä kannattaa poiketa noutamassa sieltä ehkä unholaan jääneitä aineksia nykyhetkeen.
VastaaPoistaKaikki kommunikaatio, tapahtuu se sitten sanoin, kosketuksin tai vaikka yhteisen hiljaisuuden jakamalla, tähtää nähdyksi tulemiseen.
Eivät blogit ole poikkeus.
Enää ei tulisi mieleen tuhota blogia, mutta aloittaessani tuhosin ainakin neljä ensimmäistä. Se oli jonkinlainen itsari kiusaamistapauksessa. Olin tuolloin ihastunut täysin nettiviattomana sinisilmänä yhteen narsistinettimieheen, tietämättäni tietenkin, ja hänen vanavedessään kulkevia hörhönaisia yritti tehdä bloggaamisestani pientä helvettiä. Rankaisin itseäni tuhoamalla neljä blogia peräkkäin, kunnes sain varmuutta itsestäni kelvollisena bloggaajana ja sain vähitellen heidät karistettua kannoiltani raakkumasta blogissani.
VastaaPoistaTuo mitä sanot kommunikaatiosta, on hyvin kiteytetty.
"Niin se menee blogeissa kuin kirjallisuudessakin usein: todellinen laatu ei ole trenditavaraa, todellinen laatu on siellä, missä on aika hiljaista."
VastaaPoistaTälle ajatuksellesi - peukku pystyyn ja tykkää-merkintä, jos sen voisi tehdä blogin kommenteissa.
Kiitos, Anita! On jotenkin hupaista se, miten ihmiset liikkuvat laumana siellä, missä tapahtuu näkyvää, siellä missä on trendejä ja kilkettä ja välkettä.
VastaaPoistaToisaalta se on mukavaa. Kun kiertää lauman reunoilta niiden taakse, voi tehdä löytöjä. Kerran lavatansseissa muuan poika sanoi tämän meikäläiselle, kun en viitsinyt mennä tyrkylle tyttörivin eteen, vaan jäin taaemmas istuskelemaan. Poika sanoi aina kiertävänsä takakautta hakemaan tanssikaverinsa. Ja oli muuten habitukseltaan vallan söpö.
Kas, lavatanssien pojalla oli sama metodi kuin minullakin... Yleensähän eturiviin tunkevat syntymätyrkkyjen ohella ne, jotka haluavat nimenomaan tanssia. Minä halusin myös keskustella, muutakin kuin "käytkö usein täällä".
VastaaPoistaPäiväkirjojen suurin merkitys ainakin minulle on se, että ne opettavat suhteellisuuden tajua oman elämänsä suhteen. Jälkeenpäin voi aina katsoa, millaiset pikkujutut saavat aikaan suuria tunnekouhuja, ja yrittää sitten muistaa se seuraavalla kerralla.
Naisen sijainti tanssipaikalla on tärkeä, jos haluaa tanssia. Ravintolapöydän pitää sijaita niin, että sitä näkyy.
VastaaPoistaTuo lavajuttu oli hauska. Lavan seiniä kiersi penkki, jolla istui naisia, mutta seinäruusuna ei kukaan halunnut olla. Siksipä naiset menivät rohkeasti puoliväliin tanssilattiaa seisomaan, jotta miesten oli helpompi napata heidät mukaansa. Ujotkin pojat kehtasivat pokata siitä nopeasti naisen mukaansa, kun ei tarvinnut marssia halki tanssilattian naisten arvioivien katseiden ristitulessa.
Sieltä takaa oli joskus hauska katsoa sitä, miten naisten rintama suorastaan vyöryi keskelle lattiaa, niin että taakse jäi iso tyhjä tila. Kyllä minäkin tyrkyllä silti olin, eturivissäkin joskus. Oli nolo kyllä sitten perääntyä kohti seinää, jos sattui niin kuin jokaiselle joskus: ei tullut noutajaa. Nämä fiili8kset ovat tuttuja kaikille naisille, ja vain nainen osasi tuossa lukea toisen naisen elekieltä, jähmettynyttä hymyä, kun piti istahtaa penkille seinäruusuksi. Tarkkailin joskus tätä draamaa kavaljeerin käsivarsiltakin. Minua kiinnostaa tuommoinen käyttäytyminen!
Hain kyllä usein penkiltäkin - mutta sieltä saattoi saada rukkasetkin, sillä istuva ei aina halunnutkaan tanssia juuri sillä hetkellä. Väsynyt tai suuttunut.
PoistaAika jähmettynyt on muuten eturintamasta julkirukkasetkin saaneen äijän hymy ja hipsiminen seinäviertä puhvetin puolelle. Sieltä penkiltä saatuna ne kesti jotenkin kevyemmin, kun harva näki.
VastaaPoistaNykyinen baarikulttuuri on kyllä armollista, kun kumpi tahansa voi tehdä aloitteen. Kenenkään ei tarvitse odottaa, saako tanssikutsua. Ja voi mennä vaikka yksinkin tanssimaan, ei siinä ole mitään ihmeellista. Naiset olivat kyllä ennen miesten armoilla. Vaikka ei miehenkään varmaan helppo ollut aina olla aloitteentekijänä.
VastaaPoistaKaikki, kaikki on turhaa. (Myös purjehtiminen. Ja puutarhan bygaaminen.) Tämän ihminen viimeistään huomaa kun riisuu vermeitään Kharonin lautalle astuessaan.) Paavo Nurmikin oli sitä mieltä että järjettömintä mitä hän elämässään teki, oli juokseminen. (Ja hän kai sen itse tiesi paremmin kuin 7-päivää lehden toimittajat. Joita, ikävä kyllä, ei siihen aikaan vielä edes ollut. Oli vain Åbo Setteretter... tai jotain muuta, esim. Uusi Aura.) Kauneimmat hautajaispuheet pidetään tuomareille, pankinjohtajille, poliitikoille ja henkilöstöpäällikölle; he ovat/olivat tosi ihania ihmisiä. (Sanoo pappi. Ja viskaa hiekkaa päälle.) Niin, keskinkertaisuudet ovat aina ihania ihmisiä.
VastaaPoistaEikä elämä väärästä päästä lyhene. - ex-m
Hautajaispuheet voivat yllättääkin. Yksissä sukulaisen hautajaisissa pappi puhui kummallisia, kun puhui vainajan lapsuudesta, ja siitä miten tuo orporukka pääsi hyvään kasvattikotiin, hyvien ihmisten luo. Vainaja ei eläissään ollut kasvattina! Taisi papin taskuun osua väärän vainajan puhe.
VastaaPoistaViime kesänä olin yhden syvästi alkoholisoituneen serkkupoikani hautajaisissa, meni kurkkusyöpään kun ensin sai aivovaurion kaaduttuaan kylää halkovalla asvalttitiellä. Mainittakoon, että serkkupoika oli vauraasta ja kohtuullisen hurskaasta ja arvostetusta perheestä. Puhujana oli naispappi, ja voi sitä tunteenpaloa, kun rantojen miehestä leivottiin oikein kunnollinen ja hyvä mies. Kliimaksi muun hyvän jälkeen oli tämän vainajan suuri äidinrakkaus, joka sai läsnäolijat kiemurtelemaan, laiha äiti kun yhdeksänkymppisenäkin raahasi sammunutta lihavaa poikaa milloin mistäkin kotiin, yläkerran kammariin. - Että kannattaa pitää korvat auki, kun pappi puhuu.
Ivan Pavlon oli hieno, uraauurtava tiedemies. (Ja Pautovski oli hieno kirjailija.) Taidat nyt sekoittaa Pavlovin Lysenkoon; Lysenko oli tiedemiehenä samaa tasoa kuin Himmler; Heinrich Himmler oli kanafarmarin poika ja tutki "muinaisgermaaniaa". (Ja tappoi juutalaisia.) Olen ollut tällä blogipalstalla noin 4 vuotta. "Omapa syysi", sanotte... niin tottakai onkin. Koska... En pidä blogeista, niihin pitää kommentoida, siksi välttelen niitä, en tykkää kommentoinnista. Tämä blogi on silti mukava paikka käyttää suomenkieltä... koska... emäntäkin käyttää suomenkieltä. Ei, en makeile. Täällä voi venytellä henskareitaan, miksei vetskareitaankin, haukata välillä sämbylän, käydä kusella nurkan takana, lukea Dostojevskin kootut, ja tulla neljänneksi Suomen Mestaruus Taskubiljardissa, ja tulla silti sit taas takaisin... ikään kuin muina miehinä. Erittäin eriskummallista.
VastaaPoistaVarmaan huonompiakin blogeja on, ehkä parempiakin, en ole käynyt, tai olen. (Olet silti ehdoton.) -
Sitä paitsi kommentoin koko ajan väärään lokeroon, ajattelin Pavlovia. Ei sev väliä. Mutta kun häntä pilkkaa, on kuin pilkkaisi omaa älyään, se ei semmoinen vetele.
VastaaPoistaOlisit nyt vaan kommentoinut Pavlovin perään, kun siellä on niin hiljaista! Seinät kumisevat. Oliko se juttu nyt niiin surkea?
VastaaPoistaMutta siis, en minä mitään Lysenkoa tarkoittanut, vaan Pavlovia, joka teki koirilla niitä kokeitaan. Sitä en kyllä tiedä, olisiko syytä ollut ylipäänsäkään puhua Pavlovista, vai olisiko mieluummin pitänyt puhua jostakin, joka liittyy Lysenkoon. Kenties. Minulla ei ole enää aavistustakaan siitä, mistä milloinkin pitää kirjoittaa.
Minä, oi kultaseni, kommentoin vahingossa väärään... kommuuttiin. Eli, tässä tarinassa olen Lysenko: en haluaisi olla. Haluaisin loikoilla laiturilla (joka ei ole naapurirannassa) seljälläni ja pitää kädestä sinua ja katsella tähti, jotka leijuvat taivaalla. Koska on elokuu, aika pimeää, eikä meillä ole tärkeämpää tekemistä. (koska meitä ympäröi vain käsittämättömyys.)
VastaaPoistaKoska... "äärimmäinen käsittämättömyys tihenee ihollamme". (Keksin sen äsken itse.) Ajattelin, siis, että makaamme laiturilla (mieluummin ponttooni-sellaisella, puisella) ja pidämme toisiamme kädestä, ja katselemme taivaan tähtiä. (Joita elokuun öinä riittää pilkku ellei ole pilviä.) Kaikki, aivan kaikki, olisi siinä. (Lähinnä läsnä.)
VastaaPoistanimim. "mikkelismukkelis"
Olen juhani konkalta oppinut paljon asioita. Pikkupoikana luin häneltä kirjan "mistä tiedät kuka olet, mies". (Kirjan nimi saattoi olla toki joku toinenkin, en muista. Mutta kirjoittajan muistan.) Opin häneltä erilaisia asioita. (Jotka myöhemmin unohdin. Totta kai, koska inhoan auktoriteettejä.)
VastaaPoistaJuhani Konkka on minulle hyvin läheinen henkilö.
Juhani Konkka oli hyvin ystävällinen, hyvä mies. Hänet mainitaan monesti Marja-Liisa Vartion uudessa elämäkerrassa. Muistan, että isän toimiston lasihyllyssä oli jokin Juhani Konkan kirja. En muista mikä, mutta siellä se oli Waltarin Sinuhen vieressä.
VastaaPoistaMä en silti vieläkään pysty hyväksymään suomen kieleen sanaa blogi tarkoittamaan yhtä blogikirjoitusta. Vrt: Kuten sanoin edellisessä blogissani.
VastaaPoistaOivalluksesi on kiinnostava, blogikirjoitukset ovat maasta puhkeavia kukkasia, jotka vain nousevat ihmismullasta. Tietenkin rikkaruohoja on enemmän kuin väriloistoisia ja eksoottisia kasveja, mutta hyvä niin.
Outoa se minustakin edelleen on, että blogi olisi vain yksi blogin kirjoitus.
PoistaTämä siitä huolimatta, että koin ahaa-elämyksen, jota kuvaat osuvasti: "blogikirjoitukset ovat maasta puhkeavia kukkia, jotka nousevat vain mullasta".
Juuri noin. Oivalsin mielestäni, miten ne kokevat, joille blogikirjoitus on blogi: "Blogit nousevat, elävät päivän ja kuolevat."