Nainen katsoo ikkunasta ulos - tai sisään, kuten naiset kautta aikojen ovat tehneet. Hän näyttää joutilaalta samalla tavoin kuin kalastaja veneessään tai metsästäjä peuraa odotellessaan.
20.11.2013
Muuan Augustin päivä
Teepannun August oli ostanut jo syksyllä, heti sen jälkeen kun Edla oli kävellyt häntä vastaan taloyhtiön pihalla, istahtanut rollaattorin penkille selin menosuuntaan ja alkanut puhua. Sitä puhetta jota Edlalla riitti. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, taas ollaan naapureita. Jotain hapanta tulvahti Augustin suuhun, olisiko ollut aamulla syöty anjovis. Oliko Edla muuttanut hänen naapurikseen? Kerran he olivat asuneet samassa pihapiirissä, mutta sitten August oli muuttanut pienempään asuntoon vaimon kuoltua. Täällä isossa kerrostalossa hän oli luullut saavansa elää rauhassa tarvitsematta pelätä turhia ovikellon soittoja ja kyläänkutsuja. Vain yksi naapuri oli osoittanut halua lähempään tuttavuuteen. Oli luvannut käskeä hänet joskus iltakahville katsomaan veljensä ottamia karhunkuvia. Augustin teki mieli sanoa, että niitä haaskalla houkuteltujen karhujen kuvia oli internetti pullollaan, ei hän semmoisista piittaa, kopista otetuista. Mietti sitten useana päivänä syitä, miksi ei menisi, jos kutsuja tulisi ovelle pyytämään. Hampaita olikin särkenyt sopivasti, ja sen hän päätti sanoa, sitä piti varalla, maisteli sanoja ja muotoili valmiiksi suuhunsa. Opetteli sanomaan ne rennosti ja pahoitellen, hieman hämmästyneesti, että tämmöistä nyt piti sattua. Mutta entä jos hän häkeltyisi kun menisi avaamaan ovea, myöntyisi ennen kuin muistaisi repliikkinsä? Jospa ei avaisi ovea ollenkaan, olisi kuin ei olisi kotona? Ei voinut, katoksessa oleva auto kavaltaisi hänet, ja kutsuja voisi tulla uudelleen, kun arvelisi hänen olevan lyhyellä käynnillä jossakin lähellä. Tai jospa vain menisi, eihän siellä kauan tarvitsisi istua ja olisihan siinä ohjelmaa, katsoa valokuva-albumia jota pitelisi polvillaan tai kääntelisi pöydällä sen sivuja, sanoisi jostakin kuvasta, että ohhoh, on se komea peto ja että hienoja kuvia, ajatella, että karhun on nähnyt, täytyisi itsekin. Ovikellon soittoa ei kuitenkaan kuulunut, vaikka muutaman kerran näkyi miten kutsuja kulki pihalla, joskus vilkaisten hänen ikkunaansa. Vuoden kuluttua hän kuuli, että kutsuja sairasti dementiaa. Kuin vastapelaajan shakkinappula olisi suistunut pelistä pois, ei mikään lähetti tai ratsu, ei sotamies vaan oikein kuningatar. Vasta silloin helpotti ja mietti, että jos nyt kutsuisi, voisi mennäkin, voisi kiittää ja olla ilahtuvinaan.
Kun Edla nousi rollaattorin istuimelta ja kääntyi menosuuntaansa, August meni sisälle. Mieli oli hämmennyksissä. Miten tässä nyt jatkaa elämistä ja olemista? Milloin tahansa voisi ovikello soida. Viimeistään Augustin päivänä tammikuussa Edla tulisi kukkansa kanssa, oikein kukkakaupasta käy ostamassa, ei mitään marketin valmiiksi nuokkuvaa tarjousnippua. Oli hän itsekin käynyt viemässä sille jouluna konjakkipullon, joka oli saanut sen suun maireaan hymyyn. Sitä hän oli vähän pelännyt, että jos se avaa pullon ja tarjoaa hänelle. Vaan ei hän olisi voinut, kun oli antibioottikuuri. Siis kotona, lääkekaapissa, varalle otettu. Vaan sitä ei tarvinnut Edlalle kertoa.
Tammikuun seitsemännen päivän aamuna August imuroi olohuoneen, erikoisen tarkasti itämaisen punaisen maton, jonka päällä ovaalin muotoinen kahvipöytä oli. Pyyhki nahkasohvan märällä rievulla ja katsoi, että ylimääräiset tavarat oli korjattu pois, villasukat lattialta, nenäliina televisiotuolista. Ja että eteisessä oli tyhjä vaateripustin ja kenkärivissä tyhjä paikka. Ei menisi sitten aikaa niitä järjestellessä. Keittiössä hän otti esille teepannun, jonka teräskyljet kiilsivät uutuuttaan. Laski pannun täyteen vettä ja pyyhkäisi vielä levyltä muruset, etteivät ne käryäisi kun levy kuumenee. Asetti neljä kääretortun viipaletta vadille. Ei liikaa eikä liian prameaa. Katsoi että siihen mahtuu neljä myöhemmin leikattavaa pullansiivua ja viisi mustikkatäytteistä kaurakeksiä. Nosti tarjottimelle teekuppiparin, lautaset ja lusikat ja pienen sokerimaljan. Neljä teepussia vadille. Edla oli viimeksi moittinut naapuria, joka antoi vain yhden teepussiin, jota lirutettiin toiseenkin kupilliseen, siis molempien. Kun ovikello soisi ja Edla olisi saatettu sohvaan istumaan, hän käynnistäisi operaation. Ottaisi Edlan tuoman kukan, sanoisi hakevansa sille maljakon jolla verukkeella pääsisi keittiöön. Napsauttaisi siellä päälle lieden ja toisi tullessaan valmiiksi katetun tarjottimen. Nostaisi huomaamattomasti kupit ja pullavadin sekä sokerikon Edlan eteen pöydälle. Hakisi vielä kukkamaljakon, ja siinä se olisi, loppu hoituisi itsestään samoilta istumasijoilta, suuta pieksämällä. Voisi aloittaa sanomalla kukasta jotain. Mitäs sinä nyt tommoista. Sakset. Missäs ne olivat. Viimeksi Edlan tuomassa kukassa oli ollut teipattuna virkistysainetta pienessä pussissa ja hän oli joutunut etsimään saksia kauan saadakseen pussin irti. Oli ollut hermostuttavaa, ja aikaa oli hassaantunut. Nyt August nosti sakset keittiön tiskipöydälle valmiiksi. Kaikki sujuisi kuin tanssi.
Kahteen mennessä ovikello ei ollut vielä soinut, ja Augustin alkoi tehdä mieli voileipää ja kahvia. Jospa Edla joisikin kahvia? Kaikki menisi uusiksi. Pitäisi vaihtaa kupit ja kaataa maitoa kermanekkaan. Panisiko varalle kahvijauheen suodattimeen? Ei, teetä se joi. Viimeksi hänellä oli ollut pannussa aamukahvia, kun Edla oli tullut kukkasensa kanssa. August oli väistynyt ovelta ja Edla vyörynyt sisään ja jäänyt seisomaan eteiseen. August oli huomannut vasta myöhemmin, että hän unohti ottaa Edlan takin, ja siinä se istui sohvassa takakenossa, takki päällä, kengät jalassa. Edla ei ottanut kahvia, sanoi ettei juo sitä. August tyytyi siihen ja siinä he istuivat toisiinsa nähden vinosti ja Edla itki tuoretta leskeyttään. August sanoi kauniisti, sen hän osasi, ja kyyneleet virtasivat Edlan poskilta vuolaammin. Lähti sitten kirkastuneena pois. Vaan nyt August muisti, että Edla joi teetä ja vesi oli valmiina uudessa teräspannussa, kun vain Edla nyt tulisi. Iltapäivällä, kun jo hämärsi, ovelta kuului kolinaa ja August meni voileipä kädessä kurkistamaan ikkunasta. Se olikin naapuri, joka tuli töistä. Myöhään illalla August avasi television ja tyhjensi teräspannun. Ehkä sillä vielä olisi käyttöä, vaikkei hän juuri teetä juonut. Kääretortun viipaleet August söi uutisia katsellessa. Pani keksit takaisin laatikkoon ja pullat muovipussiin. Aamuksi olisi hyvää.
Kun hän oli pieni poika, koululainen, äiti pani aina Augustin päivänä tuolin hänen vuoteensa viereen lahjapöydäksi. Jo edellisiltana hän oli jännittynyt, ei saanut unta kun vahti tuolia. Jossain vaiheessa hän kuitenkin aina nukahti, ja aamulla olivat lahjat tuolilla. Yhden nimipäivälahjan hän nyt muisti, ei tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia, ettei muita lahjoja muistanut. Virsikirja ja uudet alushousut. Oliko hän toivonut omaa virsikirjaa? Housuja hän ei ainakaan ollut toivonut.
(Maalaus Richard Berg, August Strindberg)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kirjoitus on hieno, mutta huono. En pidä surullisista kertomuksista, elävässä elämässä on sellaisia liikaa. Ei vaan, on se hyvä, mutta edelleenkään en pidä surusta. Tämän minä silti luen vielä monta kertaa. Srindbergillä oli aivan kaameita akkoja, oli niissä kestämistä!
VastaaPoistaNovelli on hyvä. Jos puutteita etsii, niitä löytää tunnerekisteristä; novellissa enemmän todetaan miten asiat on kuin että tunnelmoitaisiin. ("Tunnelmoinnilla" en tarkoita mitään sentimentaalista lässytystä vaan tshehovilaista "läsnäoloa".) Siksi tässä kertomuksessa Edla ja August eivät puhu (koko aikaa) omalla äänellään, vaan kertojan äänellä. - Sanoisin 8 1/2. (Teknisesti noin 10.)
VastaaPoistaTeemana yksinäisyys - eläkkeelle/leskeyteen/avioeroon/tms:een - on kattava aihe tekstille. Ja koko ajan ajankohtaisempi. Elämä on surullinen, mutta myös huvittava juttu; minusta siinä ei mitään pahaa ole?
Ps. Strindberg (näin hänen nimensä oon oppinut kirjoittamaan, väärin) keräsi ympärilleen (kuin mangneetti) ihan puolikahjoja naisia. No, ei se kai ihme ole, enemmän kuin hullu hän itsekin oli, nero. - Olisikin aika mielenkiintoista lukea arvosteluja Strindbergin "Punainen huone" -teoksesta. Minut se teos jyräsi alleen kun olin pikkupoika. Sitten tuli Knut Hamsun ja "Nälkä". Ibsen ei tullut koskaan, mutta ensin tuli Laxness, sitten eräs (norjalainen) jonka nimeä en nyt muista mutta joka... (jääköön sanomattamitä teki mitä, minulle), ja sitten Sandemose...
Ps. Olisikin aika mielenkiintoista lukea arvosteluja Sandemosen "Pakolainen ylittää jälkensä" -teoksesta. Minä jäin siihen kirjaan nalkkiin koko puberteetti-iäkseni. Kunnes tulivat nämä saksalaiset, Mannin veljekset, Böll, Weiss, Lind, ja ennenkaikkea Grass (Ps. Olisikin aika mielenkiintoista...) Grassista pääsin eroon vasta kun löysin amerikanjuutalaiset , mm.Bellow, Roth, Malamund, Doctorow... joista olisikin aika mielenk...
(Vittu, taisin huomaamattani mennä sekaisin?)
Mikis, olet varmaan oikeassa, mutta minä haluan todeta ja antaa lukijalle vain minimaalisen määrän tilannetta. Lukijan tehtävä on oivaltaa tai kuvitella loput. Tunnelmointia kartan kuin ruttoa. Asiat vain tapahtuvat ja yhdestä tilanteesta on niin monta versiota kuin on näkijää ja kokijaa. Miksi antaisi vain yhden tunnelman, omansa?
PoistaSiksi, kun aina on olemassa "oma". Sana on ajatus, mutta... tarkoittamani ymmärtää paremmin teatteritermein; sana on sana, se ei merkitse oikeastaan mitään, ellei sitä "tulkitse". Tarkoitan - tai en enää ole ihan varma mitä tarkoitan - mutta kun on nähnyt esimerkiksi neljä TÄYSIN ERILAISTA esitystä "Kolmesta sisaruksesta" (kirj. A. Tsehov), usko sanojen itseisarvoon... hieman horjuu. Sanat, sanat, sanat.
PoistaMenin vähän sivuradalle. Usein puhun asioista mistä en tiedä; mitä vähemmän tiedän, sen terhakkaammin otan kantaa. (Siksi väitänkin että harvoin olen oikessa. Se taas sopii minulle.) - Mutta tekstiä osaan lukea. Koen kaikki jutut kokonaisina, en niitä osaa eritellä, kaikissa kertomuksissa on hyviä sanoja, toisissa on vähän enemmän. Tämä on runo:
http://www.youtube.com/watch?v=Gt1qCgO_UH8
jossa minun lapsuuteni kaikki joulut ovat siinä. (Eikä tiedä mitä niille tekisi? Pillahtaisiko itkuun... no, ei.)
Ps. Osaat kirjoittaa; tiedät sen itsekin. Kuten vihamiehesikin (joita nykyisin onneksi on hyvin vähän); he eivät koskaan tölvineet sinua siitä että ET osaisi ilmaista itseäsi, kirjallisesti. .. Päin vastoin, sehän heitä kai eniten vituttikin?
Ei se ole, mikis, uskoa sanojen itseisarvoon, sillä sanat eivät ole itsenäisiä valmiita kappaleita, joilla on yksi luja merkitys.
PoistaSanat ovat symboleita, jotka avautuvat vastaanottajan mielessä. Ei ole olemassa valmista tulkintaakaan, joka heijastuu vastaanottajan mieleen yhdellä tarkoitetulla tavalla, vaan tulkintakin on symboli, joka muotoutuu vasta kokijan tajunnassa.
Mikään taideteos ei ole siis täysin kirjoittajan oma, eikä se ole täysin välittävän tulkitsijankaan, vaan eniten se on kokijan, vain tämä on merkityksellistä. Taideteos on täysin vapaa symboli ja sana on taidetta vasta kun kokija kohtaa sen..
Mikis, on minulla vieläkin kalvaja, mutta hän ei tule blogiini. Hän vain lukee tätä ja piikittelee muualla, ei kovin kaukana.
PoistaTämä tarina syntyikin siitä, että halusin kuvitella kalvajan minuksi kuvaaman tuomittavan ihmisen, ja siitä tuli August, jolla ei ole suksia.
Iines, tätä 20:38 sanomaasi minä juuri tarkoitinkin! Sanat ovat mitä milloinkin, samoin kuin teatteriesitys; lukija ja näkijä ne kokee ihan semmoisena kuin itselle sopii (= mahtuu). - Sanoinko mä sitten sen jotenkin niin väärin että siitä tuli sen vastakohta?
PoistaIhan hyvä, ei siitä olekaan kyse. Hyvinhän sinä, Iines, kirjoitat. Olen jossain määrin samaa mieltä Mikiksen kanssa, mutta itse tietenkin päätät.
PoistaYksinomaan kertojan varassa oleva tarina usein "latistaa" tai litistää kertomuksen, ja lukijan huomio menee henkilöiden sijasta kertojaan. Henkilöt ovat taka-alalla ja siksi lukija alkaa miettiä, että minkälainen kertoja on. No, saahan siitäkin erilaisia tulkintoja: onko se kertoja mies vai nainen, mikä suhde hänellä on kertomuksen henkilöihin, minkä ikäinen ja minkälaisia muita ominaisuuksia kertojalla on. Pitääkö lukija kertojaa luotettavana vai epäluotettavana? (lukijassa voi herätä epäluulo tai luottamus tai usko tai epäusko tai vaikka mitä). Kyllä kertojallakin voi olla vivahteikas tunnerekisteri, se on vain yksi ominaisuus mikä kertojalla on. Kertoja on myös hahmo – elävä henkilö – jolla on omia ominaisuuksia.
Mikäli henkilöt halutaan enemmän esille, niin ”omilla äänillä” saadaan lisäsävyä ja tasoja tarinaan. Henkilöiden ”omat äänet” esimerkiksi saattavat muodostaa ristivalotusta kertojan äänen kanssa, ja sehän on aina hiton mielenkiintoista. Se tuo syvyyttä ja tasoja.
Jos haluaa pitää kertojan mahdollisimman neutraalina ja toteavana, hieman sivullisena, niin kyllä sellaista kertomusta rikastaa henkilöt ja heidän ”omat äänet”, koska niiden avulla luodaan tarinaan muutakin kuin monologia. Hyviä monologejakin on, tietenkin. Esimerkiksi Gogolin Mielipuolen päiväkirja, se on todella hurja ja hulvaton.
Tietenkin voi aina sanoa noinkin, että lukija saa kuvitella. Ainahan lukija kuvittelee ja näkee usein vain omia näkyjään, mutta jos haluaa henkilöiden tulevan esille, niin niiden on kyllä annettava myös puhua. Kaino ehdotus: kirjoita viimeinen kappale pikku Augustin silmin, korvin, ihan miten vain, mutta niin että puhujana on August. Siinä kohdassa oikeastaan aloin eniten kaivat sitä.
Anonyymi, en missään tapauksessa pidä kiinni tuon tarinan rakenteista tai valmiudesta, sillä se on oikeastaan vasta aihio, nopeahkosti kirjoitettu tarina, joka omankin lukemani jäljiltä kaipaa paljonkin hiomista. Tuosta vasta pitää ehkä lähteä liikkeelle ja miettiä juttua enemmän lukijan kannalta. Nytkin jo korjailin muutamaa kohtaa, koska vasta lukiessa havaitsin, ettei lukija voi ymmärtää, mitä tarkoitan. On annettava enemmän evästä, se on totta. Kiitän sinua arvokkaasta ja paneutuvasta palautteestasi!
PoistaSanon, Anonyymi, tästä vielä sen, että tuota jäin pohtimaan, että "Jos haluaa pitää kertojan mahdollisimman neutraalina ja toteavana, hieman sivullisena, niin kyllä sellaista kertomusta rikastaa henkilöt ja heidän ”omat äänet”, koska niiden avulla luodaan tarinaan muutakin kuin monologia."
PoistaTässä versiossa katsoin asiaa etäältä lintuperspektiivistä, sillä toisaalta on hauska katsoa vain ihmisten liikkeitä, he ovat kuin marionetit, joita tuntematon käsi liikuttelee. Jollakin tapaa en halua ymmärtää henkilöitä liikaa menemällä heidän nahkansa alle, vaan haluan vain katsoa heitä, sitä mitä kaikesta tulee.
Ei kirjoittaja voi koskaan mennä täysin toisen ihmisen nahkan alle, olla toinen ihminen, ei toisen ihmisen pään sisälle pääse. Aleksis Kiven seitsemän veljestä ovat Kiven päästä, mielessä syntyneitä henkilöitä. Lisääntyykö vai väheneekö ymmärrys näkökulmista ja henkilöistä ... jaa, a .... en tiedä.... eivätkös ne ole vain kerrontateknisiä ratkaisuja ja valintoja. Näyttelijäkin käyttää omaa elämäänsä rakentaessaan roolihahmoa, siksi yhden ja saman näytelmän voi katsoa monta kertaa. Vaikka perustarina on sama niin ohjaus ja näyttelijäntyö tuo aina esille jotain uutta.
PoistaMutta, joo, kirjoittajan valinta on kirjoittajan valinta, ei siinä ole oikeata tai väärää tapaa.
Olet oikeassa. Kenenkään pään sisälle ei voi mennä siten, että tietää varmasti, mitä siellä on, millaisia ajatuksia.
PoistaOikeastaan se hauskuus tuleekin siitä yhteiskeitoksesta, kun summataan yhteen kahden pään sisällöt. Tulkitsijan ja kohteen. Eikö vaan?
Otetaanpa esimerkki.
PoistaEsimerkiksi Anonyymi ajattelee (niin minä hänet ymmärrän) samalla tavalla kuin minä. Mutta hän ilmaisee käsityksensä toisella tavalla (paremmin).
Sitähän kirjoittaminen on, ilmaisemista.
Asiatekstiä kun tekee pitää muistaa faktat. Muuten "hukka perii sinut". Kaunokirjoittaminen on kivempaa kun "hukassa" tai "kusessa" oleminen on sallittua. (Usein myös toivottua.) Pitää olla vaan tarkka (eestiksi 'täpselt') kun kirjoittaa hulluuksia. Muuten jaarittelee vaan.
(höh) ... Viimeinen, sulkuun sisäistetty sana on tarkoitettu "esseen" tekijälle.
Strindbergillä ei ole puoliksikaan niin kamalia akkoja kuin hänen hengenheimolaisellaan Ibsenillä, jonka Hedda Gabler on pistämätön kuvaus naisnarsistista. Vaikka ihmisvihaajiksi molemmat tunnetusti nimettiin, ja yleensä tämä määritelmä pitää sisällään myös naissuhteet.
VastaaPoistaOlen aina pitänyt vanhan ihmisen sielunelämästä. Kun ihmistä riisutaan, jää vähän jäljelle. Mikä karisee, ei ole kovin tärkeää. Hyviä vanhan ihmisen kuvauksia on paljonkin kirjallisuudessa. Liisa Hännikäisellä on hienoja vanhuskuvauksia, vaikka hän on meillä unohdettu ja aika vähän arvostettu kirjailija, ehkä juuri ei-kaupallisten aiheittensa vuoksi. Eeva Kilpi kirjoittaa vanhoista, mutta hän kirjoittaa itsestään ja ylenee näin kuriositeetiksi, kirjailijaksi joka kuolinsiivoaa melko lyyrisesti. Ivo Andricin saita vanhusneiti on unohtumaton. Onhan näitä.
Virsikirjat ja alushousut lahjapöydällä tuon "Murheellisten laulujen maa"- kategoriaan putoavan tarinan päätteeksi toi mieleen Gogolin nuoruusrunot. Hän yritteli kummitustarinoilla, joita nyt ei kovin todesta otettu. Maailmankuuluisuuteen nousi kuitenkin säe:
VastaaPoista"Vainaa valkoisissa vaatteissaan, nousee hiljaa haudastaan, ja hihallansa pyyhkii luistaan pölyn - kas poikaa"!
Tuo "kas poikaa! on riemastuttanut historioitsijoita ja tällaisia kaltaisiani yksinäisiä susia, joiden sielunelämä on jotenkin vinksahtanut.
Kunhan virsikirjat ja alushousut (flanellista?) pääsevät sisään kirjallisiin piireihin, on Iineksellä tiedossa pieni, mutta uskollinen ihailijakunta sen lisäksi, joka nyt on jo olemassa. Aina nähdessämme tai kuullessamme sanan "Iines" näemme sielujemme silmin tuon lahapöydäksi muttuneen kolhiintuneen tuolin, joka on viedä pojalta unen, mutta palkitsee aamusella vaivat järisyttävällä lahjavalikoimallaan. Virsikirjat ja kalsarit-mitä muuta nuori mies voi toivoa!
Varmaan nämä valoisat lapsuuden kokemukset tekivät Augustista sen, mikä hänestä tuli: aidon ihmisen. Luulen, että August, jos olisi selaillut muotiblojea, olisi löytänyt tyylinsä täältä: http://landelooks.wordpress.com/
Jos saisin ohjata tämän tarinan kuviksi, siinä olisi humoristisia efektejä, joita en osaa sanoilla kuvata. Murheellisten laulujen maa olisi silloin hieman kaurismäkiläinen. Alushousukohtauksesta tulisi hyvä, ja virsikirjan kannessa olisi pieni kultainen risti.
PoistaKiirehdin korjaaman, ennen kuin joku huomauttaa, että siteerasin Gogolia väärin. Runonpätkä Eino Kaliman suomennoksena menee kirjaimellisesti näin:
VastaaPoista"Vainaa valkoisessa kaavussaan
ojentautuu ylös haudastaan -
ja arvokkaasti pyyhkii
luistaan pölyn, kas poikaa!"
Runon, ja paljon muuta mukavaa löytää Vladimir Nabokovin (Kyllä-juuri SE Nabokov!) kirjasta "Nikolai Gogol" sivulta 17. Teos ilmestyi vuonna 1963 Gummeruksen Kompassikirjat-sarjassa. Suositellaan lämpimästi.
Kas poikaa, piti ihan kavuta yläkertaan hakemaan tuo Nabokovin pieni Gogol-kirja, joka on minunkin hyllyssäni. Aika huvittavasti Nabokov toteaa tuossa runon olevan muilta osin surkeasti epäonnistunut! Vain vainaja on ilahduttava!
PoistaNabokov on kiehtova kirjailija (joka totta kai oli lukenut gogolinsa). Tykkään eniten hänen ehkä vähiten tunnetustaan Luzinin puolustus -kirjasta. Se on aika vakava. Kun ajattelee toista kiehtovaa kirjailijaa Stefan Zweigia ja hänen Shakkitarina -kirjaa. Niin vähän ihmettelee. ( Ja ainahan sitä ihminen ihmettelee, toiset vähän enemmän kuin toiset, ja hyvä näin.) ... niin ihmettelee Zweigin tarinassa tohtori B:tä; yhden kirjan kaikki avaukset opeteltuaan + niiden variaatiot ja pelattuaan (vankisellissä - tämä on toista asiaa) itseään vastaan muutaman tuhat peliä... niin hän näki kaikki shakkilaudan mahdolliset tilanteet. HöpöLöpö! Koska niitä on noin 2 potenssiin 64. Arviolta. Joista useimmat ovat tietysti järjettömiä/mahdottomia, monet sääntöjenvastaisija ja niin edelleen, mutta muitakin mahd. tilanteita/siirtoja on niin monta miljardia ettei niitä hallitse kuin nykjyajan supertietokoneet. - Jotka jauhavat nykyisine tehoineen häviölle kenet tahansa SuurMestarin... siitä huolimatta, että ihmisten ohjelmoimiahan ne ovat! Mutta se laskentateho, se laskentateho! Kun Viswanathan Anand (MaailmanMestari, toistaiseksi - ei kauaa!) miettii puolessa tunnissa 6 siirtoparia (= 12 siirtoa) ja niiden variaatiot joita on muutama tuhat, tämä tietokone laskee yhdessä sekunnissa monta miljardia siirtoa... tosin ihan bulkkitavarana. Mutta, silti: se löytää sieltä silti väkisin AINOAN OIKEAN siirron. Ei niille enää mitään mahda pelissä jossa on loogiset säännöt. (Joita ei saa pelin aikana muuttaa. - tämä oli vitsi!)
VastaaPoistaPs. Olisi kamalan kiva arvostella kimpassa Gogolia, Nabokovia ja Zweigia!
Kävin viime kesänä August Strindberg kodissa, hänen kirjasto 3000 kirjalla kiva nähdä. Mies oli aikainen feministi ja hyvin väärinkäsitetty.
VastaaPoistaMm. Strindbergin Neiti Juliehan on feministisiä ajatuksia sisältävä teos.
PoistaPaljon puhutaan kuitenkin Strindbergin naisvihasta, mutta tässä unohdetaan usein, että Strindberg oli jonkinasteinen ihmisvihaaja. Naisviha sotketaan siis yleiseen ihmisvihaan.
Hupaisaa luettavaa on täällä:
http://henrylaasanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/107165-august-strindbergin-naisviha
Aivan mainio huomio! Strindberg oli oikeasti feministi. (Käy omassa kirjastossaan... kyllä, täällä on) "Hullun puolustuspuhe". Se on niin intensiivistä tekstiä että August S. ei uskaltanut kirjoittaa sitä äidinkielelleen vaan kirjoitti sen ranskaksi. Kirja on - luin sen pari-kolmekymmentä vuotta sitten - niin rankka (sellainen muistikuva mulla siitä on) että mää aloin olla Strinbergiä vastaan... Ajattelin, että nyt ukko kyllä hörhöilet: eihän KAIKKI paha vain toisessa ihmisessä (Siri von Essenissä) voi olla... ja ite oot kuin raamatun Joosef, joka et anna Potifarin vaimon vietellä sua. - Pöh.
PoistaJoo, Strinnberg kannatti tavallaan ikään kuin käänteisesti feminismiä! (Upea huomio.)
Minuunkin Punainen huone teki vaikutuksen, kun olin nuori, asuin Tukholmassa ja mietin kalvakkain otsin, että rupeaisinko runoilijaksi.
VastaaPoistaTallustelin halki kaupungin etsimään Röda Rummetia ja eksyin. Menin sitten Tennstopetiin ja tapasin tulevan vaimoni. Mutta siinä välissäkin tapahtui kaikenlaista.
Shakkitarinoihini lisäisin vielä tämän. - Tietokoneellani on shakkipeli. Se on sen verran yksinkertainen että jos on (puhun itsestäni) oma itsensä niin sen voittaa 89-91 %sti. Ainakin, jos keskittyy peleihin. (Aina ei viitsi keskittyä.) Mutta olen huomannut, että kun on ottanut muutaman drinkin (tai vain yhdenkin liikaa), niin pruukaa käymään niin että häviää sille! Sekös nolottaa. Mutta... kyse on juuri siitä, että shakki on niin tylsä ja looginen peli, että jos keksit äkkiä (ja kännissähän noita keksii!) VALTAVAN UPEAN siirron, ja teet sen, niin... ootkin äkkiä matti. (Shakissa EI ole yht'äkkisiä valtavan upeita siirtoja.) - Ps. Käytän tuota peliä joskus alkometrina. Huvikseni. Mutta ei oo näyttänyt väärin.
VastaaPoistaMe pelasimme nuorempina shakkia, sisko ja minä ja Martta. Minulla oli isän veistämät puiset shakkinappulat ja hänen tekemänsä shakkilauta. Isä oli shakkimestari ja perusti tähän pikkukaupunkiin aikoinaan shakkikerhon. Nykyään kukaan ei enää pelaa shakkia,kaikki pelaavat toimintaräiskeitä tietokoneilla.
PoistaIines epäilee tuolla aiemmassa blogiketjussa, ettemme ehkä havaitse hänen hiljaista huumoriaan. No, ainakin tässä Augustissa sitä on - minulle tuli aluksi hänestä mieleeni Kyrön mielensäpahoittaja... Koko tarinahan on hymyilyttävä, lopun virsikirjaa ja kalsareita myöten, jotka saavat myhäilyn vaihtumaan ääneen naurahdukseksi.
VastaaPoistaAugust on mielenkiintoinen hahmo. Tarina sai minut ainakin miettimään, että mikähän hän on ollut miehiään miehuutensa päivinä. Epäilen, että oppikoulun rehtori?
Mielenkiintoista, Tapsa, tuo mainintasi Augustin rehtoritaustasta. Olin panemaisillani hänelle sen konjakkipuollon oppilailta saaduksi lahjaksi.
PoistaIineksellä huumori on koko ajan läsnä. Olen tajunnut sen aina. Tässä novellissa en sitä erikseen maininnut; kritisoin sitä, että hän ei anna sille enempää tilaa. Näiden henkilöiden kautta.
Poista(Ps. Väärinkäsitysten vättämiseksi: en kuvittele että itse pystyisin tekemään noin herkullista tekstiä. Minä olenkin tässä ja nyt Jukka Kajava -kriitikko.)
Pss. Keskisuomalaisessa oli pari päivää sitten "Naimisiin" -menopalstalla Pasi Kukko niminen mies. Tämä on totta. En harrasta sanaleikkejä, mutta ajattelen, että vanhemmat... Kukko-nimiset isä ja äiti, ovat antaneet pojalleen vähemmän viksun etunimen.
Mikis, tuo on arvokas havainto, että voisin antaa sille huumorilleni enemmän tilaa. Minulla on nimittäin tapana olla liian ankara kirjoittajana. Tällä tarkoitan sitä, että minusta nauru kuolee alleviivauksista ja pramille panoista. Tällä en tarkoita sitä, että luulen sinun tarkoittavan helppoa esillepanoa. Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, ja siinä koenkin suurimman vaikeuteni: miten saada huumori näkyviin ilman alleviivauksia, jotka aliarvioivat lukijaa. Niin että huumori olisi läsnä yhtä aikaa järkyttävyyden tai mitäänsanomattomuuden kanssa, niin kuin Kaurismäen elokuvissa usein on.
PoistaJoillekin Elämä on sitä, että pelaa Jalkapalloa. Eli Jalkapallo on Elämä. - Minä aloin yhdessä vaiheessa pelaamaan shakkia. Enkä pärjännyt siinä. Sen takia aloittaan selvää mistä on kyse, miksi en pärjää? Luin erilaisia oppaita. Aloinkin pärjätä. Mutta silti välillä aina hävisin. Luin lisää oppaita. Pärjäsin entistä paremmin. Mutta siitä huolimatta hävisin - aina silloin tällöin. Luin lisää shakkikirjallisuutta, oikeastaan kaiken mitä käsiini sain; kielillä ei merkitystä ollut. (Shakki on nuottikirjoitusta.) Aloin pärjätä - aika pirun hyvin - ainakin Ylä-Ruutin kahvilassa; se oli tärkein shakkikahvila Jyväskylässä. Mutta silti mua harmitti että esim. Nevanlinna (joka oli rankinglistalla siihen aikaan Suomen Elolistan kuudes), pyöritti mua laudalla mennen tullen. Semmote ei mun sisuskaluilleni sopinut. Opiskelin lisää ja lisää... ja lisää. Lopetin vasta kun huomasin että pelaan shakkia 23 h vuorokaudessa; kaikki unenikin olivat shakkilaudalta kotoisin. - Se oli kurja jakso elämässäni, ja kesti turhan kauan, parisen vuotta. - Kai sitä kuvitteli että Oistrahin tasoiseksi viulustiksi tulee kun vaan harjoittelee tarpeeksi?
VastaaPoistaKirjoituksessa on imua ja se kiiti kuin jännityskertomus omalla katkeamattomalla tyylillään. Ei tullut mieleenikään hyppiä jonkun kohdan yli. Myös huumori siivitti tarinaa mukavasti. Kyllä minä hymyilin muikeasti ja hyvänmielisesti monta kertaa ja kerran purskahdin äänekkääseen nauruunkin tätä lukiessa.
VastaaPoistaTuossa lapsuuteen palaamisessakin kuvastuu odotuksen ja ihmettelyn tunne täydentäen koko kirjoitusta.
Iines, tarinasi Augustista on mainio! Vanhalla miehellä on pelko tulla häirityksi ja toive tulla häirityksi. Mahdollisuudet ovat kovin vähäiset, mutta ainakin Augustin päivänä tulisi Eedla oikein kukkakaupasta ostettuine kukkineen. Että sen karhukuvamiehen pitääkin olla dementtinen! Juuri nyt, kun August saattaisi mennä kuvia katsomaan...
VastaaPoistaOlisi hauska kuulla Augustista myöhemminkin.
Delilah
Ripranie ja Delilah, kiitos kommentista!
VastaaPoistaOli se hilkulla, ettei August joutunut suden suuhun, karhunkuvia katsomaan. Voin varmaan paljastaa, että tämän tapahtuman otin tapauksesta, joka sattui minulle. Muuan vanha rouva katseli aina, kun menin kameralaukkuineni kuvaamaan ja kyseli usein, mitä kuvaan ja ai että hienoa. Sitten hän sanoi, että hänellä on hieno albumi veljensä ottamia kuvia karhusta. Ja että hänpä kutsuu minut joskus iltakahville katsomaan niitä karhunkuvia, veli oli ollut Kainuussa sellaisella valmismatkalla, jossa oli piilokojusta kuvattu haaskalla vierailevia karhuja. Ja näitä karhunkuviahan on netissä pilvin pimein, enkä niistä oikeasti kauheasti välitä, kun tilanteet ovat lavastettuja. Vaan olisin toki mennyt sen albumin katsomaan, olin ennenkin pistäytynyt tämän rouvan huushollissa hänen remonttiaan ihastelemassa. Vaan kutsua ei tosiaankaan tullut, ja keväällä pihatalkoissa kuulin, että rouva on pahasti dementoitumassa.
Huomaan, että Delilah oletti karhunkuvia katsomaan pyytävän mieheksi, kun taas minä luin hänet heti naiseksi?
PoistaIineksen esikuvana on näköjään ollut nainen, mutta itse kertomuksessa sitä ei kerrota. Mietin uudelleen lukiessani mistä sitten oletin hänet naiseksi - olisiko ollut siitä lopun kuningattaresta?
Tai sekin ehkä vaikutti, että tarinan luonteen ikään kuin olettaa, jostakin syystä, hieman eroottisväritteiseksi?
Kyllä, kuningatar oli viite sukupuoleen, jos nyt joku sitä mietti. Ajattelin sitä kirjoittaessani koningatar-sanaa. Tapsa, olet sinä aika mesteri tulkitsijana tai päättelijänä.
PoistaJa tuo eroottinen vivahde on myös olemassa, mutta on piirretty ohuesti.
Minä olen kova ihminen liikuttumaan.Itken ja nauran joskus samaan aikaan . Tätä tarinaa kuunnellessa ( minä aina kuuntelen lukiessani,siis omia sisäisiä ääniäni ja sitä,mitä ne minulle tarinasta kertovat,hupsua,eikö? ) minä näen ja kuulen ne kaikki yksinäiset,jotka samaan aikaan kutsuvat sisään ja heittävät pihalle,koska eivät oikein tiedä miten pitäisi/osaisi olla.Ja ennen kaikkea,kuinka olisi näyttämättä sitä,miten kaipaakaan.Kun sitäkään ei osaa/uskalla.Vanhoissa ihmisissä heitä on paljon,mutta nuorissakin tänä aikana enemmän,kuin arvata saattaa.
VastaaPoistaTaisit osua siihen kirkkaimpaan ytimeen, Syysmyrsky. Miten tässä maailmassa pitäisi olla? Miten pitäisi sijaita suhteessa muihin ihmisiin ja ennen kaikkea itseensä?
PoistaOlemme kai menossa yhä käpertyvämpään ja ehkä itsekkäämpäänkin suuntaan, vaikka koko universumi on jokaisen ruudulla, hyppysissä, taskussa, Augustinkin. Ja onko se sosiaalisuuskaan lopulta hyve vai vaan heikon ihmisen takertumista muihin ihmisiin? Vai niinkö se on, että ihminen ei ole olemassa ilman muita ihmisiä?
Opin juuri aamun Hesarista, että miehen masennus ilmenee älyttömänä rehkimisenä ja kauheana urheilemisena sekä päihde- ja seksiriippuvuutena.
Poista(Taidammekin olla masentuneita koko sakki?)
Mutta toisaalta hiljaa hipsiminen ja halu yksinoloon kertovat sitten kai siitä, että on sielultaan terve kuin tervaskanto?
Älytön rehkiminen, mania ei kai koskaan ole ihmisen luontainen olotila. Kun mikään sitten ei enää riitä, ollaan addiktioissa ja ekstremen puolella ja vain kiihtymystila tuntuu siltä, että eläisi, muu on elämätöntä elämää.
PoistaMinä olenkin aina liputtanut niinsanotun elämättömän elämän puolesta, tai siis en ole ollut sivaltamassa sitä ruoskalla - katsokaa nyt Augustiakin. Olen ajatellut, että siellä missä on pysähdytty, voikin olla juhlat, ja siellä missä on menoa ja meininkiä, ei välttämättä tapahdu muuta kuin pakenemista.
En siis toisaalta tarkoita, että pitää nysvöttää, vaan tarkoitan sitä, että hitaudessa ja pysähtymisessä ei ole mitään pahaa. Kaikki riippuu niin monesta muusta seikasta.
No tuotahan se Oblomov ylitti selittää, mutta kuunteliko kukaan?
VastaaPoistaToisaalta oblomovilaisuus lisääntyy kaiken aikaa. Yhä enemmän on ihmisiä, joiden mielestä ihmisen ei välttämättä tarvitse tehdä työtä elääkseen. Osa haluaa tulla toimeen vaatimattomasti maan ja luonnon antimilla, mutta suurin osa ei jaksa puurtaa leipänsä ja asuntonsa eteen ravintoketjun alkupäässä kuten Linkola, vaan odottaa elatusta itsestäänselvänä perusoikeutena.
VastaaPoistaViimeksi toissapäivänä sain kuulla tästä asiasta. Tai kuuntelin sivusta, kun nuorehko (noin kolmikymppinen) mies pauhasi pankin edessä eläkeläisistä, joille, kuten hän ilmaisi "pitää kantaa kaljatkin kotiin, kun eivät viitsi itse lähteä kauppaan. Hän myös sanoi, että ennen sentään vanhainkodeissa oli omat viljelmät, joita hoidokit hoitivat leipänsä edestä, mutta nykyisin vanhainkodeissa vaan "maataan ja haistaan".
VastaaPoistaEttä tällaisiakin käsityksiä on ilmassa. Arvelin, että häntä vain harmitti, kun olin noussut pankin edessä kahden hengen laatu-avoautostani ja olin menossa tiskille nostamaan "vähän", kuten kirjaan merkittiin. Tuolla rähisijällä taas oli ikivanha Hilux.
Mutta kyllä: uus-oblomoveja on paljon ja lisää tulee. Hiljattain oli telkussa pätkä tanskalaisesta työnvieroksujasta, joka on menossa eduskuntaan niillä ansioilla ja ajatuksilla.
Toisaalta ilmiö on ymmärrettävä. Meidän nuoruudessamme työtä suorastaan tyrkytettiin, mutta nyt se alkaa olla harvojen huvia. Jos ei työtä kerta kaikkiaan ole tarjolla, moni heittää lossiksi ja huitaisee kädellään koko asialle. Jos olisin itse nyt parikymppinen, asuisin luultavasti Tallinnassa suomalaisen sosturvan varassa, tekisin pimeää kauppaa ja rahtaisin edullista viinaa Helsinkiin. Parisängyssä loikoilisi sellainen pitkäsäärinen honey, joita kaupunki on pullollaan.
Kirjailija Tuomas Kyrö avautuu tänään jossakin lehdessä, en muista missä, että hän eli ennen kirjailijaksi tuloaan tahallaan seitsemän vuotta sosiaalituilla, asui Töölössä. Ei viitsinyt mennä töihin, mutta ei saanut kirjoitettuakaan mitään. Menestys tuli vasta myöhemmin, tuon ajan jälkeen.
PoistaTämä lähentelee hieman sitä joutilaisuutta, joka nostaa minussa karvoja pystyyn, veronmaksajana. Tunnen myötätuntoa sellaisia työttömiä kohtaan, jotka haluaisivat töitä mutta eivät saa. Se on ymmärrettävää.
No mutta Iines! Eikös Kyrön toiminta ollut juuri sitä "luovaa laiskuutta", jota me asiantuntijat aina peräänkuulutamme. Hän ehkä yksinkertaisesti vain tarvitsi tuon laiskottelujakson saadakseen itsestään irti hyvin myyviä kirjoja. J.L.Runebergilla muuten oli sama taktiikka. Hän oli kova sohvallamakoilija ja laiskottelija, joka kutitteli tyttöjä ja kittasi viinaa yhteiskunnan (Venäjän tsaarin) kustannuksella. Kun sitten kirjoitti, niin kirjoittikin runoja, joita lausutaan vielä tänäänkin. Eivät ne runot kovin hääpöisiä ole, mutta menivät ja menevät yksinkertaiseen kansaan siinä kuin Kyrönkin jutut.
PoistaKukin päätelköön sen itse.
PoistaNäin Tuomas Kyrö kirjoittaa Hesarin kolumnissaan ja sanoo, että hän vain käytti hyväkseen eteensä levitettyjä kaavakkeita, joilla oli mahdollisuus voittaa Kelan arpajaisissa.:
"Työmarkkina-, asumis-, toimeentulo- ja opintotuki. Mummun lihapullat. Näitä tukia nautin vuosina 1994–1999.
Olin parikymppinen ylioppilas, sitten armeijasta päässyt lusmu, sitten yliopisto-drop-out, joka haaveili salaa kirjailijan urasta. Asuin Töölössä, kauemmas keskustasta en suostunut. Yhteiskunta maksoi vuokrani, ruokani, keskikaljani, silmälasini ja sähköt."
Seitsemän vuoden aikana hän sanoo kirjoittaneensa yhden työhakemuksen.Töihin mentyään Kyrö ansaitsi vähemmän kuin sosiaalituilla, mutta antaa ymmärtää, että vasta sitten alkoi kirjoittaminen maittaa ja onnistua.
Siis tuolla koko kolumni:
Poistahttp://www.hs.fi/elama/a1384934464738
PS Minäkin etsin tuossa iässä itseäni, mutta odotellessani itseni löytymistä opiskelin äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi. Nyt kun alan pikkuhiljaa löytää itseni, tajuan, että minulla olisi voinut olla lahjoja siellä kuva- ja kamerataitetitten puolella. Näin on ainakin hauska kuvitella.
Minä taas etsiskelin itseäni ensin Volvon liukuhihnalla, sitten Gummifabriikissa, välillä Sju Sekelin tarjoilupoikana, ja yhden saatanan kylmän talven Rautaruukilla sielua hyytävissä ulkotöissä. Sen jälkeen opiskelu - ja opiskelijaelämä! - maistui aika mainiolta.
PoistaHuomautan vielä, että juuri siellä Volvon hihnalla mietiskelin, että alkaisinko anarkistiksi, kärsisin köyhyyttä ja kirjoittelisin runoja. Päätin, että en sittenkään.
(Arvelin, että runojahan voi kirjoitella konservatiivinakin ja kärsiä voi sijoitusongelmienkin takia.)
Siis Tuomas Kyrön kolumni aiheesta oli aika mainio. Sen tarkoituksen voi vetää moneen suuntaan, eikä kukaan osaa suuttua Kyrön lusmuilusta. Muuan rekkakuski taisi jossain keskustelussa kyllä mainita, että hänkin olisi halunnut lusmuilla ja miettiä tulevaisuuttaan, mutta hän teki sen rekka-auton ratissa ja maksoi samalla Kyrön haaveilut.
PoistaVaan jos on tuossa iässä pois seitsemän vuotta ansiotyöstä, se näkyy ikävällä tavalla eläkkeessä, ellei ole vapaa kirjailija.
Voi sitä tehdä töitä vaikka töitä ei olisi. Aina tartte vaan loikoilla. (Voi välillä vaikka istuskella.)
Poistahttp://www.youtube.com/watch?v=VPO7DZ_Yf1I
Minä olen häpeässäni pyrkinyt sen salaamaan, mutta aina olen enemmän stahanovilainen kuin Oldsmobile pyrkinyt olemaan. Nykyään ei oikein jaksaisi, kun johtajisto on osoittautunut niin laiskaksi ja mistään piittaamattomiksi brezneviläisiksi. Joskus kun stressin kiusaama mahani valittaa, käsken sitä välittömästi lopettamaan häkämieheläis-stalinistisen ruikutusensa, ja muistutan sitä vanhoista sivistysporvariston arvoista. Sanon sille, että seitsenvuotiaat ovat hyviä työntekijöitä kaivoksiin, mahtuvat pieniin koloihin, ja kiva ryypiskellä hienostopunssia kauniilla espladnadilla. Kotohimassa onnelliset palvelijat kun tekevät duuninsa valituksitta. Nyrkillä niitä alempia löisin vain pakottavissa tarpeissa, joita niitäkin kieltämättä tulee.
VastaaPoistaSivistysporvariston entinen arvoko lapsityövoiman hyväksikäyttö?
PoistaTuskinpa vaan, sivistysporvaristo oli mieluummin ajamassa Suomeen koulupakkoa ja kaikkia töllin lapsiakin koulun penkille, valtiollisiin ilmaisiin kouluihin.
Kyllä se lapsityövoima tulee maanviljelyskulttuurista täällä Suomessa. Vielä minun lapsuudessani kaikki kesämökkiseudun kaverini olivat päivät pellolla töissä, kuka heiniä polkemassa, kuka haravoimassa ja juurikasmaalla harventamassa ynnä muissa. Uimaankaan ei päässyt ennen kuin illalla, kun työt oli tehty.
Ei nyt viitisitä kuitenkaan huumorileiikiä laskea vakavasta asiasta. Eikäkä niitä natseja myöhemmässä sivistysporvaristossa ollut, senhän sanoo paitsi järki, niin yhteisesti huudettu virallinen historia. Ja jos Kemppistä on lukenut, ikinä ei mainita saksalaisten ilmahyökkäysten ratkaisevaa merkitystä jatkosodassa.
PoistaSiis häh? Nyt putosin kärryiltä, Riku. Mistä sinä ne natsit tempaisit, en minä niitä kommentistasi huomannut? Luin kommentistasi, että sivistysporvaristo ihaili lapsityövoimaa ja olin mielessäni koto-Suomessa. Luin siis jotakin väärin, mikä on tietenkin mahdollista.
PoistaNe nyt vain olivat sivistysporvariston myöhempiä ketkutuksia, jotka jälkeläisissään vaikuttavat yhä edelleen.
PoistaMaailmalta silloin kaikki suurmiehemme tulivat, eritysesti Englannista. Eivätkä mitään Shakespeareja tai Neil Hardwickejä olleet. Finlaysonin James ei kuitenkaan ollut se sama mulkku, joka ohukaisissa ja paksukaisissa vaikutti.
PoistaMainitaanpas, Riku, ihan takuulla Kemppilän salissa Kuhlmeyn lento-osasto, Hitlerin kesäkuussa 1944 isänmaamme avuksi lähettämä, joka Stukillaan varmisti, ettei puna-armeija raivoisista yrityksistään huolimatta päässyt Ihantalankaan kautta vapauttamaan Suomea.
PoistaEnkä muutenkaan ole huomannut Kemppisen sotahistorian näkemyksissä mitään isompia virheitä tai väärinkäsityksiä. Rikuko on?
James ei sitä paitsi ollut engelsmanni, vaan pesunkestävä skotti. Eläköön vapaa Skontlanti!
PoistaÄlkäämme antako brittiläisen imperialismin sekoittaa historian tajuamme.
Noh, minulla oli sivistysporvaristona mielessäni se Väinö Linnan papin rouva, joka huseerasi koulua torppienkin lapsille. Niistä muista aatteista ei tässä yhteydessä enempää. Ja joutuihan heiltäkin se poika tykinruuaksi, että siitä saivat porvaritkin osansa.
VastaaPoistaMutta sitä ei luutuneimpikaan sdp-porvari voi kieltää, etteikö Esplanadilla kahvin tai punssin juominen olisi ollut kivaa, kun tiesi kotopalvelijiden sillä aikaa sängyn petaavan ja irstailun jäljet peittävän. Jostain kommentista täällä olen lukenut, että ajat olivat hyviä, kun palvelijoitakin sai halavalla. Joku Kirjailija ajatuksen esitti.
VastaaPoistaSivistysporvaristoa ei ehkä enää ole. Se on aivan kauhistuttava harmi. Goethea masturboidessaan siteeraavia ei yksinkertaisesti enää ole. Voi saakeli.
VastaaPoistaLuokkiinjako on hölmöä, koska "luokat" ovat sekoittuneet, tai pikemmin heterogeenistuneet. Tämä on tietenkin hyvä asia.
PoistaSivistys kyllä on olemassa ja se on katoava luonnonvara. Se käy konsulttien myötä yhä kapeammaksi, ja pian pääsemme siitä ehkä kokonaan.
Aah... wie herrlich leuchtet mir die Natur.. ooh... wie glänzt die Sonne... hmmmm... Wie lacht die Flur... Äh puh...ja rinnan riemut nyt raikuvat... voi jeesus...oi maat ja taivaat
Poistate kaikuvat... oi lempi, lempi... voi perkele... niin kultainen kuin pilvet yllä on vuorien... omg, omg, omg... huh.
Niin mitä sanoitkaan, Riku?
Epäilemättä Kemppilässä on sotahistoria hallussa, siellä luotien laulu se soi. Noin yleisesti sanoisin eilisillan kommenteistani, että minulla oli sellaiset ilotulitustunnelmat Kaikki yhtäläisyydet tosiasioiden kanssa ovat sattumia, kaikki kiistetään, jutut olivat puhdasta fiktiota.
Poista"... Sanon sille, että seitsenvuotiaat ovat hyviä työntekijöitä kaivoksiin, mahtuvat pieniin koloihin ..."
VastaaPoistaUpein lause - tai (okay, suomenkielen opettajattaret - virke) mitä aikoihin olen lukenut. Sillä...
... 7-vuotiaat kaivoskäytävissä puikkelehtivat (voi, miten hyvin he tosiaan mahtuvat ahtaampiikin paikkoihin!) pojat ovat hiilikaivoksissa yhtä tärkeitä työntekijöitä kuin kanarialinnut. Ja samalla palkkatasollakin.
Tapsalle kommentti tästä (toistaiseksi ikuisesta uudelleenkäytävästä II:sta maailmansodasta): Ulla-Lena Lundbergin kirjassa "Marsipaanisotilas" venäläiset pommittavat stuga -hävittäjillä tiettyä Kotkan saariston ilmatorjuntapatteristoa joka... noin sivumennen sanoen, pudottaa parissa viikossa, tai oliko se kuukaudessa, mutta oli miten oli - enemmän venäläisiä pommikoneita (niitä oikeita Tupoleveja) kuin koko muu Suomen ilmatorjunta yhteensä koko sodan aika. (Tosi urhoollista meininkiä?) Mutta näistä pienistä epätarkkuuksista huolimatta "Marsipaanisotilas" on hyvä kirja!
(ottaa silmälasit pois silmiltään ja hieroo silmiään) Jostain syystä mun silmiä väsyttää. (pistää lasit takaisin silmilleen ja katsoo ikkunasta ulos) Onpas pimeää! Ei näe oikeastaan mitään!? (no, ne onkin lukulasit) No niinpäs Piru vie onkin (mutta mitä se Sulle kuuluu) Sataispa lunta! (älä muuta viserrä)
VastaaPoistaTäällä sataa, paljon.
VastaaPoistaAlkuperäiseen tarinaan: hieno stoori, pidän eleettömästä tyylistä. En kaivannut ollenkaan 'minää' (viitaten niihin kommentteihin, joissa toivottiin henk.koht. Augustia). Mielestäni henkilön etäyttäminen on oiva keino; itse luin sen jotenkin osaksi miehen omaa ajattelua. Siis hän ajattelee itseään kolmannessa persoonassa, tarkastelee itseään omassa yksinäisyydessään, kertoo itsestään tarinaa täyttääkseen jotain tyhjää.
Kertomukseen liittyen: meidän talosta muutti kaksi vanhusta pois. Ensin lähti yllättäen leskeksi jäänyt pienempään asuntoon, sitten alakertamme hieman höperöitynyt mies pääsi tyttären hoiviin kun ei enää pärjännyt. (Me jo luultiin että ukko kuoli kun ei enää näkynyt köpöttelemässä; onneksi noin päin) Vaikka en kaipaakaan sitä alakerran miestä, (oli vähän valittavaa lajia) tunsin kuitenkin jonkinlaista haikeutta. Naapurit on kuitenkin osa tuttua ympäristöä. Suren varmasti jos naapurin kissan ulkoiluttajat joskus lähtee, niin tottunut olen näkemään pariskunnan kissansa kanssa. Surisin ihan samoin kuin silloin, kun leikkasivat puun pois pihasta.
Täällä paistaa vaihteeksi aurinko, ensi lumi satoi torstaina, mutta suli jo pois.
VastaaPoistaNo juuri noin tarina oli ajateltu, että August siinä pöhisee itsekseen, omia ajatuksiaan ja tuntojaan. Mutta näen kyllä taitekohdan, joka rikkoo liian selkeästi Augustin mielen kuvaamisen ja astuu ulos Augustista ja muuttuu osoittelevaksi ulkopuoliseksi kertojaksi. Ja se on virke, jonka tökkäsin siihen rakoon myöhemmin ja silloinkin nikotellen ja väkisin: "Kerran he olivat asuneet samassa pihapiirissä, mutta sitten August oli muuttanut pienempään asuntoon vaimon kuoltua." Selitin liikaa, kun arvelin, että lukija ei tajua, että he ovat entisiä naapureita. Tein lisäksi tässä Augustin leskeksi, ja se on tarpeeton lisä. Pitäisi olla ajattelematta lukijan oivalluksen helpottumista, kun kirjoittaa muuta kuin hömppää Lukekoot tarkemmin.
Varmaan tuo lisävirke toikin tarinaasi sitä uumoilemaani eroottiskristillistä säväystä. Vanhapoika olisi kadotettu sielu, mutta leskimies tavoille opetettu eli mummoille otollinen.
PoistaTuo on hyvin nähty, tuo eroottiskristillinen tuikahdus. Luulisin, että Edla on luultavasti alttiimpi tekemään syntiä kuin August, mutta ihan varma en ole. Kynnys on molemmilla korkea, mutta jos se konjakkipullo maltettaisiin korkata yhdessä, koskaan ei tiedä mitä voisi tapahtua.
PoistaSinähän melkein yllytät meitä jatkamaan tarinaa... Kolehmainen, anna palaa ja korkkaa se konjakkipullo!
PoistaPois se minusta, että yllyttäisin tapainturmeluksen kuvaamiseen. Vaan olisihan se somaa nähdä, miten August pannaan otamaan yksi konjakkinaukku vähän kuin vahingossa..
PoistaYhden nimipäivälahjan August muisti, eikä tiennyt oliko se hyvä vai huono asia, ettei muita lahjoja muistanut. Virsikirja ja uudet alushousut. Oliko hän toivonut omaa virsikirjaa? Housuja hän ei ainakaan ollut toivonut. Mutta hyvät housut ne olivat, pitkälahkeiset ja lahkeiden suissa resorit. Sukat pysyivät paremmin jaloissa.
VastaaPoistaMiksi ihmeessä hän oli Edlalle vienyt jouluna konjakkipullon, August heräsi ihmettelemään. Ei sillä, että hän olisi sitä itse niin tarvinnut, hänellähän oli niitä kaksi kappaletta kaapissakin, muistona Tukholman risteilyltä. August nielaisi ja pyyhkäisi kämmenselällään poskeaan, kuiva se oli. Mikä hänet oli sinne risteilyllekin vetänyt, vaikka vaimon kuolemasta ei ollut silloin vuottakaan. Oliko se sama syy, se jota ei ääneen kehdannut ajatella, sama syykö se sai lähtemään risteilylle ja viemään Edlalle konjakkipullon?
August nousi ja meni eteiseen, pysähtyi peilin eteen ja katseli kuvajaistaan. Miksi minä katson noin vihaisesti, hän ihmetteli ja yritti olla kurtistamatta kulmiaan. Kenelle minä olen vihainen, itsellenikö vai vaimolle vai Edlalle? Mutta enhän minä silloin ennen, kun vaimo eli ja Edlan mieskin eli, ikinä katsonut Edlaa sillä silmällä. Hän oli vain naapurin rouva, ei mitenkään erikoisen näköinen, tavallinen harmaavarpunen kunnanvirastosta. Tai ei ehkä harmaavarpunen, sillä olihan hän aika äksy, piti ukkonsa kurissa ja nuhteessa, mutta minulle aina ihan mukava. Hymyili ja sanoi jotain kepeää. En minä silloin häntä ikinä katsonut sillä silmällä, August mietti, joten ei kai se ole ihme, etten osaa nyt katsoa millään silmällä.
Mutta kyllä minä sinne risteilylle lähdin sillä mielellä, että haen jotakin tanssimaan ja puhun sille tanssien välissä jotain mukavaa. Olin miettinyt jo aloituksenkin valmiiksi, itse asiassa kolme erilaista sen varalle, että ne muut eivät sopisi tilanteeseen, jostakin syystä. Ei sitä voi sanoa puolihuolimattomasti, että minulla on kesämökki Volter Kilven kotipitäjässä, jos toinen näyttää siltä ettei se ole ikinä kuullutkaan Volter Kilvestä. Mistä sen muuten näkee, hän mietti, siitäkö jos näyttää maatalon emännältä. Mutta eihän se vielä mitään kerro, monet maatalon emännät varmaan lukevat paljon. Koulun ruokalan keittäjäkin oli sivistynyt ihminen, vaikka oli vain ruokalan keittäjä. Hänen tyttärensä kirjoitti kuusi laudaturia ja on nyt kai Yhdysvalloissa jossakin yliopistossa, professorina. Keittäjän mies vain oli juoppo. Kirvesmies kuulemma, hyvä ammattimies silloin kun ei sattunut putki päälle. Edlan mies kertoi teettäneensä hänellä aitan kesäpaikalleen ja priimaa oli laatu. Mies oli kuulemma hyvä pelaamaan shakkiakin, vaikka oli työmies, kouluja käymätön.
August hätkähti, sillä hän näki huuliensa liikkuvan. Saakeli, olenko minä alkanut puhua itsekseni, hän mutisi puoliääneen ja käänsi katseensa pois peilistä. Katse osui eteisen alakaappiin. Hän hymähti ja laskeutui ähisten kyykkyyn. Polvissa narskui ilkeästi. Hän aukaisi kaapin oven ja kurkisti sisään. Siinähän ne olivat, konjakkipullot, komeina ja ylväinä, kentauri heittämässä keihästä nimen päällä: Remy Martin V.S.O.P.
August otti toisen pullon käteensä ja siveli sen tummaa, viileän kovaa pintaa. Hän hölskytteli pulloa ja painoi sen poskeaan ja korvaansa vasten. Vaimea, kutsuva loiske kuului kuin kaukaisen saaren rantaan. Jaloa nestettä, hän ajatteli, tarkoitettu ihmislapselle onneksi, iloksi ja autuudeksi. Jos ihan vähän, lääkkeeksi, konjakkihan on terveellistä kohtuudella nautittuna. Eikä vaimo voi moittia, että se minulla olisi tavaksi tullut, sillä totta puhuen hän ei edes muistanut koska hän oli viimeksi tuntenut konjakin kosketuksen huulillaan. Oliko se siellä laivalla?
August nousi, väänsi korkkia, se avautui narahtaen. Hän nuuhkaisi pullon suusta, ajatteli että kerran täällä vain eletään ja kerran se vain kirpaisee, jos ei ota niin ei annakaan... ja otti ryypyn suoraan pullon suusta.
Silloin ovikello soi.
August palautti pullon rauhallisesti kaappiin, pyyhkäisi suupieltään, vilkaisi kasvojaan peilistä ja avasi oven. Nuorehko nainen, ei varsinaisesti pahan näköinen ja jotenkin sivistyneen oloinen, nojasi ovenpieleen ja kysyi, asuuko tässä osoitteessa August. Hän puhui ruotsia, tuo outo ilmestys, vieläpä tukholmalaisella korostuksella.
VastaaPoistaAugust kiitti mielessään vanhaa ruotsinopettajaansa, joka oli kehunut häntä ja saanut opiskelun tuntumaan helpolta ja miellyttävältä. Niinpä hän saattoi aivan ymmärrettävästi kertoa, että kyllä, August asuu täällä. Hän viittasi kohteliaasti naista astumaan sisään.
Olohuoneessa nainen kääntyi ja esitteli itsensä: "Lena Andersson". Samalla hän ojensi kätensä ja August kätteli häntä lämpimästi. Hän loi naiseen kysyvän katseen. Tämä vilkaisi ympärilleen ja kysyi, täälläkö palkinto jaetaan.
August rypisti otsaansa ja yritti vimmatusti miettiä tätä arvoitusta. Nainen kertoi, että kyseessä olisi kirjallisuuspalkinto, kuuluisa, arvostettu August-palkinto, jonka saajaksi hänet on nimetty. Näin ainakin puhelimessa oli sanottu. "Ja tässä minä sitten olen", nainen liversi.
August levitti kätensä ja hymyili anteeksipyytävästi. Toki hän oli asiasta perillä, muistipa vielä kirjan nimenkin, "Egenmäktigt förfarande – en roman on kärlek", näinhän se oli. August kertoi lukeneensa kirjan ja kehitelleensä sille suomenkielisen nimen: "Omavaltaista toimintaa – romaani rakkaudesta". Sitten hän - edelleen hymyillen - pahoitteli, että palkinto jaetaan Tukholmassa, ei täällä Suomessa, maassa, jossa toki tapahtuu ihmeitä, ja jossa asuu kansa, joka ei pienistä hätkähdä.
Kirjailija Andersson heittäytyi sohvalle ja heilutteli siroja sääriään niin, että molemmat kengät lensivät lattialle. Hän nauroi holtittomasti. Hiukan tasaannuttuaan hän kertoi lukeeensa, etä Suomessa edelleen harjoitetaan noituutta ja mustaa magiaa ja että täällä valtionpäämiehet käyvät ennustajalla.
August nyökkäili ja kopisteli pullokätkölleen. Vilkaistuaan astiakaappiin hän muisti, ettei omistanut konjakkilaseja. Niinpä hän ojensi pullon kirjailijalle ja kehotti ottamaan oikein tanakan ryypyn. Hän arveli, että naisen olisi hyvä ottaa se pohjiksi, ollakseen valmis kuulemaan, mitä hänellä nyt on sanottavana. Nainen totteli, kohotti pulloa ja joi ainakin desilitran verran jaloa ainetta. August joi varovaisemmin, vain mauksi ja istui nojatuoliinsa. Kuulkaahan Andersson, hän aloitti.
Eihän tähän väliin uskalla kuin hengähtåå, niin jännittää nyt Augustin - ja Lenan - tilanne. Että oikein Lena Andersson, joka vei pystin Kjellin nenän edestä!
VastaaPoistaSamaan aikaan Pietarin valtiollisen syyttäjälaitoksen pääkonttorissa, Nevan rannalla lähellä Kremliä.
VastaaPoistaValtiosyyttäjä B.S.Ponomarenko rutistaa kädessään olevaa aanelosta kouristuksen omaisesti ja istahtaa raskaasti huokaisten muhkealle tuolilleen. Hän haroo toisella kädellään harvenevaa tukkaansa. Paksuilla poskilla karehtii suuttumuksen puna.
- Se kiipeilevä marakatti, se virnuileva häkkilintu, se blondattu riivinrauta...
- Mitä on tapahtunut, Boris Sergejevits, kysyi hänen sihteerinsä huolestuneena. - Onko Pussy Riotin typy vapautettu?
- Pahempaa, valtiosyyttäjä kirahtaa hampaidensa välistä. - Se saatanan tsuhnalumppu on häipynyt maasta!
- Kuka?
- Gini Tsaarela!
- Sekö mullisilmä on livahtanut takaisin markkinatalouteen, kysyy sihteeri kopauttaen Marxin Pääomalla nahalla verhoillun kirjoituspöydän kantta ja vetäisten mahorkkatupakastaan rivin renkaita kohti pääkonttorin umpitammista kattopaneelia.
VastaaPoista- Sepä se, halvatun rakopylly otti hatkat ja hyppäsi itsepuhallettavaan kumiveneeseen Nevan rannalta, parahtaa Ponomarenko irronnut hiustukko kädessään.
- Putin saa taas vettä myllyynsä, turkkilaisvosuineen.
Vaan Ponomarenko ei tiedä, että karannut Saarela kelluu jo kumiveneessä lähellä Kuuskajaskaria pelaten nakkia ja raminaa.
Pst Älkäät säikähtäkö minun onnetonta rykäisyäni...
VastaaPoistaSen voi hyvinkin sivuuttaa, jos oli mielessä jokin tietty juoni.
Ei ole onnettomia rykäyksiä, on vain hillitöntä menoa. Tuosta tarina jatkuu sukkelasti mihin vain ja millä tyylillä vain.
PoistaKolehmainenkin varmaan (kuten minäkin) odottelee vain sitä, että jos joku muukin uskaltaisi hypätä kyytiin. Mutta emme me kauan odottele...
- Fröken Andersson…
VastaaPoista- Kära August, neiti Anderson sanoi ja kulautti toisen tukevan moukun konjakkia, - vi måste talas endast på finska.
- Mutta osaatteko te osaa suomea?
- No toki toki, Lena hymähti ja heitti lempeän silmäyksen kulmiensa alta Augustiin. – Pikkutyttönä fanitin Muumeja. Halusin oppia kielen jolla nämä den magnifika kertomukset on kirjoitettu.
- Mutta… mutta…
- Kyllä, jag ser, ne ovatkin kirjoitettu ruotsiksi. Mutta sen minä huomasin vasta paljon myöhemmin. Kun opiskelin Pieksämäen Kansanopistossa vihtojen tekoa. Ja silloin se oli jo liian myöhäistä.
- Mi… mikä oli myöhäistä?
- Sanotaanko vaikkapa se että soittaisin ovikelloasi, Lena naurahti. Ja pyöritti isovarvastaan sukkahousunsa reiästä. Kengät olivat singahtaneet jonnekin kauas pois. August sulki silmänsä. Mitään tällaista hän ei ollut osannut odottaa, ainakaan tänä iltana kun hän oli pannut kaikki irtonaiset tavarat paikoilleen, ja jos minun vaimoni vielä eläisi, ei tämmöistä olisi tapahtunut silloinkaan vaikka tavarat olisivat olleet järjestelemättä, ei missään nimessä, ei. Hän ajatteli että nyt on parempi olla vaan ihan coolina ja odottaa minkä shakkisiirron tuo Lena seuraavaksi tekee. Enhän minä, edellyttäen että olen järjissäni, itse ole mennyt kenenkään toisen kotiin ja väittänyt että olen voittanut esim. Finlandia-palkinnon ja antakaa se mulle ny heti ja kaikki. Ei, ja vielä kerran ei! Osaan käyttäytyä – muistaakseni – sivistyneesti. August hymähti, ja joi samalla aika tukevan moukun konjakkia. Kaikki, jotka väittävät että käyttäydyn ei-korrektisti, käyttäytyvät itse kuin huligaanit, esim. tämä Matti Klinge, sillä on usein rusketusraitoja silkkisissä alushousuissaan. Mutta tämän vain harva tietää, eikä sitä nähdä: jos minä sammun joskus jollekin hylätylle rautatieasemalle josta junia ei enää lähde… siihen heti reagoidaan. Yhteiskunta ei ole tasa-arvoinen, ei se ole sitä koskaan ollut, ehkä se on sitä huomenna, en tiedä. Nyt minua fundeeraaruttaa se mikä meitä seniorikansalaisia kuten minua ja Edlaa, vaivaa? No, niin tietysti leini ja reumatismi, mutta psyykkisesti? Ollaan kun oltaisi hulluja. (En sano esimerkkejä kun ite tiedätte paremmin.) Vaimovainaa se kävin usein kirkossa, kävin minäkin siellä joskus, mitäs siitä, mutta luulen että sekin tällaista tekopyhyyttä epäilisi. Vaimo… voi rakas, sitä oppii tuntee toisensa kun viisikytä vuotta avaa samaa säilykepurkkia… minun ”Rosebud”
August heräsi kun häntä kopautettiin Naganin perällä päähän. - Taisitte nukahtaa, herra August? Lenan kasvot heiluivat hänen yläpuolellaan kuin kaksi peiliä. KAKSI? Niin, kaksi niitä oli! Tämä on ollut ihmeellinen päivä ja yhtä ihmeellisenä se jatkuu: mitä enemmän olen juomatta, sen humalampaan tulen. Nytkin näen kaiken kahtena!?! Toinen kasvoista erottautui toisesta; toinen tytöistä oli tumma (kuin Vaasan ruisleipä) ja toinen vaalea (kuin Fazerin hiivaleipä). Hikikarpalot surffasit Augustin otsalla. Mutta tytöt eivät olleet ollenkaan moksikseen. ”Mister August, me olla todella lustiggas kun ollaan sun luona. Hjuva on olla ollu, very hjuva. Mut ny mun ja Ginin täytyy lähtee, me tekee toinen geigga. Sankt-Peterburg odottaa meitä. Salud!
August heräsi, hieroi kuivuttaneita silmiään, hän oli aivan ihmeissään.
August ei uskonut nukkuneensa, ei, vaikka kaikki äskeinen kieltämättä vaikutti unennäöltä. Konjakin syytäkään se ei voinut olla, pullo on tuossa ja siinä on suurin osa jäljellä.
VastaaPoistaAugust tunsi, että hän ei ollut yksin, vaikka nuo iloluontoiset neitokaiset olivatkin lähteneet. Hän käänsi varovasti katsettaan kohti nojatuolia, ja aivan oikein, siinä istui HÄN! Kyllähän August kaimansa tunsi. Nuo törkeinä törröttävät viikset, itsevarma katse, kummallinen kaulakoriste, käsi povella kuin Napoleonilla. August oli jopa lukenut kaimansa kirjan, tai no niin, puoliväliin asti vain. Ei sitä paasausta jaksanut. Ilmestys - sillä sellainen oli nyt ilmestynyt Augustin hiukan nuhruiseen asuntoon -hymyili jotenkin diabolisesti ja toivotti hyvää iltaa, Gu afton, vastasi August kohteliaasti ja sulki suunsa. Hän arveli, että vieras kaiketi kertoo ilmestymisensä syyn omasta aloitteestaan.
Vaiettiin. Lopulta August Strindberg - se hän tosiaan oli - naurahti ja kysyi, eikö Augustia lainkaan hämmästyttävä asioiden saama käänne. August kohautti olkapäitään tavalla, jonka piti ilmaista, ettei yhden Strindbergin ilmestyminen hänen olohuoneeseensa ollut niitä suurimpia ihmeitä, joissa hän oli ollut osallisena. Kirjailija kohotti ryhtiään ja tiedusteli, mistä August arveli hänen tulleen.
August arveli, että kiirastulesta, joka vastaus suuresti huvitti vierasta. Hän nousi seisomaan ja piti esitelmän kuuluisuuksille suoduista etuoikeuksista, joita heille suodaan kuoleman jälkeen. Hän, Strindberg, sai olla omana merkkipäivänään maan päällä 24 tuntia ja puuhata silloin mitä halusi. Takaisin kiirastuleen oli kuitenkin palattava, siitä ei päässyt yli eikä ympäri, mutta hyvä näinkin. Tavalliset tallukkajalat eivät päässeet ikinä pois sieltä, minne heidät kohtalo oli kuoleman jälkeen paiskannut.
August nipisti itseään varovasti. Kyllä, hän oli hereillä ja tuo pönäkästi paasaava kirjailija oli siinä. Strinberg ojensi kättään Augustia kohti. -Voitte vapaasti nipistää minuakin, jos ette usko, että olen olemassa, hän kähisi. August huomasi konjakkipullonsa ja tarjosi sitä kirjailijalle. -Jos tuo maistuu, uskon kyllä, että olette oikea ilmestys, hän sanoi. Strindberg katsoi pulloa inhoten ja vaati punssia, mutta kuultuaan, ettei sitä talossa viljelty, otti kuin ottikin kunnon huikan. August rentoutui, joi hiukan itsekin ja istuutui sohvaan. Sitten hän muisti olevansa illan isäntä ja vei pullon Strinbergin eteen pöydälle. "Olge lahke, olge lahke", hän sanoi hymyillen.
-Jahas, sitä on luettu Huovista, arveli Strindberg ja jatkoi, että varmaan myös Mihail Bulgakovin Saatana-kirja oli tuttu. August nyökytteli ja kertoi lukeneensa sen muutaman kerran. Strindberg väläytti leveän hymyn ja kertoi, että moni muu hänen yllättämänsä on ollut lähellä saada sydänkohtauksen, mutta Bulgakovin ystävät pysyvät tyyninä tavatessaan epätavallisia ilmiöitä. August levitti kätensä kuin sanoakseen, että juuri niin on asia ja että hän, August, on kyllä valmis vaikka minkälaisiin seikkailuihin näin mielenkiintoisen vieraan seurassa.
-Mainiota! huudahti Strindberg ja kysyi ääntään alentaen, olisiko Augustista mielenkiintoista tavata muuan vaikutusvaltainen herra Ponomarenko Moskovassa. August nyökkäsi ja samassa hän tunsi poskillaan viileän iltatuulen lentäessään Strindbergin rinnalla kohti tuntemattomia kohtaloita. August ihmetteli heidän lentolaitettaan, se muistutti suurta kirjaa. -Stalinin kootut, vahvisti Strindberg. Taivaanrannassa näkyivät jo Kremlin punaiset kristallitähdet.
Vaappuva kaksitasoinen vesitaso lensi kohti itää. Aurinko laski. Heitä ei, Augustia ja Augustia, häirinnyt mikään. Jostain kaukaa kuului lennonjohdon ääni, hyvin hentona sekin: "älkääs veikkoset menkö asioiden edelle". Mutta se oli niin ibseniläistä, tai hamsunmaista, että sille he vain hörähtivät. Mehän menemme sinne minne menemme, August ajatteli, ja toinen ajatteli samoin. Mutta torille laskeutuminen oli vaikeampaa kuin he kuvittelivat; Mathias Rustin mielestä se oli helppoa. Vitut, oli. Ja alas päästyä kirjailija August nosti kättään, sanoi 'Moi do', ja lähti kävelemään pois. Hitsi, August ajatteli, nyt minä olen yksin Moskovassa. Ja mitä minä täällä teen?
VastaaPoistaHän lähti kävelemään. Tähdet tuikkivat punaisina. Niitä oli edelleen joka puolella. August puristi tyhjää jenkkikassia sylissään, se oli hänen ainoa omaisuutensa. On pakko päästä Kurskin asemalle. Ai miksi, siksi kun se on ainoa mistä pääsee Petushkiin. Ja Petushkissa on kaikki mitä sydämessäni on, myös tyttö, joka odottaa minua, ihana tyttö.
Hän pyyhki karhunkämmenellään kyyneleen pois silmäkulmastaan.
Paikallisjuna minut sinne vie, vähän kalisten, mutta kumminkin...
(Välikommentti: Mikis, aivan mahtava kirjoittaja, tuot mieleeni nyt ja muutenkin Laura Gustafssonin ja hänen absurdin, osin parodioivan Huorasatunsa, jossa Afrodite lähtee noutamaan nuorta rakastajaansa manalasta. Junan kyljessä lukee HEL, ja Afrodite tupsahtaakin Haadeksen sijaan Helsinkiin.
PoistaMinusta tuntuu, että jos Huorasatu olisi miehen kirjoittama, se olisi arvostetumpi. Tuntuu hassulta, että joku Kjell Wästö on joka kisassa ehdolla ja usein voittamassa niillä streriileillä kirjoillaan. Siutten tällainen loistava parodia jää kaiken maailman Tuomas Kyröjen ja Jari Tervojen jalkoihin.
PS Tarinanne on kutkuttavan hyvä. Kolehmainen on aivan pistämätön, Tapsan taidot tunnetaan. Tuleekohan vielä jatkoa?? Tulispa joku muu vielä kehiin sotkemaan kuviota, vaikka anonyymi taituri.)
http://www.youtube.com/watch?v=WlEZFroaBs8
VastaaPoistaAugust seisoi Kurskin aseman lippujonossa. Jono oli pitkä kuin keittämätön makarooni ja tavallaan kiemurtelikin samalla tavalla. Lipunmyyntikojun luukulla oli lappu "Sinua palvellaan seuraavalla luukulla". Mutta sillä seuraavallakin luukulla oli samanlainen lappu. Ja sitä seuraavalla. Mutta August ajatteli että kyllä minä jaksan odottaa. Niinpä hän sitten odottikin. Ja lipunmyyjät vain virkkasivat koppiensa kätköissä lapasia. Jälkisosialismi on siis tätä, August ajatteli, että kaikille riittää tekemistä: niin minulle kuin myös heille. Okay. Ja siinäpä August - ikäisekseen erittäin rauhallinen vanha mies - edelleenkin odottaisi. Ellei... taivaalta olisi kuulunut kamalan kummallista suhinaa.Ja hirveä paukahdus. Se taas johtui siitä että Augustin Suojelusenkeli - joka oli ollut pari päivää rokulissa - sieltä tuli. Lähes valon nopeudella. Ja jarrutti laskeutumistaan hydrostaatttisilla kengillään; ne siinä niin kamalasti suhisivat.
VastaaPoista- August, miksi sinun pitää mennä Petshuskiin? Et menisi.
- Petushkissa minua odottaa tyttö jolla on kaksi rintaa.
- Tä?, sanoi enkeli. (Ja häkeltyi vähäksi aikaa.)
- Nih, sanoi August.
- Mutta eikös tytöillä, kun he "ovat tulleet tiettyyn ikään, eikä sitä peitä enää mikään" ole - tuota noin - kaksi rintaa?
- o.
- Sitä minäkin. (enkeli pyyhkii hikeä otsaltaa)
Ja kumpikin ovat vähän aikaa vaiti.
- Miksi sinä sitten sinne Petushkiin oikeasti haluat, August?
- Minulla on siellä tyttöystävä.
- Tuon muistaakseni sanoit jo. Tai sitten olen dementoitunu.
- Ole mikä olet. Mutta en minä siitä tykkää että koko ajan pyörit ympärilläni. Pörräisit jossain muualla.
- Petushki?
- Minulla on siellä tyttöystävä. Hän on impi. No, on hänellä yksi lapsi, poika, se täytyy myöntää. Mutta siitä huolimatta hän mielestäni on koskematon. Hänellä on kaksi rintaa joita ainoastaan kaipaus on joskus kourinut. Minä olen rakastunut häneen, Enkeli.
Enkeli lenteli vähän kauemmaksi. Veti piipullisen ja mietti. Sitten se liihoitteli Augustia lähemmäksi, kosketti sitä toisella siivellään, ja sanoi: "Voi poika parka."
Niinpä August sitten lopetti (kun Enkeli puhui hänet ympäri) turhan jonottamisen. Käsi/siipi kädessä he lähtivät kävelemään kohti Moskovan keskustaa. Kaupunki hohti kaukana kuin valaistu rinkeli, kierona ja häikäilemättömän nättinä.
Ensimmäisenä Enkeli väsyi kävelimiseen. Ja ymmärtäähän tuon, rakkaat lukijani, eivät enkelien jalkapohjat ole tehty tallusteltavaksi. Kuten esimerkiksi vompattien. Mutta yritäppäs sinä itse, oi Ihminen, lentää edes vähän aikaa... Ei onnistu. Vastaantulevat moskovalaiset mulkoilivat uteliaina heitä. August ei antanut sen häiritä itseään, hänellä oli hyvä itsetunto. Ja Enkeli tuskin huomasikaan että häntä tuijotetaan; poltteli vaan piippuaan. Miliisiauto tuli, sanoi "UiUI" ja ajoi ojaan. Sen jälkeen tuli ambulanssi joka myös ujelsi ja ajoi ojaan, tien toiselle puolelle. No eipä aikaakaan kun siihen tuli paloauto joka... kun huomasi että molemmat ojanpenkat on varattu, kellautti itsensä ylösalaisin keskelle tietä. Enkeli puri vain piippuaan: makean imelä haju leijaili heidän päittensä päällä ja sitoi tonsuuron Augustin kaljulle.Mitä kauemmaksi he kulkivat, sitä läkähtyneemmäksi Enkeli kävi; kaikesta näki että Hän ei ollut tottunut reippailemaan.
VastaaPoista- August, voitaisko me välillä huilata.
- Mikä ettei, August virkkasi.
Enkeli otti samalla virkkuukoukut esiin. Ja äkkiäkös he kutoivat kaikenlaisia valmiita palttinoita. Koukut vaan kilahtelivat. Kunnes August sanoi:
- mua alkaa hiukoa.
- Ai niin, Enkeli sanoi, - ei aina muista että olet Ihminen. Meillä enkeleillä kun ei ole koskaan nälkä. Olemme suhteellisen eteerisiä.
- Pari leipää ja viisi kalaa olis poikaa, August haaveili. Tai pari kalaa ja viisi leipää, ei sitä saa olla ronkeli.
He istuivat moottoritien reunalla, pellon pientareella, ja katselivat toisiaan. Kuin ujot Kurjet.
- Jassoo jassoo, vain niin vai niin, Enkeli sanoi ja sytytti taas mehevästi pössyävän piippunsa. Puhalsi suustaan pari O-kirjainta. Ja sanoi. - кошатина sinä minun mielestäni et ole, et. Et ole yhtä pehmeä ja sinussa ei ole yhtä paljon karvoja. Asia voitaisiin tieteellisesti todistaa sillä että sytyttäisin häntäsi palamaan, jos oot кошка, et oo siitä moksiskaan. Mutta jos olet ihminen, säntäät edes takaisin kuin hyppykuppainen kirppu.
- Sinä ja sinun filosofiasi! Muistutat erästä Raunoa... August tuhahti. - Häntäkään ei koskaan käsitä muuta kuin väärin.
Enkeli loukkaantui.
Molemmat olivat taas kauan hiljaa.
Sitten Augustin maha alkoi uudestaan murista.
- Hei Enkuli, hän sanoi mahdollisimman sovittelevalla, Iinesmäisellä äänellä - ole niin kiltti ja taio meille jostain Pizza. Täytteitten ei niin väliä. Aika iso se saisi olla... tai jos Taivaassa on vain pieniä pizzoja, ota niitä 2.
Enkeli vavahti. Ja sen molemmat siivet tärähtivät.
- En minä osaa. Jesse meillä yleensä hoitaa nuo taikatemput.
-- Voisit sinä silti, jos muka suojelet mua, suositella mulle kumminkin jotain ruokajuomaa. Vaikka ei nyt siis välttämättä söisi.
- Ah, punkkua. Punkku on hyvää.
- Ai punaviini.
- Da, da! Opin Jesseltä tuon tempun. Se ei ole monimutkainen juttu, ei. Tarvitaan vain gallona vettä. Tai okey, tankkiautollinen. Riippuu siitä paljonko sitä viiniä tahtoo.
- Mistäs me vettä?
- Sepäs se. Älä muuta viserrä.
- Sataa lunta...
- No ei varmaan sada. Hulluko sie oot?
- Minun pääni sisällä sataa lunta. Minulla on sitä paitsi lukulasit nenälläni. En minä mitään näe. Kuka sinä olet? Olet aika epäillyttävän näköinen tuossa popliinitakissasi. Sitä paitsi henkesi haisee tonnikalalle. Minä alan...
valtava rekka ajoi heidän ohi ja peitti puheen.
- ... kohta hermostumaan sinuun. Ja yleensä kaikkeen.
August kaivoi lompakkoaan. Rahaa siellä ei ollut mutta olipa jotain rahaa arvokkaampaa: sininen Viagra-kapseli. Ja vielä sitäkin arvokkaampaa: lippu Cheekin konserttiin. Siihen oli tosin aikaa. Mutta olkoon. Ja Enkeliä minä en konserttiin huoli. (Viimeksikin kun Yyterissä oltiin Rollareiden konsertissa niin se vaan kuorsasi koko ajan. Paitsi jos joku Pin-Up tyttö käveli siitä ohi, sillä sannalla, se avasi toisen silmänsä ja tuijotti sitä herkeämättömästi.) Hitsi, kun sitä sai hävetä!
Kirjailija Strindberg pölähti valtionsyyttäjä Ponomarenkon työhuoneeseen kuin poutahaukka. Aluksi Boris Sergejevits ei edes huomannut tulijaa. Hänen valtava Sony-televisonsa oli auki ja sen edessä vanha valtiomies veti käteen, että nahka oli jkämmenistä lähteä. Pornofilmi oli saksankielinen, sen kirjailija heti huomasi kuullessaan kovaäänisistä "ich komme, ich komme, scheneller, schneller, schneller...
VastaaPoistaKirjailija sytytti savukkeen ja katseli hyvänsuovasti Ponomarenkoa. Syyttäjän käden liike alkoi hidastua, pysähtyi lopulta kokonaan ja hän tuijotti A.Strinbergia kuin aavetta - ja aavehan tuo tunkeilija olikin. Boris Sergejevits kurotti kättään ottaaksen pöydältä kaukosäätimen, mutta hänen vieraansa teki torjuvan eleen. -Näytän teille jotain vielä parempaa, hän sanoi hyvin huolitellulla venäjän kielellä ja napsautti leikkisästi sormiaan. "Eins zwei, drei", hän laski, ja valtavalle ruudulle tuli kuva kolkosta vankityrmästä, jonka laverilla loikoi ihana, vaalea nainen jalat levällään. "Teidän rakopyllynne odottaa", kähähti kirjailija. Kamera käänty sellin ovelle, jossa Ponomarenko näki itsensä housut jo valmiiksi nilkoissa. Hän laahusti laverin luo ja veti neitosta siitä paikasta rusettiin, ilman sen ihmeempiä esileikkejä. Nussiessaan hän poltti paksua sikaria ja otti välillä huikkia vodkapullosta. Aina lyhyin väliajoin korkea viranomainen päästi pahaäänisen pierun.
Filmi loppui siihen, että isomahainen prokurattori kääntyi kohti kameraa ja esitteli varsin vaatimattoman kokoisen pilinsä kuvaajalle. "Siistiä työtä, vaikka itse sanonkin", kommentoi kirjailija ja nappasi television CD-palikasta ohuen levyn. "Te saatte nyt itse valita. Lähetän tämän Greenpeacen päämajaan tai sitten Yleisliittolaiselle tv-asemalle, joka pyörittää sen mielellään seuravan uutislähetyksensä aluksi. Mitä suvaitsette määrätä?"
August heräsi hiestä märkänä, täristen kuin tiejyrä. Hän hapuili yöpöydän laatikosta särkytabletteja, mutta käteen osui vain sininen Viagra-kapseli. Kai se menee paremman puutteessa, hän mietti, tosin otin tällaisen jo toissapäivänä ja eilen ja viime viikolla ja sitä edellisellä... aiheuttaakohan tämä riippuvutta... no, sitähän se nimenomaan ei ainakaan aiheuta...
VastaaPoistaAugust nakkasi tabun naamaana ja ryyppäsi vesilasista, joka nökötti tutulla paikallaan yöpöydän kulmalla. Silloin hän äkkäsi nurkassa seisovan parrakkaan miehenkuvatuksen. - Kuka perkele sinä olet, se uneni enkelikö?, hän ähkäisi.
- Saanko kunnioittavasti esittäytyä, parrakas mies lausui ja kumarsi. - Olen piikalikan äpäräpoika Kuopijosta, professori, journalisti ja kansleri Ahlqvist, August Ahlqvist.
- Sinä vanha vainooja, August henkäisi. - Miksi sinä minua tulit vainoamaan? En minä sitä keksinyt, että Einesbaarissa luetaan sen Stenvallin pojan kolhoa kansankuvausta, enkä aio edes osallistua koko hömpän käsittelyyn. Minä olen vain vaatimaton rehtori emeritus Kiikaisten yläalkeislukiosta, leskimies... ja Viagraa otan vain lääkkeeksi.
- Sinullahan seisoo silmät päässä, sinä taitamaton tahruri, professori-August huomautti. - En minä sen takia tullut, vaan ihan muista syistä. Tulin sen Lena Anderssonin takia.
- Jumalauta, August huudahti ja pomppasi pystyyn (sitä se Viagra tekee). - Olen unohtanut kokonaan Lena Anderssonin, August-palkinnon saajan! Missä hän on?
- Älä hermoile, professori-August rauhoitteli. - Lena Andersson ei ollut oikea Lena Andersson, vaan viherterroristi Sini Saarela. Tosin yhdennäköisyys on huomattava. Hän sekoitti konjakkiisi muuntohuumetta, siksi pääsi meni sekaisin.
- Tietysti, totta kai, iliman muuta, August puuskahti. - Kuvittelinkin nähneeni August Strindbergin ja lentäneeni Moskovaan Saatanan kanssa... vai oliko se arkkienkeli August... Mutta taidan olla edelleen aineissa?
- Mistä niin päättelet, professori-August kysyi.
- No, kun näen sinut, kauan sitten kuolleen professorin, August sanoi. - Vai olenko ihan kuollut, saatana...
- Rauhoitu, professori-August tyynnytteli. - Et ole kuollut, etkä aineissa, vaan tulin ihan muista syistä. Luulen, että syyni kiinnostaa sinua.
Ponomarenko ei vastannut. Hän painoi pöydässään olevaa mustaa nappia. Se oli sijoitettu ovelasti sisäpuhelimen taakse niin, ettei vastapäätä istunut huomannut koko laitetta. Normaalisti napin painallusta seurasi melkoinen töminä, kun kerroksen viisi Omon-miestä ryntäsivät sisään konepistoolit tanassa. Nyt kuului omituinen, kova ääni, kun piippua polteleva enkeli jarrutti hydrostaatttisilla kengillään; ne siinä niin kamalasti suhisivat. Enkeli kokosi siipensä siististi selän taakse nippuun ja heittäytyi rennosti suureen nojatuoliin.
VastaaPoista”Jospa minä kerron, kun meinaan, olen ennenkin ollut”, se aloitti silmät viirullaan ja kehotti samalla prokurattoria sulkemaan sepaluksensa. Kirjailijaa nauratti pirusti.
Moni suopea lukija nyrpistänee nyt nenäänsä ihmetellen kelpo virkamiehen osakseen saa nuivaa kohtelua. Jumalan lähettiläänä – sillä sellainen minä olen – samoin kuin tuo sulkasatoinen piiputtelijakin, kerron näin aluksi, että Ponomarenko on koko Venäjänmaan vittumaisin mies, eikä se ole ihan vähän. Suosittelen, että suopea lukijani ottaisi esiin maailmankartan ja katsoisi, kuinka laaja on Venäjä. Voisi kuvitella, että Pietarin ja Vladivostokin väliseltä mittaamattomalta alalta löytyisi joku vielä Ponomarenkoakin vittumaisempi mies, mutta näinhän ei ole. Häntä pelkäävät jopa Putin ja hänen rakastajattarensakin, jota Ponomarenko on, sivumennen sanoen, vetänyt pipariin mennen tullen.
Ponomarenko on tavattoman ruma mies, suu kuin kummituskalalla, limainen ja alaspäin kaartuva, silmät alati rähmäiset ja poskissa niin törkeä parroitus, ettei sellaista näe edes Kurskin aseman puliukkojen joukossakaan. Tähän inhaan pakettiin kätkeytyy mitä törkein erotomaani, joka käyttää jokaista tilaisuutta nipistelläkseen kaunottaria pyllystä ja päästäkseen heidän kanssaan saman viltin alle.
Jos Boris Sergejevitsh olisi ollut tavallinen linjan 149 bussinkuljettaja, hänen olisi ollut pakko tyytyä vain nettipornoon. Yksikään selvin päin oleva nainen ei olisi suostunut hänen viekoitteluihinsa ja humalaisetkin olisivat juosseet karkuun. Mutta kun mies on valtakunnansyyttäjä, koko valtakunnan elämän ja kuoleman herra, hänelle tarjoutuu lukemattomia tilasuuksia tyydyttää alhaisia halujaan. Riitti, kun pidätti ilman syytä jonkun kaunotaren elättäjän, niin kohta nainen oli hänen ovellaan rukoilemassa, että kulta pääsisi ulos vankilasta, kun liput Floridaan on jo tilattu ja kaunottaren henkilökohtainen kauneudenhoitaja odottaa malttamattomasti parasta asiakastaan. Tällöin tuo törkeä prokuraattori sulki sähkölukolla työhuoneensa ovet, liikautti vipua, jolloin seinästä liukui esiin suuri parivuode ja käski asiakkaansa riisua vaatteensa mitä vikkelimmin. Jatko lienee jokaiselle ajattelevalle ihmiselle kyllin selvä.
-jatkuu-
Samalla kun kerroin Ponomarenkosta teille, arvoisat suopeat lukijani, tämä painoi toistuvasti lattiassa olevaa punaista nappia, joka merkitsi suurinta mahdollista hätätilaa. Mitään ei tapahtunut. Myös puhelin oli mykkä. Prokuraattori oli täydellisesti meidän kolmen jumalolennon vallassa.
VastaaPoistaEnkeli oli kuunnellut ihmeen kärsivällisesti kertomustani teille, rakkaat lukijat, mutta nyt se rykäisi kämmenensä suojassa ja otti Prokuraattorin puhutteluun. Hän muistutti miestä kaikista tämän inhottavista teoista, etenkin siitä, että tuo Venäjän Kaiken Vallan Haltija oli nakannut vankiloihin, työleireille ja – mitä on vaikea nykyaikana uskoa – teloituskomennuskunnan eteen kaikki poliittiset ja muut vastustajansa sekä ne aviomiehet. jotka olivat tulleet valittamaan siitä, että Boris Sergejevitsh oli bylsinyt heidän vaimojaan tai tyttäriään, jopa äitejään. Viimeisen sanan kohdalla enkeli niiskautti kuuluvasti ja sanoi, että ”me venäläiset” siedämme kaiken muun, mutta emme äitien häpäisyä.
Ponomarenko huomasi olevansa ansassa, peruuttamattomasti ja lopullisesti. Hän halusi tietää, onko meidät lähettänyt FSB vai peräti Venäjällä salaisesti yhtä toimiva NKVD. Enkeli osoitti sormillaan kattoa ja kas ihmettä; samalla hetkelle katon rajaan ilmestyi suuri joukko taivaallista sotaväkeä, joka lauloi kurkun täydeltä ”Iinehu akbar, Iinehu akbar”.
Strinberg pyysi puheenvuoroa ja ilmoitti, ettei Suomen lippu vielä ole vihreä ja että jos maa on kerran kaksikielinen, on molempia käytettävä, oltiin sitten kuinka jumalisia tahansa. Kirkkokuoro katon rajassa vilkuili toisiaan ja antoi sitten tulla neliäänisesti ”Iineh on Suuri, Iineh är så satans Stor”. Kirjailija nyökkäsi jäykästi laulajille, jotka saman tien katosivat tyhjään ilmaan. Vain pari höyhentä leijaili hitaasti maahan – niin nopea oli tuon enkelijoukon lähtö.
Boris Sergejevitsh tuijotti villisti ympärilleen, mitään tajuamatta. Minun oli pakko ottaa puheenvuoro. Kerroin, että Iineh (Iinehu Akbar!) hallitsee jumalten hierarkiassa kirjaimia ja sanoja. Hänen piirtimensä oli sommitellut paperille sanan ”August” ja varmuuden vuoksi sanan päälle oli ilmestynyt kuvakin. Nimi ja kuva olivat sitten alkaneet elää omaa elämäänsä, nousseet niin sanoakseni lentoon ja ilmestyneet korkean virkamiehen työhuoneeseen, virkamiehen, jota Iineh sydämestään halveksi, inhosi ja vihasi. Alun perin Iineh (Iinehu akbar!) oli määrännyt, että Ponomarenko naulattaisiin kiveksistään Punaiseen toriin, mutta joku älypää ennätti ensin ja naulasi itse pallinsa kivetykseen. Huomasin, että Strinberg naurahti. Hän pyysi hiljaisuutta ja totesi aivan välipuheena, että Ruotsissa ei koskaan voisi tapahtua tällaista, koska Sergelin tori on niin vankkaa betonia (svensk kvalitet) , että pitäisi olla pora ja painevasara, ennen kuin pallit saisi sihen kiinni. ”No niin, ole hyvä ja jatka”, hän sitten sanoi suopeasti.
Kerroin, että meidän tehtävämme on tältä erää ohi. Lähtisimme saman tien kellariravintola ”Turbulensiin”, jossa tänään esiintyy mustalaiskuoro, mutta Ponomarenko saisi jädä huoneeseensa tuijottamaan näyttöpäätettään. Kunhan Iineh (Iinehu Akbar!) olisi saanut päätöksensä valmiiksi, hän naputtelisi sen päätteelleen ja lähettäisi sähköpostina Ponomarenkolle osoitteeseen Ponomarenko@kreml.ru.
”Olen todella kiinnostunut näkemään, millaisen päätöksen Iineh tekee”, sanoi kirjailija päästyämme pöytään ja juotuamme ensimmäiset lasilliset oivallista Lafittea. Strindberg pisti älypuhelimensa pöydälle ja kertoi, että Iinehin (Iinehu Akbar!) viesti tulisi myös hänen ruudulleen. Muta sieltähän mustalaiset jo tulivatkin!
Samassa Ponomarenkon toimistopalatsin kellarinikkuna vääntyi pois paikoiltaan. Kuului vain heleä kalahdus, sitten kirskahdus, ja lopuksi ”ai, perkele!”. Sitten ei pitkään aikaan kuulunut mitään. Sitten taas alkoi kuulua, eräänlaista kahinaa, kun toinen hahmoista nosti painavan ikkunakehikon toisen jalan päältä pois. Kaksi ihmisen kokoista kissaa siinä hyöriskeli keskenään. Toisen ääni oli tuttu, Augus tuntisi sen missä vain! Lena! Mutta, August raapi päätän, miten minä sen voin kuulla kun ITSE olen toisella puolella Moskovaa odottamassa että konsertti alkaisi? "HYYSHH!", kuului nyt, kovempaa eikä mitenkään kissamaisesti; "älä sinä ala August saivarrella kun suurista asioista me kumminkin ollaan yhtä mieltä"… Hänetkin August tunsi äänestä; se on kirjoittajan ääni, se on nyt ottanut itselleen nk. ”kaikkitietävän roolin”. No, siinäpä on ottanut, August ajatteli, ja alkoi tutkia käsiohjelmaa. Klezmer-musiikkia olisi ohjelmistossa, ja mustalaiskuoro esittäää… hmnh hmn… Oi katso Fnnjlandija, sun päiväs koittaa…” Kuullosti kiinnostavalta.
VastaaPoistaSamaanaikaan kissanaiset hiipivät Ponomarenkon toimistoa kohti. Lena oli saanut Bolshoin puvustamosta tiukan, kelta-retliinisen kissaneitiasun. Ainoa miinus siinä oli että se puristi joka puolelta; oli kuin näkymättömät pienet kädet olisivat koko ajan käpälöineet häntä. Mutta sekin oli hänelle oikeastaan tuttua. Oi puberteetti-ikä Tukholman kivisillä katukuiluissa... oli opettanut häntä enemmän kuin mitä Pieksämäen Opisto ikinä pystyi. Vaikka toisaalta, vasta siellä hän oppi rypyttämään karjalanpiirakan… sen ihanan järven rannalla, käen kukkuessa, kun Talous- ja Leipomo Tunnilla Hilja Virtanen, heidän opettajattarensa, näytti. - Ginillä vastaavia muistoja ei ollut, ja kissa-asujen valinnassa hänellä oli käynyt paljon huonompi mäihä; hänelle oli puvustamon perukoilta löytynyt vain vanha virttynyt kolliasu. Ensiksikin se oli aivan liian iso, ja toiseksi, joku oli - ehkä sytkärillä - polttanut sen hännän poikki. Harmistuneena Gini koikkelehti Lenan perässä portaita ylös. Sillä kolmanneksi kollikatin housujen etumukseen fyllattu dildo ei meinanneet millään pysyä paikallaan. Se sojotti ties minne, kuin sinne, minne sen piti. Tai toisaalta… ”sinne” se nyt koko ajan, piru vie, yritti. Samassa Lena, joka oli ehtinyt portaikon yläpäähän, kiljahti kimeän ”MIAU” –huudon; sen he olivat valinneet salaiseksi hätämerkikseen. Mikähän hätä sillä nyt on, Gini ajatteli, toinen käsi edelleen kannatellen sepaluksen sisältöä. Kun samassa portaikkoa alas laskeutui viisi reipasta merisotamiestä, jotka viheltelivät ja heittelivät lentosuukkoja Lenalle. He olivat ryhdikkäitä ja karaistuneen näköisiä kuin italialaiset kadetit, Gini ehti ihastuneena ajatella. Lämmin aalto puhalsi hänen hentoa, ruman ankanpoika –asuun kahlittua kehoaan. Mutta… voi kauhistus! Kukaan sotilaista ei vislannut hänelle, lentopusuista nyt puhumattakaan. Poikajoukko vain kolisteli raskaissa sotilassaappaissa hänen ohitseen, alas. Vasta kun he olivat häipyneet kierreportaiden taa, Gini kuuli kun joku heistä sanoi, ”näittekö, millainen dobra huja sillä toisella kissalla oli…”
Kun karaistuneet italialaiset kadetit astelivat ryhdikkäästi kadulle, heitä vastaan lyllersi rähjäinen äijänkäppänä karvalakki korvilla, koivistolaismallia.
VastaaPoista- Mikä mies, minne matka, ärähtivät karaistuneet kadetit ja tarrasivat äijää käsivarresta kiinni.
- Punakaartilainen August Räsänen, herrat kadetit, ja matkalla Kuusisen klubille pommia viemään ja punssia juomaan, äijä vastasi ja tuijotti kadetteja pelotta päin näköä. – Mutta perkele, minähän tunnen teidät, ettehän te mitään kadettaja olekaan, vaan karanneita Muurmannin legioonalaisia!
Karaistuneet kadetit kalpenivat ja karkasivat juoksuun, kuka minnekin, ja katosivat kadun vilinään. August Räsänen pui perään ryhmyistä nyrkkiään ja kiljui: - Takaisin Hyrskymurto, Orjatsalo, Kaljunen, Lehen ja Torvinen! Teidät on nähty!
Mutta karaistuneet kadetit olivat kadonneet, poissa, tietymättömissä. August Räsänen työnsi karvareuhkansa kallelleen. - Ei ole enää Muurmannin legioonalaisissa munaa, kele!
- Anteeksi, sanoitteko Muurmannin legioonalainen, kysäisi silloin paikalle portaikoista astunut vaalea blondi, jolla oli kaverinaan toinen vaalea blondi, ja jotka olivat sonnustautuneet kissa-asuihin, toinen näköjään kolliksi. – Me nimittäin olemme myös Muurmannin legioonalaisia. Vasta vapauduimme vankilasta. Ja meissä on munaa!
Samaan aikaan toisaalla Edla vipelsi keppinsä kanssa kohti Augustin asuntoa ja pamautti kepin kärjellä ovikellon nupin kaakkoon. Kello jäi soimaan, ja Edla näki kuinka kamarin ikkunasta kurkisti pala naisen pelästynyttä päätä.
VastaaPoista- Mitäs siellä vahtaat lumppu, tule avaamaan.
Kuului kolinaa ja ovi aukeni. Edla kiskaisi oven apposen auki ja silmäili lumppua, joka olikin enempi sivistyneen oloinen.
- Missäs August on?
- Tuolla se istuu sohvassa ja muistelee Murmanskin aikojaan. Taitaa olla rassukka vähän sekaisin. Nainen iski silmää Edlalle. - Tule sisään vaan. Oon kotihoitaja Leena Antinpoika, rupattelee nainen ja ohjaa Edlan sisään. Tarkistan Augustin lääkityksen, pillerit vähän sekaisin. Luulee muakin joksikin Anderssoniksi. Ja näkee kaiken kahtena, blondeja joka puolla.
- Plondit mää sulle näytän, tuhahti Edla ja asetti itsensä Augustin viereen sohvalle.
August katseli Edlaa hämmästyneenä. - Vai on teissä munaa. Ja että Muurmannista. - Miau!
- Oletkos siinä, sanoi Edla ja tempasi Augustilta karvareuhkan päästä. Pääskin hikoo.
Kirjailija August Strindberg katseli hajamielisesti älypuhelimensa ruutua, terästi sitten katsettaan ja nakkasi halveksuen puhelimen luotaan. -Akat, hän lausahti sydämistyneesti.
VastaaPoistaKysyin, mistä nyt tuulee ja Strinberg kertoi, että juuri kun vanha August oli saatu mukaan mehevään tarinaan, tulee pari akkaa paikalle repimään hatusta ja tunkemaan lääkkeitä suuhun.
-Niin naisten tapaista, vahvisti piippu-enkelikin, joka oli vetäissyt ylleen ohuen popliinitakin peittääkseen siipensä. Niistä tuli hänen selkäänsä loiva kyttyrä,joka sai hänet näyttämään aivan etsivä Columbolta. Hän kertoi muutamia tapauksia tuttavapiiristään, joissa mies oli sopivaan hulluuden tilaan päästyään saanut osakseen mitä hauskimpia seikkailuja, mutta aina tuli joku "hyvää tarkoittava" matami välii, pisti häneen neulalla lääkettä, tunki tabletteja tai vei psykiatrille. Viimeistään hullujenhuoneella miesparka sitten revittiin alas siitä todellisuudesta, jossa hän parhaiten viihtyi.
-Ei saatana, ärjäisi piippuenkeli äkkiä ja napsautti sormiaan. Vanha ystävämme August Helsingin Punavuoresta tömähti vapaalle istuimelle ja katseli ympärilleen hajamielisesti kuin sotka, joka on tullut vauhdilla pesän aukosta sisään muistamatta, että takaseinä oli yhä paikallaan ja että se oli lujaa puuta.
Augustille tilattiin heti oma pullo Lafittea, oikein sitä juutalaista laatua ja häntä taputettiin miehissä olalle. -Hoidelkoon akat siellä raatoa, käkätti enkeli ja näytti puhelimen ruutua Augustille. Hän näki kahden naisen naamat kalpeina soittavan ambulanssia. Itse hän makasi kuolleen näköisenä lattialla raajat levällään. Augustia nauratti. Hän otti pitkät siivut lasistaan.
-Jum-ma-lau-ta, pojat! Siinä oli kaksi kissapukuista misua ja joukko vanhoja punikkeja ja vaikka mitä, ja sitten tulevat nuo naisihmiset ja väittävät minun menneen sekaisin. Kai minä itse tiedän, mitä näen ja mitä teen. Minä pysyn kyllä tässä porukassa, jos teille vaan sopii?
Kaikki nyökkäsivät syvämietteisesti, mutta kun mustalaiskuoron solisti asteli lavalle, kaikki menneet unohtuivat. Tuo nuori nainen leveässä hameessaan ja röijyssään, helisevissä kultakorkuissaan tärisytti olkapäitään niin, että jotain muutakin hänessä tärisi ja lauloi kadotetusta rakkaudesta.
-Tuosta tytöstä antaisin kaiken ja se olisi vielä liian vähän, mutisi enkeli pyyhkiessään silmäkulmiaan takkinsa kulmalla. Strindberg oli vajonnut transsiin ja August-ystävämme löi tahtia kädet hikisinä. Minä olin nähnyt kuoron esiintyvän ennenkin ja saatoin viileämmin arvostella sen musiikillisen ja näyttämöllisen annin kehittymistä. Kun sitten toinen tyttö aloitti tanssin ja kolme miestä soitti jumalten lailla kitaroitaan, antauduin minäkin virran vetäväksi. Tuo musiikki, tuo tanssi, nuo äänet veivät meidät kaikki sinne, missä tunne voittaa divisioonat, lyö läsäksi itsensä paavin ja nauraa maailman mahtaville. Vahinko, että pomoni Iineh (Iinehu Akbar!) on niin tiukkapipoinen, ettei häntä saa tällaisiin paikkoihin kirveelläkään. Aina se valittaa vedosta, metelistä tai siitä, ettei osaa paikallista kieltä. Luoja! Mitä kieltä tässä tarvitaan, mitä? Onko tämä kaupunki sen huonompi kuin muutkaan kaupungit? Onko tämä kapakka jotenkin epäilyttävä?
Voi te rakkaat mustalaiset! Kuka on teidät luonut tänne sekoittamaan ihmisparkojen, jopa enkeleiden päät? Mistä olette oppineet tuon taitonne viedä sielut sinne, missä liehuvat moniväriset hameet, missä urheat miehet tappavat gtoisensa silkasta mustasukkaisuudesta, missä vaunut jyrisevät, missä ei ole määränpäätä, on vain matka, nuotiot, kitarat.... En kestänyt enää. Pillahdin itkuun.
Hiukan rauhoituttuani lähetin Iinehille (Iinehu akbar!) viestin:
VastaaPoistahttp://www.youtube.com/watch?v=MrEG3cVvHdg&list=PLF0D303DA09ADEB5B&index=4
- Niinpä niin, sanoi August, - ymmärrän melkein kaiken.
VastaaPoistaTeatteriesitys oli päättynyt fiaskoon: kesken mustalaisoperetin lavalle oli tunkeutunut karskin… tai okey, viisi karaistuneen näköistä sotamiestä. ”Hop Hop Hop Hop” ne hokivat kun tanssivat letkajenkkaa ja nauroivat suomalaisittain. Heti ne tunsi legioonalaisiksi: joka toinen niistä oli joka toisen näköinen, ja se viides muistutti kaikkia muita. Mutta ei siinä kaikki! Jotta näytös ihan lopullisesti olisi mennyt pieleen, estradille pöllähti kaksi kissaa, ♀ ja ♂. Mutta koska käsikirjoittaja (Tšehov luultavasti?) oli unohtanut kirjoittaa heille repliikkejä, he tyytyivät vain vilkuttamaan ja hymyilemään katsomoon. Eivätkä kauaa viipyneet vaan lähtivät pois. (Toinen vähän ontuen.) Ja sitten… en enää mitään muistakaan. Joku kai löi minua nuijalla päähän?
August makasi siveästi selällään katuojassa ja hieroi päätään johon oli kasvanut kuhmu. - Kaikki on vain kuvittelua. Elämä on vain unta, kuten Shakespiere jo sanoi.
- Eikä sanonut kun Calderon...
Ja samassa kuului taas tuttu kamala paukahdus. Hänen enkelinsä se siinä, igen, saapui.
... niin, sanoi.
August laski mielessään kymmeneen. Kun se ei rauhoittanut häntä, jatkoi laskemistaan, ja pääsi 1067ään ennen kun pulssi laski 167stä 67ään. Kieltämättä vähän korkeaksi se siis vielä jäi.
Mutta kun August huomasi (Augusthan on empaattinen ihminen; latojan huom.) miten kurjassa kunnossa Enkeli oli, niin sääli pyyhki hänen sydäntään kuin märkä rätti kissaa joka kiillotti hiirellä pöytää ja lauleli itsekseen puolalaista kansanlaulua ja mietti mitä huomenna tekisi kun ei aina jaksa… ja… Hetkinen, tämä menee taas sivuraiteille, Enkelistä tässä on kyse? Eikä kissasta. Ja siltä pahanilmanlinnulta oli piipunvarsikin mennyt poikki. Ja sen ennen niin siisti ja silitetty popliinitakkikin on täynnä reikiä kuin noin satatuhatta raamatullista heinäsirkkaa olisi iskenyt siihen koko purukalustonsa. Nih! Sitä paitsi se on hirvittävän hermostunut, sen hampaat kalisevat sanomattomia kirjaimia, kuten Þ, µ, ð ja Ø kirjaimia, kuin se olisi juonut liikaa raakaa kuminaviinaa. (Mutta Enkelithän ovat absolutisteja.) Laihtunut se silti oli, poplari oli käynyt väljäksi kuin se olisi on tehty jollekin toiselle, paljon paksummalle, mittatilaustyönä. Kuin poltettu tähtisadetikku Se katseli ympärilleen. Ja aina välillä Augustia.
- August, sinulta puuttuu yksi, ja sen mukana kaikki…
Se aloitti.
Ja piti paussin.
Niin pitkän, että August ei voinut muuta kuin odottaa. Ja odottaessaan hän raapi muniaan. Ei ollut muutakaan tekemistä.
- Naisnäkökulma! Enkeli sanoi, ja tuijotti häntä... - Ja lopeta tuo munien raavinta. Se ei ole korrektia.
Voih, August parahti äänettömästi. (Ja lopetti.) En voi mitään sille, hän ajatteli, että en ole nainen; miten minusta näin muodoin voisi kehkeytyä feministi? Ei, se on jo dialektisestikin mahdotonta! Ajatus, että pystyisin sublimoitumaan meriläismäiseen emansipaatioon, on täyteenahdettu merkityksellisiä outoksia. Vain filosofit voivat ymmärtää, kuten Rauno, mistä on kyse. Minulle Barbit ovat barpeja ja barbaarit barpaareja. Muusta en tiedä. Paitsi sen, ettei se riitä – mutta sitä minä en tiedä, mitä minä tekisin!?
August pillahti itkuun.
Samoin Enkeli.
Sitten kumpikin lopetti, melkein yhtä aikaa.
Enkeli pisti piipunnysänsä taskuun. Ja kun August ei tiennyt mitä se oli pistänyt taskuunsa, koska sillä ei ollut mitään, se tyytyi vain heiluttelemaan käsiään edes takaisin.
Lähtivät kävelemään maantietä pitkin. Enkeli katsoi suuntaa Tähtien Välisellä Kompassillaan, iKyrie Eleisonilla. Ja molemmat kävelivät sinne minne nenä näytti.