Muuan Augustin päivä

Teepannun August oli ostanut jo syksyllä,  heti sen jälkeen kun Edla oli kävellyt häntä vastaan taloyhtiön pihalla, istahtanut rollaattorin penkille selin menosuuntaan ja alkanut puhua. Sitä puhetta jota Edlalla riitti. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, taas ollaan naapureita. Jotain  hapanta tulvahti Augustin suuhun, olisiko ollut aamulla syöty anjovis.  Oliko Edla muuttanut hänen naapurikseen? Kerran he olivat asuneet samassa pihapiirissä, mutta sitten August oli muuttanut pienempään asuntoon vaimon kuoltua. Täällä isossa kerrostalossa hän oli luullut saavansa elää rauhassa tarvitsematta pelätä turhia ovikellon soittoja ja kyläänkutsuja. Vain yksi naapuri oli osoittanut halua lähempään tuttavuuteen. Oli luvannut käskeä hänet joskus iltakahville katsomaan veljensä ottamia karhunkuvia. Augustin teki mieli sanoa, että niitä haaskalla houkuteltujen  karhujen kuvia oli internetti pullollaan, ei hän semmoisista piittaa, kopista otetuista. Mietti sitten useana päivänä syitä, miksi ei menisi, jos kutsuja tulisi ovelle pyytämään. Hampaita olikin särkenyt sopivasti, ja sen hän päätti sanoa, sitä piti varalla, maisteli sanoja ja muotoili  valmiiksi suuhunsa. Opetteli sanomaan ne rennosti ja pahoitellen, hieman hämmästyneesti, että tämmöistä nyt piti sattua. Mutta entä jos hän häkeltyisi kun menisi avaamaan ovea, myöntyisi ennen kuin muistaisi repliikkinsä? Jospa ei avaisi ovea ollenkaan, olisi kuin ei olisi kotona? Ei voinut, katoksessa oleva auto kavaltaisi hänet, ja kutsuja voisi tulla uudelleen, kun arvelisi hänen olevan lyhyellä käynnillä jossakin lähellä. Tai jospa vain menisi, eihän siellä kauan tarvitsisi istua ja olisihan siinä ohjelmaa, katsoa valokuva-albumia jota pitelisi polvillaan tai kääntelisi pöydällä sen sivuja, sanoisi  jostakin kuvasta, että ohhoh, on se komea peto ja että hienoja kuvia, ajatella, että karhun on nähnyt, täytyisi itsekin.  Ovikellon soittoa ei kuitenkaan kuulunut, vaikka muutaman kerran näkyi miten kutsuja kulki pihalla, joskus vilkaisten hänen ikkunaansa. Vuoden kuluttua hän kuuli, että kutsuja sairasti dementiaa. Kuin vastapelaajan shakkinappula olisi suistunut pelistä pois, ei mikään lähetti tai ratsu, ei sotamies vaan oikein kuningatar. Vasta silloin helpotti ja mietti, että jos nyt kutsuisi, voisi mennäkin, voisi kiittää ja olla ilahtuvinaan.

Kun Edla nousi rollaattorin istuimelta ja kääntyi menosuuntaansa, August  meni sisälle. Mieli oli hämmennyksissä. Miten tässä nyt jatkaa elämistä ja olemista?  Milloin tahansa voisi ovikello soida. Viimeistään Augustin päivänä tammikuussa Edla tulisi kukkansa kanssa, oikein kukkakaupasta käy ostamassa, ei mitään marketin valmiiksi nuokkuvaa tarjousnippua. Oli hän itsekin käynyt viemässä sille jouluna konjakkipullon, joka oli saanut sen suun maireaan hymyyn. Sitä hän oli vähän pelännyt, että jos se avaa pullon ja tarjoaa hänelle. Vaan ei hän olisi voinut, kun oli antibioottikuuri. Siis kotona, lääkekaapissa, varalle otettu. Vaan sitä ei tarvinnut Edlalle kertoa.

Tammikuun seitsemännen  päivän aamuna August imuroi olohuoneen, erikoisen tarkasti itämaisen punaisen maton, jonka päällä ovaalin muotoinen kahvipöytä oli. Pyyhki nahkasohvan märällä rievulla ja katsoi, että ylimääräiset tavarat oli korjattu pois, villasukat lattialta, nenäliina televisiotuolista. Ja että eteisessä oli tyhjä vaateripustin ja kenkärivissä tyhjä paikka. Ei menisi sitten aikaa niitä järjestellessä. Keittiössä hän otti esille teepannun, jonka teräskyljet kiilsivät uutuuttaan. Laski pannun täyteen vettä ja pyyhkäisi vielä levyltä muruset, etteivät ne käryäisi kun levy kuumenee. Asetti neljä kääretortun viipaletta vadille. Ei liikaa eikä liian prameaa. Katsoi että siihen mahtuu neljä myöhemmin leikattavaa pullansiivua ja viisi mustikkatäytteistä kaurakeksiä. Nosti tarjottimelle teekuppiparin, lautaset ja lusikat ja pienen sokerimaljan. Neljä teepussia vadille. Edla oli viimeksi moittinut naapuria, joka antoi  vain yhden teepussiin, jota lirutettiin toiseenkin kupilliseen, siis molempien. Kun ovikello soisi ja Edla olisi saatettu sohvaan istumaan, hän käynnistäisi operaation. Ottaisi Edlan tuoman kukan, sanoisi hakevansa sille maljakon jolla verukkeella pääsisi keittiöön. Napsauttaisi siellä päälle lieden ja toisi tullessaan valmiiksi katetun tarjottimen. Nostaisi huomaamattomasti kupit ja pullavadin sekä sokerikon Edlan eteen pöydälle. Hakisi vielä kukkamaljakon,  ja siinä se olisi, loppu hoituisi itsestään samoilta istumasijoilta, suuta pieksämällä. Voisi aloittaa sanomalla kukasta jotain. Mitäs sinä nyt tommoista. Sakset. Missäs ne olivat. Viimeksi Edlan tuomassa kukassa oli ollut teipattuna virkistysainetta pienessä pussissa ja hän oli joutunut etsimään saksia kauan saadakseen pussin irti. Oli ollut hermostuttavaa, ja aikaa oli hassaantunut. Nyt August nosti sakset keittiön tiskipöydälle valmiiksi. Kaikki sujuisi kuin tanssi.

Kahteen mennessä ovikello ei ollut vielä soinut, ja Augustin alkoi tehdä mieli voileipää ja kahvia. Jospa Edla joisikin kahvia? Kaikki menisi uusiksi. Pitäisi vaihtaa kupit ja kaataa maitoa kermanekkaan. Panisiko varalle kahvijauheen suodattimeen? Ei, teetä se joi. Viimeksi hänellä oli ollut pannussa aamukahvia, kun Edla oli tullut kukkasensa kanssa. August oli väistynyt ovelta ja Edla vyörynyt sisään ja jäänyt seisomaan eteiseen. August oli huomannut vasta myöhemmin, että hän unohti ottaa Edlan takin, ja siinä se istui sohvassa takakenossa, takki päällä, kengät jalassa. Edla ei ottanut kahvia, sanoi ettei juo sitä. August tyytyi siihen ja siinä he istuivat toisiinsa nähden vinosti ja Edla itki tuoretta leskeyttään. August sanoi kauniisti, sen hän osasi, ja kyyneleet virtasivat Edlan poskilta vuolaammin. Lähti sitten kirkastuneena pois. Vaan nyt August muisti, että Edla joi teetä ja vesi oli valmiina uudessa teräspannussa, kun vain Edla nyt tulisi. Iltapäivällä, kun jo hämärsi, ovelta kuului kolinaa ja August meni voileipä kädessä kurkistamaan ikkunasta. Se olikin naapuri, joka tuli töistä. Myöhään illalla August avasi television ja tyhjensi teräspannun. Ehkä sillä vielä olisi käyttöä, vaikkei hän juuri teetä juonut. Kääretortun viipaleet August söi uutisia katsellessa. Pani keksit takaisin laatikkoon ja pullat muovipussiin. Aamuksi olisi hyvää.

Kun hän oli pieni poika, koululainen, äiti pani aina Augustin päivänä tuolin hänen vuoteensa viereen lahjapöydäksi.  Jo edellisiltana hän oli jännittynyt, ei saanut unta kun vahti tuolia. Jossain vaiheessa hän kuitenkin aina nukahti, ja aamulla olivat lahjat tuolilla.  Yhden nimipäivälahjan hän nyt muisti, ei tiennyt, oliko se hyvä vai huono asia, ettei muita lahjoja muistanut. Virsikirja ja uudet alushousut. Oliko hän toivonut omaa virsikirjaa? Housuja hän ei ainakaan ollut toivonut.

(Maalaus Richard Berg, August Strindberg)