Itikö siitä kaunis kukka?

Kerroin tuolla  edellisen keskustelun syövereissä suhteestani suomalaiseen hippiaatteeseen, tai siihen, millaiseksi se Suomen jälkilaineissa muotoutui. Oli puhetta sinipaidoista ja enemmistöläisistä, ja mitä niitä nyt oli. 

En tunnistanut sinipaitoja. Luulin  että kommentoija viittasi niillä porvarispoikiin, etenkin kun oli puhetta, että niiden ei tarvinnut kulkea kupla otsassa, koska niillä oli rahaa ja naisia. Mainitsin, että tuttavapiiriini kuului vain punapaitoja. Olin lisätä vielä että parrakkaita punapaitoja. Totuus on se, että eniten minua kiehtoivat poikien parrat ja muu habitus, sillä he olivat varsin söpöjä ja halusin enemmän suudella heitä kuin kuunnella puhetta pääomasta ja kansanrintamasta. Laukkuuni kiinnitin Maon pinssin, joka jäljitteli luunväristä kameekorua. Sekin oli söpö. Marimekon minihame päälle, vesirajaan, ja olin tiedostava vapaita tuulia hengaileva hippietypy. Koskaan en laittanut harteille sitä venäläistä jykevää mummonhuivia. Taittelin sen pöytäliinaksi Rioja Tinto -pullojen alle. Hippietypyn kuului antaa kaikille tarvitseville, muu oli pihtausta ja porvarismia, itselle haalimista. Ihminen oli vapaa antaessaan. 

Kun sitten paljon jälkeenpäin oma jälkikasvu selittää  ajatuksiani jotenkin, vakioselitys on hurja taistolainen nuoruus. Tämä naurattaa, makeasti vieläpä. 

Eilen hippi, tänään ? No, kyllä vieläkin olen ensin vähäosaisen puolella, mutta en jaksaisi kuunnella ainaista rutinaa enkä jaksaisi sitä, että rikotaan ja revitään, jotta saadaan uutta ja puhdasta itämään. En vaikka Diktoniuksen Jaguaari onkin lempirunoni. Jaguaari suutelee kukkaa on kuitenkin kauniimmin sanottu kuin niin kauan on raadeltava kunnes kauneus täydellisenä maan mullasta voi itää.  Vaikka on tuokin kaunis, siinä on voimaa ja volyymia.

Eniten huono omatunto minulle jäi siitä, kun yksi parrakas ja kaunis ystäväni hyökkäsi Kultaisessa Hirvessä vai oliko se Olavin Krouvissa yhden sotaveteraanipapan kimppuun, sanallisesti toki. Hän pommitti mykäksi mennyttä miestä miksi-kysymyksillä ja vaati edesvastuuseen isänmaallisuudesta, joka oli porvarien sodanlietsontaa. Että oliko se sitten sitä Diktoniuksenkin hyväksymää raatelemista. Itikö siitä kaunis kukka?

Tänä päivänä olen niin ymmälläni, etten tiedä kunne kuljen poliittisella kentällä. Ihailen sitä, että joku on säilyttänyt aatteensa rikkumattomana koko elämänsä. Kunpa itsekin pystyisin olemaan uskollinen yhdelle.

(Maalaus William Blake)