Kulttuurieliitti on kuollut, eläköön kulttuuri

Cheek venyttää popissa menestymisen rajoja, ja sosiaalisessa mediassa koulukiusaaja-asenteen omaksuneen Cheek-kriitikoiden kuoron pilkkakirves kohoaa heti, kun Cheek lausuu julkisuudessa edes puolikkaan sanan. Näin kirjoittaa Mikko Aaltonen Helsingin Sanomien Näkökulma-kolumnissaan tänään. Kuitenkin on puhe ilmiöstä, jolle pop-musiikkikulttuurissa vetää vertoja vain Bruce Springstreen ja U2, jotka ovat myyneet stadionkeikkansa Helsingissä loppuun yhtä nopeasti - tunnissa. 

Voisiko tässä Cheek-kriitikoiden koulukiusaaja-asenteessa, jonka esilaulattajana toimii somasti lihavoitunut kulttuuriministeri Paavo "Arhis" Arhinmäki, olla kyse distinktiosta, erottautumisesta? Distinktio on ranskalaisen Pierre Bourdieun luoma luokkateoria,  jonka mukaan yläluokka haluaa erottua keskiluokasta, joka taas haluaa erottua työväenluokasta. Avainsanoja ovat tyylitaju, maku ja estetiikan taju.  

Näin Cheek-kiusaajat haluaisivat erottua Cheek-sonnasta.  Minusta tässä on järkeä, ja näin minä sen näen, oman paremmuuden korostamisena. Toisaalta sanotaan Cheekin tarinan sekä tarjoavan nuorille toivoa paremmasta että parodioivan luksuskulttuuria. Nuoret tahtovat Cheekin, ja päivittelyn ja tuomitsemisen  sijaan kannattaisi ehkä miettiä, miksi tahtovat. 

Vaan keitä nämä Cheek-kiusaajat ovat bourdielaisen teorian mukaan? He ovat punavihreitä parnassolaisia ja klassisen koulukunnan kasvatteja, joilla tietenkin on makua, tyylitajua ja estetiikka verissä eikä vihapuheesta tietoakaan. Kun he puhuvat, ei se ole vihapuhetta vaan ansaittua arviota,  he ovat tietenkin oikeassa, koska he ovat samalla älyllinen eliitti.

Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksen esimies Jaakko Lyytikäinen tosin väittää, että Bourdieun distinktion voi haudata marxilaisten analyysien hautuumaalle, koska tutkimukset puhuvat muuta. Pari brittisosiologia Oxfordista on nimittäin löytänyt neljä erilaista kulttuurin kuluttajaryhmää:

1. yksiruokaiset, jotka kuluttuvat vain populaarikulttuuria
2. kaikkiruokaiset, joille kelpaa kaikki hömpästä oopperaan
3. vähäruokaiset, jotka nauttivat niukasti kulttuuria
4. passiiviset, jotka eivät käytännössä kuluta kulttuuria lainkaan.

Se, mikä on uutta, on se, että tutkijat eivät siis löytäneet bourdielaista kulttuurieliittiä, joka suosii korkeakulttuuria mutta hyljeksii populaarikulttuuria. Lyytikäisen mukaan kulttuurieliittiä ei löydy enää Suomestakaan, vaan Suomen kulttuurirahaston tekemän tutkimuksen mukaan meillä on suurin piirtein samat ryhmät kuin Britanniassa. Toisaalta kulttuurissa luokkaerot näkyvät siinä, että suurkuluttajat ovat yhteiskunnan hyväosaisia, ne joiden taide on, ne jotka eivät ole leipäjonoissa. Yhtä lailla siis uupperaväki kuin punavihreä parnassoväki määräävät tahdin ja kuuntelevat mieluummin jazzia [dsassia] kuin jenkkaa.