Sähkömiehen estetiikka

7.6. Kävin katsomassa mökillä, joko sähkötyöt on tehty. Jokseenkin neljäkymmentäkolme vuotta vanha pääkytkinkotelo ja johtosysteemi uusittiin sähköjen katkettua. Kotelon pohja oli hapertunut olemattomaksi. Jo kauaksi näin, taloa lähestyessäni, että tehty on. Ei sitä voinut olla huomaamatta. Jumalaton valkoinen mötikkä kahden raakalaudan päällä keskellä pihan kauniisti harmaantunutta sähköpylvästä. Nyt katseeni osuu koko ajan rakennelmaan, ohi kukkivan perennapenkinkin. Entinen mötikkä oli pieni ja maalamaton metallikotelo, maisemaan ja pylvääseen sulautuva.

Miten joku voi pykätä jotain  noin rumaa näkösälle! Missä on sähkömiehen esteettinen silmä? Jos sähkömiehenä olisi nainen, tummoista pykäystä ei ikinä nähtäisi. Sitä ei nyt peitä kauniilla köynnökselläkään, koska se on sähkölaite, ja pylvään juurta ei saa kastella työkseen.

Vaan, heureka! Tuon ympärillehän voisi itse naulata kuluneesta harmaasta laudasta pienen kopin, siis linnunpönttötyylisen neliön, jonka sisään härveli jää. Eihän naulaaminen ole vaikeaa, ja minulla on akkukäyttöinen ruuvinväänninkin. Kunhan vain löydän jostain ohutta harmaata lautaa, niin kokeilen tai kysyn putkimieheltä, kun hän tulee asentamaan uuden alapesusuihkun. - Piree, niin kuin putkimiesharjoittelija täällä kaupungissa nimitti uutta alasuihkua.

8.6.  Myös yksi maankaivu-urakoitsija on estetiikasta piittaamaton roiskija. Tilasin häneltä rantatien kunnostuksen, jotta sinne saadaan traktorilla ajettua laiturin  laudat.  Tie kulkee peltojen läpi, ja sen reunalla on viehättävää pusikkoa ja lepikkoa, entistä merenpohjaa, paikoin vetistä. Tien päähän piti tulla pieni levennys, kääntöpaikka ajoneuvolle.

Tulihan se kääntöpaikka sinne, mutta millä hinnalla. Menetetyn luonnonmaiseman hinnalla. Klunssin molemmin puolin oli ammottavat repaleiset hiekkakuopat, ja isoja kiviä oli heitelty sinne tänne. Muutama pienempi puu oli mennyt nurin, ja makasi niillä sijoillaan raiskatun näköisenä. Vaan salaoja tien reunalla oli hyvä, syvä ja tie alkoi kuivahtaa. Pian ojassa uiskenteli sorsaperhe.

Onhan se niinkin, että luonto korjaa pahimmankin raiskaajan jäljet. Tosin tähän voi kulua kokonaisen sukupolven ikä. Tänä keväänä katselin kauhistuneena mökkitien molemmin puolin laajoja avohakkuita. Tuli epätodellinen olo, ja hetken verran en tiennyt, missä olin, en tunnistanut maisemaa, joka oli kuin toisen maailmansodan jäljiltä. Ajoin sumussa, aivot lakkasivat tuottamasta ajatuksia. Sumu päättyi vasta, kun näin tutun tienviitan, joka tosin näytti oudoille oville, tuntemattomaan, halki pommitetun maiseman. Viitta oli lisäksi vinossa.

On tullut maanomistajille ilmeisesti rahantarve. Ellei olisi lama, sanoisin, että tyttärelle on otettu metsästä mersurahat. Nyt en sano, sillä kaipa lama maaseudun asukkejakin koettelee.

Miksi vihreät eivät muuten koskaan puutu kotimaisen maiseman raiskaukseen? Aina ollaan vain öljynporauslautoilla tai estämässä ydinvoimalaraivausta. Itse maisemansuojelusta esteettisenä arvona ei koskaan sanota sanaakaan. Kuten vaikka tuulivoimaloiden maisematuhoista. Minä voisin köyttää itseni metsän puuhun, joka on merkitty kaadettavaksi. Ja nimenomaan sen puun takia.

Joskus herää epäily, että vihreät eivät tunne metsää metsänä. Suurin osa vihreistähän asuu Helsingissä. Sieltä käsin  ei huomaa kuin valtion taloudelliset hankkeet. Minä panisin kaikki vihreät kolmen viikon erämaaretkelle ilman kummempia välineitä, Ville Niinistön johdolla.

(Maalaus, Fedor Shapaev 1927,
Ruma kuva, Iines 2015)