Sarjamurhaajan näköinen nainen

Tiesittekö, rakkaat lukijat, että kuvassa on  Maria Swanenberg, alankomaalainen sarjamurhaaja, joka myrkytti arseenilla, niin kuin historian lähteet kertovat, kymmenittäin ihmisiä 1800 - 1900-luvun taitteessa. Pelottava on ihmismieli pahimmillaan.

Kohtasin minäkin eilen metsässä sarjamurhaajan näköisen naisen. Hän ei kyllä muistuttanut luihuposkista Mariaa, vaan oli kuin  Aileen Wuornos, suomalaissyntyinen maailmankuulu murhaaja. Roteva, lyhyt, vaalea, punertava iho, jossa pidätelty sinervä sävy.  

Kiinnitin häneen huomiota jo viime keväänä, kun korona tuli ja ihmiset ryntäsivät luontoon ulkoilemaan. Hän tuli istumaan autoonsa luonnonpuiston parkkipaikalle ja näytti lukevan odottaessaan jotakin, ratin ääressä. Kenties hän odotti jotakuta, miestään, lapsiaan, jotka kiertävät luontopolun. Mutta ei autoon koskaan ketään tullut, ja nainen vain istui autossaan, yksin vielä kun lähdin muutaman tunnin kuluttua pois. 

Tänä keväänä nainen on taas tullut. Pari viikkoa sitten hän alkoi taas istua autossaan parkkipaikalla  lukemassa jotain, pää alaspäin. Yllätyin, kun nainen käveli yhtäkkiä vastaani polulla puhelin kädessään, sitä kaksin käsin kiinni pitäen.

Kun kohtasimme, hän nosti katseensa puhelimestaan. Sanoin hänelle ”hei”, kuten metsässäkulkijat sanovat kohdatessaan jonkun keskellä korpea. Hymyilin hieman ja yllätyin, kun hän hymyili takaisin ja sanoi ”hei”. Palattuani myöhemmin parkkipaikalle hän istui taas autossaan lukien, ilmeisesti  puhelintaan. 

Eilen tapahtui sitten niin, että kun nousin autosta ja hyppäsin luontopolulle, hän tulikin perääni, taas puhelin molemmissa käsissään. Jäin kuvaamaan jotakin, ja hän ohitti minut. Käänsin pääni ja sanoimmme taas ”hei”, hymyillen,  ja hän jatkoi matkaansa  jäädessäni sihtailemaan kameralla luonnon ihmeitä.

Hetken kuluttua hän palasi ja käveli vastaani, puhelinta taas tukevasti kaksin käsin pidellen. Kun olimme kohdakkain, puhkesimme puhumaan yhtaikaa. En enää muista tarkoin, mitä aioin sanoa, enkä mitä hän sanoi, mutta jotain kevään tulosta ja lintujen laulusta. Muistan maininneeni joelle tulleet telkät.

Se, minkä ensi kertaa huomasin, oli hänen äänensä. Se oli voimakas ja karkea, liian suuri niin lyhyelle ihmiselle,  ja hän huudahti syyttävästi jotain sellaista, ettei enää tarvittaisi tähän yhtään takatalvea, ei lunta eikä jäätä. 

Muistan katselleeni hänen kasvojaan. Ne olivat pulleat, punaiset ja melkein siniset, ikään kuin täynnä pakkautunutta verta. Hän oli ruma, vaikka ihminen harvoin on ruma. 

Jokin pidätelty voima kaiken takana ja ajattelin, että Aileen Wuornos. Hän voisi hyvin olla murhaaja ja lähteä perääni ja kolkata minut. Olenkohan katsonut liikaa murhafilmejä? Moni nainen on niissä saanut surmansa amerikkalaisessa luonnonpuistossa. Murhaaja on lähtenyt seuraamaan yksinäistä  uhria, jonka päivät ovat olleet pian luetut.

Vaan mikä on tämän naisen tarina? Miksi hän käy istumassa autossaan ja katselee suljetussa tilassa luontopaikalla koko ajan puhelintaan? Ja kun nousee pois vähäksi aikaa, pitelee sitä kaksin käsin kulkiessaan metsän keskellä? Miksi hän on niin römeä-ääninen ja sinipunainen?

Niin tai näin, hän on selvästi rohkaistunut siitä, että olen huomannut hänet ja tervehtinyt häntä muina miehinä, ystävällisesti ja hymyillen. Hän tulee joka kerta entistä nopeammin perääni, kun samoan sinne metsän keskelle. Tai sitten hän aikoo murhata minut ja kulkee tappovehje taskussaan odottamassa tilaisuutta. Vai hakeeko hän vain kontaktia toiseen ihmiseen?