Kesäpäiväkirja 10. sivu

Olen ikävystynyt mökillä ilman läppäriä, ilman televisiota.

Olen alkanut laatia erilaisia listoja keltaisille tarralapuille, joille yleensä väsään vain puutelistoja kaupassakäyntiä varten. Kurkku on lisäksi kipeä, lihaksia särkee ja ulkona on koleaa ja koko eilisen päivän satoi solkenaan, yli puntun reunojen.

Huomaan, että ellen saa ilmaista itseäni kirjallisesti, olen hukassa. Ellen saa valokuvata ja käsitellä kuviani, olen onneton. Kaksi rakkainta harrastustani täyttävät päiväni ehkä liikaakiin, ja nyt kun koneeni on viety minulta pois, lähetetty jonnekin Espoon perukoille korjattavaksi pahimpaan atk-väen loma-aikaan, hipelöin sormiani tuskissani ja naputtelen klaffipöydän pintaa. Olen jopa lakannut kynteni, ja harmitellut lakan sinertävää sävyä.

Niistä listoista, jotka otin reppuuni kirjastoon lähtiessäni, ensimmäinen on klassinen kauppalista, ja siinä lukee: Vesi, rypsiöljy, mehu, WC-paperi, Gefilukset + jogurtit, tulitikut, mansikat, herneet.

Toinen on Rantaan-lista, ja siinä lukee: Voide, kynsilakka, laastari, kaislasakset, hanskat, rautaharava, tuolin pehmuste. Kyseessä on siis tavaralasti, joka minun on muistettava viedä seuraavalla kerralla rantaan, jonne on matkaa talolta lähes kilometri tai ainakin viisisataa metriä.

Kolmas on blogin kuvalista mahdollista inspiraatiota varten. Olen laatinut tätä miettiessäni seuraavan päreen aihetta. Lähden siis usein kuvasta, ja vasta sitten tulee juttu, jos tulee. Listassa on seuraavat merkinnät: Edward Burne-Jones: Luostarin priorittaren tarina, Jean-Etienne Liotard: Ranskan Marie Adelaide turkklaisessa asussa ja William Blake: Europe. Tämä viimemainittu kuvahan tuli eiliseen juttuuni, tosin niinpäin, että ensin tuli jutun idea, sitten välähti kuva mieleen.

Neljäs on Hydrex-lista. Kyseessä on karmea nesteenpoistolääke, jonka sain, kun toinen nilkkani turposi yllättäen verenpainelääkkeen vaikutuksesta sinä ainoana hellepäivänä, joka tänä kesänä oli. Kun ottaa yhden pillerin, saa juosta vessassa tunnein välein, jopa yöllä. Lisäksi huulia alkaa polttaa, iho kihelmöidä, päätä alkaa huimata eikä saa ottaa edes saunakaljaa tai ruokaviiniä puhumattakaan laiturisiideristä. Aurinkoakaan ei saisi ottaa. Enhän minä nyt halua elä elämääni niin, että syön sopimattomia verenpainelääkkeitä ja nappaan niiden haittavaikutusten eliminoimiseksi lisälääkkeen lääkkeen päälle. Eihän minulla sitä paitsi ole koskaan ollut edes taipumusta turvotuksiin ennen verenpainelääkitystä. Ihan kuin lääkärit haluaisivat vain lääkitä ihmistä, kirjoittaa työkseen reseptejä. Onkohan niilllä jokin sopimus lääketehtaiden kanssa?

No, tässä neljännessä listassa on ohje siitä, miten menettelen tämän kammottavan Hydrexin kanssa niin kauan kunnes pääsen omalle lääkärille vaihtamaan lääkkeen sopivaksi. Listassa lukee: Hydrex tarvittaessa kork. 2 pv, no beer, no wine. 5 pv ei Hydrexiä, mutta aurinkoa, siideriä ja viiniä tarv. 22. pv lääkäri.

Sormenjälkiä

Köyhien kesäuutisten joukosta aavistuksen verran säväytti kuulla uuden poliisiylijohtajan Mikko Paateron ajatus siitä, että kaikista suomalaisista pitäisi saada sormenjäljet poliisin käyttöön. Uusien passien myötä tämä sormenjälkirekisteri automaattisesti alkaakin toteutua, uutisen mukaan. Onko yksilöllä sananvaltaa enää edes omiin hajujälkiinsä?

Ei minulla ole luurankoa kaapissa eikä suunnitelmia tehdä edelleenkään pientä ylinopeutta suurempaa laillista rikosta - tämä ylinopeus vain siksi, etten joudu perääni ahnaasti nuolevien hätähousujen tönimäksi.

Jotenkin vaan ihmisen herkän sormenjäljen siirtäminen poliisin rekistereihin tuntuu militaristiselta ajatukselta. Vähän sama kuin että jokin ihmisen ainutlaatuinen geeni eristettäisiin sairaalakäynnillä tai lääkärissä kromosomitunnisteista ja ihmisestä muodostettaisiin persoonallinen geenikartta ja niistä geenirekisteri, joista kenties alarekisterejä, esimerkiksi sairaiden ja heikkojen ihmisten geenirekisterit.

Orwellilaisia kauhukuvia putkahtaa mieleen silloinkin, kun seuraa vaikkapa valtatie kahdeksikon kameravalvontatolppia muutaman sadan kilometrin matkalla Porista Raumalle ja Turkuun. Ei ole poissuljettu se ajatus, että tarvittaessa yksilön kulkua voidaan seurata kameroista pidempiäkin matkoja, pitkin Suomen valtateitä.

(Maalaus William Blake, Europe)


PS Mökkielämä sujuu hyvin ja klapikone, naisen paras ystävä, paukkuu - etenkin kun läppärini näytönsäästäjä [korjaus myöh. = po. näytönohjain] hajosi lopullisesti ja olen nyt ilman konetta ainakin viikon, kenties toisenkin. Kirjastossa on onneksi koneita tarjolla! Onko parempaa palvelua kuin suomalainen kirjastolaitos ylipäänsä olemassa?

Kesäpäiväkirja 9. sivu

Tämä on jo toinen kerta, kun innokas mies on viattomassa ja hyväätarkoittavassa avustusyrityksessään saanut minut päästelemään suustani perkeleitä. Tällainen on niin harvinaista meikäläiselle, että itsekin hätkähdän kiroamistani.

Puolituttu kylän mies on ottanut ja niittänyt leikkuukoneensa julmilla terillä ikioman aurinkoniittyni kukkakedon matalaksi. Niityllä kasvaa villiä luonnonkukkaa ja erilaisia heiniä ja jopa kaislaviritelmiä, jotka houkuttelevat luokseen perhosia ja rikkaan hyönteiskannan erilaisia heinäsirkkoja ja kirjavakilpisiä luteita myöten. Mitäs minä nyt valokuvaan, kun hyönteiskanta on siirtynyt muilla maille? Kukas minulle nyt sirittää, kun kuljen niitetyn sängen ohi rantaan?

Jo marraskuun kaamoksessa alan aina haaveilla siitä, kun sitten kesällä niitylläni paistaa aurinko ja merituuli heiluttaa ruohonvarsia, joihin sirkat takertuvat soittamaan viuluaan ja kun ukonkorento lepuuttaa siipiään edellisvuotisessa väinönputken varessa. Muisto ja odotus niityn valosta ja äänistä antaa voimaa kestää kaamosajan.

Viimevuotinen niityn leikkaaja oli sukulaismies, joka kaivurillaan ohimennessään ja hyvän hyvyyttään leikata livautti niittyni juurta myöten matalaksi, niin että lanatuksi tulivat myös reunassa kasvavat puutarhavadelmat ja luumupuun puolitoistametriset alut. Vain varrentyngät repsottivat vinosti maata vasten, kun kuljin tuhotulla niityllä. Tänä vuonna olen iloinnut kymmenkunnasta luumupuun versosta, jotka ovat levinneet pellon pohjoisreunaan. Nyt ne onneksi säästyivät, sillä tämänkertainen hyväntekijä jätti reunat leikkaamatta. Hän on ajanut leikkuukoneellaan myös kylän tienreunan kukinnot matalaksi, vaikka kukat eivät estä autoilijoiden näkyvyyttä. Nyt reunoja rumentaa kellertävä sänki, kun se juuri oli rehevänään kukkia, harakankelloja, päivänkakkaroita, ukonputkia ja apiloita. Mikä siinä luonnon kasvussa on niin pelottavaa, että kaikki kaunis pitää nitistää? Onko kyseessä sama ihmisrotu kuin taloyhtiöiden moottorisahamurhaajat, jotka keväisin leikkaavat alas kaiken niin kauan kuin vehkeessä riittää bensaa?

Olen joskus miettinyt, että kuka tässä erikoinen oikein on. Se joka kuvaa maanpinnassa möyrien hyönteisiä ja niityn elämää ja nauttii joka korresta, vai se joka sen korren katkaisee hyötynäkökohtiin vedoten. Ensi kesää varten on pykättävä kieltotaulu pellon reunaan: NIITTO KIELLETTY PRKL! AJO SILTARUMMUN YLI KIELLETTY! VARO HARAKANKELLOJA JA ALSIKEAPILAA TALLAUTUMASTA TRAKTORINPYÖRIESI ALLE! Auttaisikohan tuo? En osaa nimittäin kieltää kuin noita kahta miestä, ja ainahan voi ilmaantua kolmas hyväntekijä, joka ohimennessään leiskauttaa avuttoman yksinäisen leidin pellon kysymättä matalaksi, jotta tämä pääsee paremmin rantaansa.


(Valokuvat Iines)