Kevätpäiväkirja 4. - 5. sivu

13.4. Kävin kesämaisemisssa mökillä. Oli se tallella, ja ihan samassa kunnossa, johon sen syksyllä jätin. Katto ei ollut romahtanut lumen painosta, kuten ensin pelkäsin, eikä kosteusvaurioita näkynyt. Sitä en tosin muista, mihin olen piilottanut saunamökin avaimen, kun se ei ollut ompelulippaassa, jota kukaan ei koskaan käytä. Luulin, että panin sen sinne lokakuussa. Vara-avain löytyi lipaston laatikon päällyspaperin alta, mutta ei varsinaista avainta, ja asia kiusaa minua.

Tytär kertoi, että hänellä on uuden jakson opetusryhmissä 36 oppilastakin. Näin lukioissa nykyään opiskellaan, samoin kuin suurten ikäluokkien aikana. Yksi ryhmä oli vain pulissut, ja joukossa oli ollut joku perijätär, joka oli vänissyt koko ajan ja pyytänyt lopettamaan tunnin aikaisin, eikä hänellä ollut edes oppikirjaa. On mielenkiintoista, että oppilaiden aktivoinnissa on menty sen rajan yli, että luokan pulinaa pidetään normaalina taustahälynä, ja hiljaisuus on tuntematon käsite, vaikka se on usein oppilaiden oma toivekin: saada kuulla rauhassa ja ajatella rauhassa. Oppilaille soitetaan jopa taustamuzakia, jotta heidän ei tarvitsisi ahdistua hiljaisuudesta. Asia on sikälikin hassu ja jollakin tapaa vino, että ei ole olemassa aikuisten luentoa tai muuta konferenssia, palaveria, jossa ei oltaisi pääpiirteittäin hiljaa kuuntelemisen ja kuulemisen vuoksi. Lapsia ja nuoria ei saa edes pyytää olemaan hiljaa. Se on latistamista ja tukahduttamista, että kuuntelisi muita kuin itseään tai muzakia.

14.4. Tulomatkalla mökiltä ostin eilen valmiin ruokapakkauksen ja Ilta-Sanomat. Söin siinä sitten lehden kanssa ja minua liikutti joku Christian, joka oli hävinnyt paikkansa laulukilpailussa, jonka nimeä en jaksa tarkistaa. Hän oli hävinnyt paikan, koska oli netti-ivakirjoitusten lyömä ja hänestä oli voima ja ilo pois. Samaten juontaja Janne Kataja on masentunut nettivihasta, joka kohdistuu häneen. Eritoten lihavaksi haukkuminen surettaa, koska Kataja tuntee olevansa vain tavallinen hyväntahtoinen pullukka, joka ei halua kenellekään pahaa. Masennus heijastuu sitten myös lähipiiriin.

Ivaa on myös useissa blogeissa, joissa se monesti tosin on vain iloista leikkiä, kirjallisen lahjakkuuden osoitus, ja lajiltaan satiiria. Satiiria annetaan yleensä silloin, kun itse ollaan lahjakkaampia kuin kohde. Usein varmaan ollaankin, että paha mennä sanomaan mitään. Näin linkin kirjailijakin, joka taannoin itki kikkelinsä yksinäisyyttä, antaa nyt roimasti takaisin vitsiksi kokemilleen bloggaajille, varmaan vielä napakammin, millä naiset ovat hänelle pakkeja jaelleet. Tuskin naiset ovat sanoneet kirjailijalle, silloin vielä vissiin tulevalle, että kikkelisi koko vastaa lapsen tasoa, tai muuta satiirista ilkkua, joka on siis kivaa.

Ja onhan se kai niin, että ei ole asiaa tai alueita elämässä, joita ei saa ivata, jos kerran osaa ja on itse ylempänä, näkee alemman tason absurdiuden. Mikäs siinä on sanoessa. Tämä taidokas kirjallinen satiiri opetettakoon nyt kunnolla lapsillekin koulussa, että pärjäävät ja oppivat kontrolloimaan ja jäsentämään, kenties jopa hallitsemaan maailmaa, tätä kaaosta. Jää sitten typerä nettipöljyys pois, kun osataan kunnolla täsmäiskeä ja ollaan ikään kuin tasavertaisia tässä maailman paremmaksi tekemisessä. Sieltähän se kauneus paljastuu, rienan ja väkivallan alta. Mutta odotellessa on kiva vähän piehtaroida pintaliejussa.

Sain muuten kortin Vietnamista, siltä ystävältäni, jonka kanssa minun piti mennä syksyllä kaamoskuukausiksi jonnekin vuokraamaamme taloon, Sisiliaan tai kenties Kreikkaan kirjoittelemaan ja kuvaamaan. Ystävähän löysikin sitten nettideittimiehen, jonka kanssa nyt reissaa ympäri maailmaa. Marraskuussa tuli kortti Kuubasta, ja nyt he ovat jokiristeilyllä Kambodzassa ja Vietnamissa. Toisaalta tämä on se ystävä, joka sanoi minulle kuvatessani viime vuonna kevään ensimmäistä nokkosperhosta, että etkös sinä kuvannut sen jo viime vuonna. Olisinko kestänyt lisää tuollaisia banaaleja kysymyksiä, joita ystävälläni oli taipumus esittää?

Vaan on se jotenkin usein sama kuvio. Kun nainen löytää itselleen miehen, naisystävä joutaa jäädä. Välillä teen kuolemansynnin ja toivon, että tilanne kääntyisi niin päin, että minä löytäisinkin miehen jolle omistautuisin kokonaan, ja ystävä jäisi yksin, oikein pahasti yksin. Löyhiä ovat naisten väliset ystävyydet, kun tantereelle astuu uros. Meilläkin on mökit vierekkäin, ollut vissiin elämämme ajan. Nyt en tiedä, mitä naapurimökissä tapahtuu, vaan ei kai minun tarvitsekaan.

(Maalaus Marc Chagall)

Netin anonyymit mölinäkuorolaiset

Filosofi Pekka Himanen ei alkuun nähnyt nettikeskusteluissa mitään hyvää, mutta on nyt muuttanut elitististä filosofiaansa hivenen sallivammaksi: hän tarkoittaakin vain anonyymeja, täysin nimettömiä ja epäasiallisia nettikeskusteluja.

Edellinen käy selväksi Suomen Kuvalehden toimittajan, Susan Heikkisen kolumnista (SK 5.4.), johon muuan kommentoija vinkkasi edellisessä keskustelussa. Heikkinen on itse sitä mieltä, että kaikenlaisia netin mölinäkuoron veisuja tarvitaan, myös niitä anonyymeja huuteluja ja kyselyjä.

Heikkisen mukaan viestinten moderointi on jo karsinut silkat häirikköviestit, mutta monien tiedotusvälineiden nettipalstat vilisevät silti edelleen sellaisia keskustelutaidottomien ihmisten puskalaukauksia, jotka ovat perustelemattomia, asiasta lipsuvia, henkilöön käyviä ja nimettömyydessään raukkamaisia, vaikka eivät mitään lakia rikkoisikaan.

Näinhän tämä menee, ja huomaan asian varsin hyvin omassa blogissanikin, aina kun keskustelussa ovat päivänpolttavat ajankohtaisaiheet. Olen jopa antanut yhdelle mölinäkuorolaiselle bännit pitkään jatkuneen blogin sabotointiyrityksen vuoksi, vaikka täydellinen ilmaisunvapaus on johtavia periaatteitani kaikessa viestinnässäni.

Yleensä ottaen pidän anonyymien kommenteista ja monista varsin värikkäistä ja osuvista välihuudoista. Ne ovat keskustelujen suola, ja anonyymius suo joskus turvan sanoa sellaista, jota ei muuten tohtisi mutta joka on hyvä saada sanotuksi. Juuri siksi en suostu poistamaan anonyymina kirjoittamisen mahdollisuutta blogistani. Minusta raja käy juuri tuossa, että jos joku yrittää tukkia tai tuhota alustan, jolle kirjoittaa, foorumin tai blogin, sitä ei tarvitse sallia.

Olen siis samaa mieltä toimittaja Heikkisen kanssa anonyymien kommenttien tarpeellisuudesta, mutta motiivini on eri kuin Heikkisen, joka tahtoo opettaa anonyymit fiksuiksi. Itse arvostan anonyymeja kommentteja sinällään, enkä tahdo opettaa anonyymeja kuten Heikkinen. Kun anonyymit saavat siis kirjoitella vapaasti foorumeilla ja blogeissa, he Heikkisen mukaan samalla oppivat hyvän keskustelukulttuurin alkeita. - Miksei näinkin, mutta - pitääkö mölinä lopultakaan muuttaa yhtään miksikään?

Parnasso-blogissa on muuten mielenkiintoinen keskustelu blogisensuurista. Siellä yritetään savustaa yhtä vakituista kommentoijaa ulos blogista. Ilmeisesti kyseinen keskustelija kommentoi liian vuolaasti ja ohi asian, ja ärsyttää siksi päätoimittajaa ja muita. Toimenpide ei päätoimittajan mukaan ole kuitenkaan sensuuria, vaan "toimituksellista editointia". Päätoimittaja Jarmo Papinniemi nimittäin sanoo: "Sensuuri on sitä, että joku ulkopuolinen puuttuu julkaisutoimintaan ja määrää ennalta sen, mitä julkaistaan ja mitä ei.

Sen sijaan tämä on toimittamista eli julkaistavan materiaalin valikointia ja ryhmittelyä."

Voisiko siis ajatella, että selkeän tai pitkäaikaisen häiriköinnin eliminoiminen omasta blogista olisi Parnasso-tyyliin blogijulkaisun editointia, ei sensuuria? Vai meneekö se nyt vaan yksinkertaisesti niin, että kaikki mölinä ja pöljyys tulee sallia, jotta mölinäkuoro oppii tavoille?

(Maalaus Hieronymus Bosch)

Kevätpäiväkirja 3. sivu

Pysäköin auton Jumalan lasten taivaallisen valtakunnansalin tyhjälle parkkialueelle. Noustessani panemaan saappaita jalkaan viereen pyllähti pikkuinen punainen auto, josta nousi kaksi ripeää naista. - Hei, hihkaisi toinen. - Hei, sanoin minä ja mietin, kuka vanha koulukaveri siinä mahtaa olla, vuosien ikeet habituksessaan. Olin menossa alempana kohisevalle koskelle kuvaamaan mahdollista jäitten lähtöä. Minua katsottiin nyt siihen malliin, että päätin selittää, miksi lainaan Jumalan lasten parkkipaikkaa maallisiin huvituksiin. Osoitin siis kameraani ja sanoin niitä näitä ja hymyilin.

Toinen nainen tempaisi kassistaan Jeesuksen kuvan, ja kysyi olenko nähnyt sitä. Sanoin, että olen, ja että ääneni ei nyt oikein toimi. Toinen huolestui, laski kuvan, hyvyys paistoi tutkivassa katseessa, ja naisen taivaspaikka kohisi silminnähden lähemmäs. Toinen taas sanoi napakasti, että nyt olisi oiva tilaisuus tulla katsomaan valtakunnansalia sisältäpäin, jos ei ole ennen ollut. - Ei ole, sanoin kakoen kurkkuani. Toinenkin riemastui, että olisi tosiaan tilaisuus. - Kiitos, sanoin nyökäten ja painelin polkua alas koskelle. En jaksanut nyt kartuttaa naisten taivaskassaa yhdelläkään lisäpisteellä, vaikka hieman harkitsin auttaa heitä päämäärän saavuttamisessa. Sieluani en olisi myynyt.

Olin unohtanut panna pipon päähäni naisten ripeän lähestymisen vuoksi, ja palelin tuulisella koskella. Jäässä oli vain pieni reikä kapean puusillan alla, ja siellä kohisi jo. Kuvia ei kuitenkaan tullut, sillä muu koski oli jäässä, tylsännäköinen valkea uoma, jonka päälle laskeutuvaa maatuvaa runkoa olin jo kuvannut tuhannesti. Linnutkaan eivät suvainneet laskeutua kuvattavaksi, joten lähdin siitä sitten takaisinpäin.

Kotona alkoi vihloa sekä oikeaa korvaa että oikeaa ylähammasta, joten en tiennyt, kumpi on kipeä. Jomotus jatkui vielä kiirastorstaiaamuna, joten soitin hammaslääkärille, joka oli tietenkin jo aloittanut pääsiäislomansa. Nyt pitkänäperjantaina oikeaa korvaa ei enää särje, eikä hammastakaan, mutta olo on kostean nihkeä. Voi olla, etten menekään mökille, joka on kylmillään talven jäljeltä, vesi katkaistuna, pihatiellä varmaan metrinen kinos. Yleensä olen pääsiäisenä leikannut omenapuita ja käynyt hautausmaalla viemässä suvun vainajalle syntymäpäiväkukkia ja katselemassa uurnalehdolta aukeavaa merenpintaa. Tämä on se uurnalehto, josta olisimme tahtoneet ostaa Leenan kanssa vierekkäiset uurnapaikat jälkeenkäyvienkin työn helpottamiseksi, mutta etukäteisvarauksia ei hyväksytty. Pitää palata asiaan vasta vainajana, oli seurakuntanaisen opastus.

Tänä pääsiäisenäkin ristiinnaulitaan ihmisiä. Joku joutuu ristille poliittisesta ahneudesta, vaikka koko maailma lepää kähminnän päällä. Tai joku siitä, että meni sanomaan harvinaisen totuudenmukaiset sanat yhdestä testosteronilla kyllästetystä tyhjänpuhujasta, joka oli juuri kylmennyt. Tai joku merkittävä siitä, että ottaa vastaan syntymäpäivänsä kunniaksi tuputettua kultaa ja mirhamia, vaikka pärjäisi omillaankin. Tai joku poliitikko siitä, että on entinen alusvaatemalli ja kaunis tai joku vielä siitä, että menee ja vetää jo sovitun asian takaisin, vaikka on vähäpätöisin ministeri ikinä. Kyllä tämä maailma on ihmeellinen paikka. Mutta on oikein hyvä, että me valvomme ja olemme itse moraalisia ja eettisiä. On sitten helpompi ristiinnaulita muita ja toisaalta kruunata esimerkiksi maailman paras kirurgi merkittävän akillesjänteen onnistuneesta operaatiosta.

Hyvää pääsiäistä!

(Valokuva Iines, matkaikoni, ostettu venäläiseltä torilta)