Kevätpäiväkirja 4. - 5. sivu

13.4. Kävin kesämaisemisssa mökillä. Oli se tallella, ja ihan samassa kunnossa, johon sen syksyllä jätin. Katto ei ollut romahtanut lumen painosta, kuten ensin pelkäsin, eikä kosteusvaurioita näkynyt. Sitä en tosin muista, mihin olen piilottanut saunamökin avaimen, kun se ei ollut ompelulippaassa, jota kukaan ei koskaan käytä. Luulin, että panin sen sinne lokakuussa. Vara-avain löytyi lipaston laatikon päällyspaperin alta, mutta ei varsinaista avainta, ja asia kiusaa minua.

Tytär kertoi, että hänellä on uuden jakson opetusryhmissä 36 oppilastakin. Näin lukioissa nykyään opiskellaan, samoin kuin suurten ikäluokkien aikana. Yksi ryhmä oli vain pulissut, ja joukossa oli ollut joku perijätär, joka oli vänissyt koko ajan ja pyytänyt lopettamaan tunnin aikaisin, eikä hänellä ollut edes oppikirjaa. On mielenkiintoista, että oppilaiden aktivoinnissa on menty sen rajan yli, että luokan pulinaa pidetään normaalina taustahälynä, ja hiljaisuus on tuntematon käsite, vaikka se on usein oppilaiden oma toivekin: saada kuulla rauhassa ja ajatella rauhassa. Oppilaille soitetaan jopa taustamuzakia, jotta heidän ei tarvitsisi ahdistua hiljaisuudesta. Asia on sikälikin hassu ja jollakin tapaa vino, että ei ole olemassa aikuisten luentoa tai muuta konferenssia, palaveria, jossa ei oltaisi pääpiirteittäin hiljaa kuuntelemisen ja kuulemisen vuoksi. Lapsia ja nuoria ei saa edes pyytää olemaan hiljaa. Se on latistamista ja tukahduttamista, että kuuntelisi muita kuin itseään tai muzakia.

14.4. Tulomatkalla mökiltä ostin eilen valmiin ruokapakkauksen ja Ilta-Sanomat. Söin siinä sitten lehden kanssa ja minua liikutti joku Christian, joka oli hävinnyt paikkansa laulukilpailussa, jonka nimeä en jaksa tarkistaa. Hän oli hävinnyt paikan, koska oli netti-ivakirjoitusten lyömä ja hänestä oli voima ja ilo pois. Samaten juontaja Janne Kataja on masentunut nettivihasta, joka kohdistuu häneen. Eritoten lihavaksi haukkuminen surettaa, koska Kataja tuntee olevansa vain tavallinen hyväntahtoinen pullukka, joka ei halua kenellekään pahaa. Masennus heijastuu sitten myös lähipiiriin.

Ivaa on myös useissa blogeissa, joissa se monesti tosin on vain iloista leikkiä, kirjallisen lahjakkuuden osoitus, ja lajiltaan satiiria. Satiiria annetaan yleensä silloin, kun itse ollaan lahjakkaampia kuin kohde. Usein varmaan ollaankin, että paha mennä sanomaan mitään. Näin linkin kirjailijakin, joka taannoin itki kikkelinsä yksinäisyyttä, antaa nyt roimasti takaisin vitsiksi kokemilleen bloggaajille, varmaan vielä napakammin, millä naiset ovat hänelle pakkeja jaelleet. Tuskin naiset ovat sanoneet kirjailijalle, silloin vielä vissiin tulevalle, että kikkelisi koko vastaa lapsen tasoa, tai muuta satiirista ilkkua, joka on siis kivaa.

Ja onhan se kai niin, että ei ole asiaa tai alueita elämässä, joita ei saa ivata, jos kerran osaa ja on itse ylempänä, näkee alemman tason absurdiuden. Mikäs siinä on sanoessa. Tämä taidokas kirjallinen satiiri opetettakoon nyt kunnolla lapsillekin koulussa, että pärjäävät ja oppivat kontrolloimaan ja jäsentämään, kenties jopa hallitsemaan maailmaa, tätä kaaosta. Jää sitten typerä nettipöljyys pois, kun osataan kunnolla täsmäiskeä ja ollaan ikään kuin tasavertaisia tässä maailman paremmaksi tekemisessä. Sieltähän se kauneus paljastuu, rienan ja väkivallan alta. Mutta odotellessa on kiva vähän piehtaroida pintaliejussa.

Sain muuten kortin Vietnamista, siltä ystävältäni, jonka kanssa minun piti mennä syksyllä kaamoskuukausiksi jonnekin vuokraamaamme taloon, Sisiliaan tai kenties Kreikkaan kirjoittelemaan ja kuvaamaan. Ystävähän löysikin sitten nettideittimiehen, jonka kanssa nyt reissaa ympäri maailmaa. Marraskuussa tuli kortti Kuubasta, ja nyt he ovat jokiristeilyllä Kambodzassa ja Vietnamissa. Toisaalta tämä on se ystävä, joka sanoi minulle kuvatessani viime vuonna kevään ensimmäistä nokkosperhosta, että etkös sinä kuvannut sen jo viime vuonna. Olisinko kestänyt lisää tuollaisia banaaleja kysymyksiä, joita ystävälläni oli taipumus esittää?

Vaan on se jotenkin usein sama kuvio. Kun nainen löytää itselleen miehen, naisystävä joutaa jäädä. Välillä teen kuolemansynnin ja toivon, että tilanne kääntyisi niin päin, että minä löytäisinkin miehen jolle omistautuisin kokonaan, ja ystävä jäisi yksin, oikein pahasti yksin. Löyhiä ovat naisten väliset ystävyydet, kun tantereelle astuu uros. Meilläkin on mökit vierekkäin, ollut vissiin elämämme ajan. Nyt en tiedä, mitä naapurimökissä tapahtuu, vaan ei kai minun tarvitsekaan.

(Maalaus Marc Chagall)