Suomalaisen kulttuurin päivänä

Räystäiltä tippuu näinä päivinä monenlaista tavaraa. Sulavien pisaroitten lisäksi katon reunan yli lentää vanhoja miehiä ja vähän nuorempiakin, lapio tai lumikola kädessä, kumisaappaat jalassa. Kun eihän mies turvaköyttä tarvitse, perkele. - Pudotan vaan nämä lumet täältä. Lumen sijasta tuleekin vainaja, selkärangan murtuma tai reisiluun katkeama. Ja vaimo saa juosta sairaalassa miestä katsomassa. Ja kun ne lumetkin jäivät katolle. Sulavat sieltä siksi kun mies palaa jalka kipsissä tai kunnes vainaja haudataan.

Räystäät tippuivat tänään jo kuuden aikoihin, ja kuului laahaavaa ääntä, ikään kuin lumimassa olisi vyörynyt alaspäin. Meidän katolta ei tullut kyllä isompaa tavaraa alas, vaikka siellä on puolimetrinen kinos taitekohdissa. Silloin kun Ruben vielä eli, se pelkäsi keväisiä katon kohinoita ja tuli vikisten vuoteeni viereen. Ne pari päivää, jolloin lumi tuli alas, olivat sille silkkaa kauhua, jota mikään rapsutus ja kuiske tai herkkupala ei poistanut. Pahinta oli se, kun massa vieri aina vähän kerrallaan eikä pötkähtänyt samantien alas.

Lukaisin johtavalta miesasiabloggaajalta hänen kirjoituksensa mahdollisesta väitöskirjanteosta entisen miesasiakirjan pohjalta ja tiimoilta. Hyvänen aika. Onnea työhön, vilpittömästi, mutta minusta tieteentekoa auttaisi parhaiten puolueeton mielenlaatu kautta linja. Kovin vahva asenteellisuus popularisoi tutkimuksen ja tekee siitä hyvää viihdettä. Tätä asenteellisuutta olen hengitellyt myrkytystilaan saakka blogin keskustelupuolella, en artikkelipuolella. Jokin blogissa ruokkii naisvihaa. Eikö sitä saa aisoihin puolueettoman kuivalla tieteenteolla? En ole havainnut feministien kirjoituksissa vastaavaa miesten nimittelyä kuin tämän blogin keskustelijoiden kielenkäytössä.

Ja mahtavatko miehet muuten huomata, että väkivaltatilanteen tilastotulkinnat ovatkin taas kääntyneet päälaelleen? Tämän todistavat uusimmat tulkitsijat sunnuntain Helsingin Sanomissa (HS D5 28.2.), jossa sanotaan, että Länsi-Euroopasta meidät erottavat lähinnä poikkeuksellisen väkivaltaiset keski-ikäiset örinäkuorolaismiehet.

Tätä edeltävä haloohan nousi tutkija Pertti Tötön tulkinnoista. Hän todisti kaikkia kohahduttavasti, että Suomi ei olekaan eurooppalaisittain kovinkaan väkivaltainen maa, koska vaikka täällä harjoitetaan länsieurooppalaisittain melko paljon törkeää väkivaltaa, sitä tehdään kuitenkin vähemmän kuin missään Itä-Euroopan maassa. Lisäksi väkivaltatilastoja olivat kohottaneet Tötön mukaan hysteerisluonteiset koulutetut naiset, jotka tuntevat herneenkin patjansa alla.

Rikosoikeuden professori Eero Bäckmannin mukaan taas Suomessa on perinteikäs väkivaltakulttuuri - miten tämä muuten eroaa Sofi Oksasen lausunnosta? - jossa tehdään rikoksia enemmän kuin muualla Länsi-Euroopan maissa ja jopa enemmän kuin joissain Itä-Euroopan maissa.

Kun tähän erilaisten tulkintojen väliin vedetään ratkaisijaksi Optulan tutkija Martti Lehti, hän sanoo, että Töttö lukee tilastoista epäolennaisia asioita. Suomea ei ole Lehden mukaan järkevää verrata johonkin Ukrainaan tai Bulgariaan, jotka ovat hyvin erilaisia yhteiskuntia kuin Suomi. Väkivaltarikollisuutta pitää verrata muihin Pohjoismaihin ja läntiseen Eurooppaan, samankaltaisiin yhteiskuntiin. Suomessa tehdäänkin neljä kertaa enemmän henkirikoksia kuin esimerkiksi Saksassa, mutta neljä kertaa vähemmän kuin Ukrainassa. Suomessa tehdään lisäksi törkeää väkivaltaa länsieurooppalaisittain paljon, mutta lievän väkivallan määrä on lähellä länsieurooppalaista keskitasoa.

Suomen työssäkäyvä väestö ei ole sen väkivaltaisempaa kuin Ruotsissa tai Norjassa, vaan väkivallan tekijöinä meillä ovat Lehden mukaan työttömät keski-ikäiset miesalkoholistit, jotka tekivät viime vuonna 140 tappoa tai murhaa. Tyypillisin rikoksen muoto on se, että väkivaltaan ryhtyvät miesalkoholistit tuntevat toisensa, ja teko suoritetaan asunnossa riidan päätteeksi.

Mainittakoon erikseen, että Suomen väkivalta on tutkijoiden mukaan hyvin yksityistä, ei avointa katuväkivaltaa, jota on vähemmän kuin muussa Euroopassa. Maahanmuuttajien suorittamia rikoksia on verraten vähän, samoin järjestäytynyttä rikollisuuutta. Miesten naisia kohtaan harjoittama väkivalta on tutkija Martti Lehden mukaan runsaampaa kuin muualla Länsi- Euroopassa. Tutkijat toteavat lopuksi, että eri maitten väkivaltatilastoja ei pitäisi vertailla keskenään, koska väkivalta määritellään maissa eri tavoin. - Juuri tätä seikkaa olen muuten itse korostanut. Suomi näyttää jossain vaiheessa määritelleen väkivallan käsitteen hyvin tarkasti ja modernisti, sisällyttäen siihen mm. henkisen väkivallan narsismeineen. Näistä ei kuitenkaan nyt ollut puhetta Helsingin Sanomien artikkelissa, johon tässä esitetty pohjaa.

Tänään odotan, että joku tulisi pudottamaan lumet katolta, turvaköysien kanssa. Naapuririvitalojen katoilla on jo käynyt lumimiehiä. Välillä kuuluu jopa nitinää ja natinaa, kun vähän tuuleekin. Jos minusta ei kuulu mitään aikoihin, talo on sitten sortunut kuormansa alle.

(Maalaus Marc Chagall)

Elämäni karttakepit

Ensimmäinen karttakeppi, johon kiinnitin huomiota, oli Liisan, alakoulunopettajan. Liisalla oli isot ja pystyt rinnat, jotka huomasi. Vyötärö oli kapea, ja hänellä oli tyköistuva vihertävä jakkupuku, jonka kapean hameen takana oli halkio; helma ulottui pohkeen puoliväliin. Kasvoissa hänellä oli finnejä, ja hiuksissa permanentti, kuten kaikilla muillakin naisilla, äidilläkin. Koskaan kukaan ei ollut laulanut yhtä kauniisti kuin Liisa, jonka ääni helisi kuin enkelin. Vain Niemisen Maarit lauloi yhtä kauniisti, mutta hän oli vasta lapsi ja lisäksi lihava.

Koulussa oli kivaa olla järjestäjänä. Järjestäjiä oli aina kaksi, viikon kerrallaan. Tehtäviin kuului luokasta huolehtiminen välitunnin aikana. Taulu piti pyyhkiä märällä sienellä, ja sieni tuli pestä huolellisesti liitujauheesta. Sientä ei saanut jättää liian märäksi, niin että vesi valui kengille, kun opettaja tarttui sieneen. Näin tapahtui, kun Ukkonen oli järjestäjänä. Ikkunat piti avata tuuletusta varten, ja niissä oli kiva roikkua ja kurkkia pihalle, että hei me ollaan täällä sisällä. Piti myös katsoa, että taululla oli aina liitua ja puinen metrimitta, jossa oli keskellä tarttumakahva. Sillä opettaja piirsi suoran viivan, ja pätki sen houkuttavasti erilaisiin osiin, mihin milloinkin tilanteen mukaan. Odotin aina, että opettaja tarttuu metrimittaan ja merkitsee pystyviivat.

Järjestäjillä oli siis tärkeitä töitä vastuullaan, kun lisää edelliseen rimpsuun vielä opetustaulujen ja karttojen haun karttahuoneesta. Oli hienoa hakea valtava karttarulla, asettaa se narukoukusta telineeseen, leväyttää komeus auki ja lopulta hilata teline ylös ja kiinnittää tapilla sopivalle korkeudelle. Piti vielä katsoa, että karttakeppi on valmiina taululla.

Kun kaikki oli valmista, sopi leikkiä. Mentiin taululle ja kirjoitettiin kaikkea ja pyyhittiin samantien pois. Saatiin kerrankin luvan kanssa piirtää liidulla tauluun. Piirrettiin naisen kasvoja ja kaikkea. Mikään ei ollut hienompaa. Saatiin myös ottaa karttakeppi ja tököttää sillä paikkoja. Karttakepillä ei saanut kuitenkaan koskettaa, ettei kartta kulu. Kaupunkeja ei ollut niin kiva näyttää, kun se oli vain lyhyt pisteen osoitus kartalla. Maa oli jo parempi, kuin voi kuljettaa karttakepin kärkeä maan rajoja pitkin. Kaikkein hienointa oli kuitenkin näyttää jokia, mahdollisimman pitkiä, ja kokonaisia jokireittejä, kuten vaikka Ähtärinreittiä.

Eräällä välitunnilla katsoimme sitten toisen järjestäjän kanssa opettajanpöydän laatikkoon. Siellä oli muistikirja, kalenteri, jota lehteilimme epäröimättä. Opettaja oli kirjoittanut vinoon, pitkin ja poikin erästä aukeamaa, että Liisa ja Kalevi, Kalevi ja Liisa, Oi rakas Kalevi, Liisa ja Kalevi X:nen. Kun opettaja sitten pian alkoi odottaa vauvaa, hän piti usein karttakeppiä kevyesti vatsansa alapuolella, niin että hame kiristyi reisiä vasten ja muhkea vatsa pullistui esiin. Mietin oi rakasta Kalevia.

Karttakepistä muistan vielä sen, että opettaja johti sillä myös laulua. Koskaan hän ei lyönyt sillä ketään, sillä hän oli hyvä opettaja ja rukoili Jeesusta ja lauloi kirkkkokuorossa. Sen sijaan toisessa koulussa myöhemmin muuan miesopettaja löi kerran karttakepillä pöytää niin että luokka kajahti, ja minä pelästyin kauheasti. Hartiani nytkähtivät refleksinomaisesti ylöspäin, ja taisin pompahtaa tuolillani. Opettaja huomasi säikähdykseni, nauroi ja sanoi, ettei halunnut pelästyttää. Voi olla, että olen yliherkkä koville äänille, sillä inohan niitä. Hätkähdin kerran myös huutokaupassa, kun meklari pamautti traktorin peräkärryn laitaa juuri siitä, missä seisoin. Elokuvateatteriinkaan en tahdo mennä, koska niissä äänentoisto on säädetty maksimiin, ihan kuin ihmiset olisivat kuuroja. Joudun pakokauhun valtaan siitä metelistä. Rokkikonsertissa luultavasti pyörtyisin.

Itse en kotiutunut koskaan karttakepin varteen, vaan minusta keppi oli hankala, tiellä, vaati hakemista ja tököttämistä, vei aikaa, kun tilanne oli oikeasti jo ohi, ja oppilaiden mielenkiinto muualla. Näytinkin mieluiten kädelläni, ja olin se opettaja, jonka hihansuissa ja harteillakin oli aina vähän liitujauhoa. Ostin kyllä sitten oman, metallisen karttakepin, jonka kokoontaitetttavat osat menivät sisäkkäin. Hukkasin sen, varmaan onnekseni, sillä joskus yllätin itseni lipsuttamasta sen osia edestakaisin, sisään ja ulos, puheeni tahdissa. Mikään ei liene kuulijoista ärsyttävämpää.

(Piirros Norman Rockwell)

Perhe on paras

En yhtään tiedä kuka on Maria-Lisa Rodhin, mutta jos hän on linkin Facebook-profiilin haltija, hän on viehättävä nainen, ei ollenkaan perinteisen vanhanpiian oloinen tiukkapää. Äkkipäätä luulisi siis, että hän ei vikisisi mistään yksinäisten kurjuuksista. Eikä kärsisi minkäänlaista puutetta.

Vaan nainenpa vikisee (HS C6 16.2.) sellaisella intensiteetillä ja hyvällä ulosannilla, ettei voi muuta kuin ihailla hänen energiaansa osoittaa puutteet yksinasuvien sosiaalisessa asemassa ja taloudessa.

Rodhinin mukaan median hellimä käsite lapsiperheiden erityisestä köyhyydestä ja tuen tarpeesta on väärä, sillä löytyy tätäkin ryhmää köyhempi muodostelma, joka on lisäksi vaarassa syrjäytyä omaan yksinäisyyteensä. Yksineläjät.

Esimerkiksi vuonna 2009 Helsingissä toimeentulotuen hakijoista 77,4 prosenttia oli yksineläjiä, jotka ovat syrjäytymisvaarassa samaan aikaan, kun köyhinä pidetyillä lapsiperheillä on varaa tietokoneisiin, autoon ja monenlaisiin vapaa-ajan puuhasteluihin. Yhden hengen tuloilla sen sijaan on vaikea hankkia kodinkoneita, elektroniikkaa tai vaikka vaatteita, joilla taataan sosiaalinen arvostus ja jotka ovat tarpeen, kun halutaan murtautua yksinäisyyden kehästä ulos ihmisten ilmoille.

Liitoissa ihmisillä on kahdet tulot tai eläkkeet ja jo viiden avioliittovuoden jälkeen yksin jääneelle puolisolle aletaan maksaa uuteen avioliittoon tai hautaan saakka yhteiskunnan varoista kuukausittaista avioliitto- eli leskeneläkettä, jota puolestaan yksineläjät, eronneet sekä avoliitossa elävät joutuvat maksamaan mm. veroina ja työeläkemaksuina. Yksineläjillä lisäksi verotus on henkilökohtaista, ei talouskohtaista.

Samoin suurimpien kaupunkien vuokra-asunnnonhakijoista yli 70 prosenttia on yksinäisiä, ja silti tarjolla on eniten perheasuntoja, isompia kuin yksiöitä tai kaksioita. Syy lienee se, että eduskunnassa on vain kuusi kansanedustajaa, jotka asuvat yksin omassa taloudessa, kirjoittaa Rodhin ja lisää, että Suomeen tulisi saada Tanskan mallin mukaan leskeneläkettä vastaava yksineläjän lisä, joka maksettaisiin yksineläjille ja eronneille. Samoin eduskunnan tulisi vakavasti paneutua yksinelävien asuntoasiaan, joka on nyt täysin vastoin tarvetta ja kysyntää. Esimerkiksi Helsingissä jo noin 50 prosenttia on yhden hengen talouksia. Trendi on kaikkialla nouseva, sillä myös muissa eurooppalaisissa pääkaupungeissa asutaan yhä enemmän yhden hengen talouksissa.

Onpa mielenkiintoista nähdä, kuka poliitikko tai mikä puolue ensimmäisenä tarttuu yksineläjien aseman parantamiseen. Veikkaan sille taholle äänivyöryä!

Aihe on kyllä tavallaan tulenarka, sillä koko moraalijärjestelmä ja ihanteet lepäävät klassisen perheasetelman päällä: pyhä lapsiperhe, jolle tulee taata edut ja tuet, kun taas yksineläjä on kummajainen, joka kärsiköön sopeutumattomuudestaan ja viallisuudestaan.

PS Haluan antaa sulan Rodhinin hattuun siitä, että hän ei puhu sinkuista eikä sinkkutalouksista. Nuo kiertoilmaukset ovat jokseenkin turhia.

(Maalaus Amy Hill)