Kokeiluja

Olen kokeillut elämässäni joitain asioita. Olen kokeillut, miltä tuntuu, kun käden panee housuihin, seisoo seinää vasten ja hinguttaa sieltä alhaalta. Marja-Liisa tuli ihan punaiseksi ja sanoi, että näin tekee hyvää. Me muutkin koetimme, mutta ei meillä tehnyt. Marja-Liisan perässä kokeilimme ketjutarinoitakin, ja ne onnistuivat paremmin. Marja-Liisa aloitti, istuessamme siinä portailla ja katsellessamme ohi ajavia autoja, Skodia, Wartburgeja, Mercedeksiä, Fiateja ja Ifoja. Lopulta se meni kuitenkin niin, että Marja-Liisan tarina oli kaikkein jännittävin ja rukoilimme häntä jatkamaan.

Lukiossa kokeilin korkokenkiä, kevätjuhlassa, oikein piikkikorkoja. Kävelin niillä sitten kolme kilometriä pikatien laitaa kotiin. Kovasti en sen jälkeen niitä jalkaani laittanut. Päälläni oli sininen kapea pikkuhihallinen kotelomekko, jonka dekolteessa oli hiuslaskokset, tukka oli tupeerattu takaa pyöreäksi keoksi. Hameeseen oli tullut persepussi istumisesta, kuten pelkäsin, ja rypyt vatsan päälle. Mikään ei ollut niin kauheaa kuin persepussi, sillä perse ei kerta kaikkiaan saanut näkyä. Muuan Sirpakin laihdutti itsensä, jotta pääsisi perseestä eroon. Neljässäkymmenessäneljässä kilossa perse ei enää näkynyt, peilattu sivukuva oli kumpareeton, ja Sirpa oli onnellinen. Persehame siis jäi komeroon, samoin piikkikorot, mutta tupeeraus jatkui ja ostin farkut ja trikoopaidan. Farkkuja pestiin saunan kivilattialla juuriharjalla, jotta saataisiin ne kuluneiksi. Mikään ei ollut niin kamalaa, kuin tummansiniset uudet farkut.

Ylioppilaskeväänä kokeilin tupakkaa vintillä. Äiti oli ostanut savukkeita, sillä pöydässä tuli olla savuketarjoilu herroja varten. Savukkeet otettiin rasiasta ja pantiin pystyyn pieneen koristeastiaan. Äidillä oli yksi tuttavaherra, muuan pankinjohtaja, jonka konttorille äiti teki yksityiskirjanpitoa. Mies oli ehkä ihailija, ei enempää, kova tupakkamies, jonka vierailujen jälkeen nuuhkin aina hyvää tupakansavua. Joku oli käynyt, meillä oli ollut vieraita. Oli kiihottavaa puhallella savuja vintillä kohti korkeaa vuoraamantonta puukattoa, yksin, katsellen kapeasta ikkunasta, kuinka pikkulapset leikkivät pihalla.

Kuriositeettina en malta olla mainitsematta Esa Härmälän eilistä kokeilua, kun hän puhui uutisissa markkinasta, tarkoittaen tietenkin markkinoita. Samaan markkinat-sanan raiskaukseen puutuin syksymmälläkin, kun Allerin toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälä lausui, että ”Nuorten tyttöjen markkina on kiinnostava, sillä sitä ei ole vielä kokonaan valloitettu, toisin kuin esimerkiksi keski-ikäisille naisille suunnattujen lehtien markkina. " Voiko markkina-sanan väärinkäyttöä siis enää pitää kokeiluna, kun kaksikin johtajatason ihmistä puhuu markkinasta yksikössä. Vähän sama kuin puhua häästä tai housusta. Minä ainakin menen kesällä Laitilan munamarkkinoille.

Nyt ajattelin kokeilla blogiini uutta kuosia. Ihastuin itse näihin ikkunan sadepisaroihin, sillä pidän sateesta, sateessa on ihmisen hyvä olla. Sade on pehmeää, ja se yhdistää ihmisen luontoon likemmin kuin kirkas auringonpaiste. Sanokaa, onko tämä blogikuosi parempi kuin vanha, vai ärsyttääkö lukea tekstiä mustalla pohjalla. Jos ärsytttää, vaihdan takaisin, sillä arvelen, että itseäni alkaa ärsyttää aika pian.

(Maalaus Jack Vettriano)

Levottomat

24.5. Olen usein miettinyt, mistä asti Suomessa lasten, koululaisten ja ylipäänsä nuorten äänekästä ja kaihtelematonta käytöstä on alettu pitää aktiivisuuden ja yleisen reippauden merkkinä. Milloin frekkiydestä tuli johtava käytösmalli?

Mistä lähtien on omaksuttu se asenne, että kodeissa, tarhoissa ja luokissa tauotta kuuluva ääni, puhe ja jopa meteli on lasten vireyden merkki, käyttäytymissuunta, johon lasta ohjataan, vaikka hän olisi peruspiirteiltään ujo ja rauhallinen, yksinkin viihtyvä?

Suomalaislapsia aktivoidaan kaiken aikaa, heidän hermojärjestelmänsä ärsytetään liikkeeseen elävällä ja äänekkäällä kuvalla, musiikilla, peleillä, toimintakehotuksilla, tuuppimisilla. Ääntä, puhetta, toimintaa, liikettä, menoa, melskettä, nopeita väläyksiä sitä ja tätä, eteenpäin, alta pois. Jos joku lyö, lyö takaisin, pidä puolesi, pärjää, älä ole nynny, anna mennä vaan. Ole mukana, näy, liity Facebookiin, olet olemassa ja voit kontrolloida elämääsi.

25.5. En ole nukkunut montakaan tuntia. Kissa herätti minut kahdelta mouruamalla ja olemalla levoton. Se kulki rapuissa edestakaisin, oli alakerrassa kymmenen minuuttia, tuli yläkertaan, kävi astialla, söi, mourusi meni alakertaan. Viiteen asti tätä kesti, kunnes avasin tietokoneen ja etsin eläinlääkärin yhteystiedot. Vastaanoton puhelinlinja aukeaisi yhdeksältä. Kissa hyppäsi tietokoneen viereen makoilemaan, ja kun huomasin, että sen silmät menivät kiinni lämpimässä hurisevassa paikassa, menin peiton alle ja nukuin pari tuntia.

Eläinlääkäri oli aika ronski ja sain apteekkiin puhelinmääräyksen kissaa tutkimatta, kilpirauhasen ylituotantolääkettä ja munuaisen vajaatoimintaruokalisää. Sovittiin, että vanhaa lähes kaksikymmentävuotiasta kissaa ei rääkätä piikityksillä eikä tutkimuksilla, kun kaikilla kuulemma tuossa iässä on munuaiset sökönä ja kilpirauhanen ylikierroksilla. Lääkettä vaan kitusiin, kun oireet ovat ilmeiset. Ellei auta, kyseessä on jokin vakavampi.

Nyt von Kusti nukkuu taas tuossa koneen vierellä. Kauhea huoli eläimestä, jolla on kaulassakin patteja ja joka kääntyy kuin vanha pappa, vaivalloisesti, niveliään varoen. Sattuukohan sitä munuaisista, kun ne lopettelevat toimintaansa? Alan tulla kai vanhaksi, en tahdo kestää eläimen kärsimystä. Luonto-ohjelmissakin kauhistun, kun tiikeri tai puuma hyökkää pienen vasan kimppuun. Tunnen elimistössäni tiikerin hampaat ja konkreettisen kivun vihlaisun. Tunnen munuaisissani kihelmöintiä, kun katson kissaa. Olen kuin Siri Hustvedt, joka tunsi fyysistä kipua, kun näki jonkun kaatuvan tai loukkaavan itsensä. Kun tytär valitti flunssassa putkien tukkoisuutta ja hengenahdistusta, minuakin alkoi ahdistaa putkesta. Elämä on rajua, kun maailma väreilee tuskaa ja kipua, jota ei voi sivuuttaa.

(Maalaus Ernest Bieler)

Ikkunaeinestä

Olen otettu. Blogiminäni on mainittu kirjailijablogissa, tosin kommenttiosiossa mutta kuitenkin ja vieläpä niin rakkaasti, että on annettu lempinimi ja nimi on runsastettu monikolliseksi: ikkunaeinekset. Olen onnistunut olemaan siis yksi monista, olen tavoittanut yleispätevyyden ja tullut lihaksi, tai ehkä vähän lihaa syövänä mieluummin leiväksi bloggaajien pöytään.

Mikä värisyttävää, suorastaan ujostuttavaa - ikkunaeines on liitetty kahden oikean kirjailijan nimen väliin, ja vieläpä sellaisten kirjailijoiden, jotka eivät ole mitään omakustanne- tai pienkustantamokirjailijoita, vaan suurkustanne. Milloin teidän bloginimenne viimeksi on päässyt suurkustannekirjailijoiden nimien väliin tai edes jatkeeksi? Kysyn vaan.

Näin tietäkää siis, että ikkunaeinekset kirjoittavat tästä lähtien tätä blogia, joka kaiken järjen mukaan herättää ajatuksenliikahduksia jopa niissä, joiden kirjallisuus on. Tämä on siis tärkeä blogi. Kiitän nostosta minut maininnutta Neiti Nättipillun runoilijaa, vaikken kyllä tiedä, onko hän kirjailija, vai kuuluuko hän vain niihin, joiden kirjallisuus on. Luulen, että hän kuuluu tietäjien laajaan heimoon.

Muutoin menee epävarmasti. En aina tiedä, kenelle blogikirjoitan. Olen hukannut kykyni personoida lukijakuntaa - personointi on aina ollut blogikirjoittamiseni lähtökohta ja dialogi tavoite. - Huomaatteko nyt? Puhun tässä kuin ulkopuoliselle, persoonattomasti, lukijakunnasta. En kohdenna sanojani. En keskustele. Ihan kuin joku olisi leikannut tuntosarveni ja sokaissut silmäni. Eihän näin voi kirjoittaa, ei blogikirjoittaminen voi olla kohteetonta näyttämistä tai subjektiivista pussien tyhjentämistä tällaisella henkilöllä, joka kirjoittaa einestasolta. Gourmet-tasolta varmaan voisi kirjoittaa monologejakin.

Vaan yllä oleva maalaus on sellainen, joka pysäyttää. En tiedä miksi, mutta on kiehtovaa kun tyttö katsoo kuvaajaa kuin ilmaa ja juuri siksi kutsuu kuvaajan mukaan tauluun.

(Maalaus François-Emile Barraud)