Kielletty!

Rasistikortti heiluu Suomessa, vaikka puhuisi valkoisesta vessapaperista, kirjoitti joku lehden keskustelussa. Totta! Joka puolella viuhahtelee.

Juuri nyt on noussut älämölö parista naurettavasta asiasta: Teemu Selänne on tuominnut Twitterissä joukkoraiskaukset, ja erään lehden kolumnisti on pahoittanut tästä mielensä. Selänteellä mielipidevaikuttajana kun ei saisi olla valtion virallisesta mielipiteestä poikkeavaa käsitystä.  Ei vaikka yhden juuri julkaistun kyselytilaston mukaan kansan enemmistö on tullut monessa asiassa yhä maahanmuuttokriittisemmäksi. Sen huomaa edellä mainitun kolumnistin jutun perässä olevasta keskustelustakin, jossa harva yhtyy kolumnistiin. Teemu sen sijaan saa innostuneita peukkuja. (Ellei tämä sitten ole rasistien salajuoni: klanipäät ovat ovat panneet äitinsäkin peukuttamaan.)

Jaapa jaa. Toinen hupaisa kohu on noussut alakoulun pikkuhäirikön leijonariipuksesta, jossa opettaja on nähnyt belsebuubin. Poika oli uutisen mukaan kiusannut tai häiriköinyt toista oppilasta, ja opettaja oli puuttunut tilanteeseen mm. ottamalla puheeksi leijonariipuksen rasistisen symboliikan. Uutisen mukaan kyseessä ei kuitenkaan  ollut rasistinen tilanne. (On tietenkin mahdollista, että tämäkin on rasistien salajuoni, ja kaikki paljastuu myöhemmin lavastukseksi. )

Eilen luin, että Ruotsissa on samanlainen tulenarka ilmapiiri kuin 30-luvulla. Sotakin voi syttyä milloin tahansa. Jotain perin ahdistavaa on nyt Suomenkin ilmapiirissä, eikä se tällä kertaa johdu Venäjästä. Tuntuu siltä, että mikään puoli tai leiri ei voi sanoa mitään, kun leimakirves jo heiluu.  Yle, poliitikot ja päämediat harrastavat edelleen manipulointia, pyytävät anteeksi suvaitsevaistolta suuttumusta, jos erehtyvät kutsumaan rasistin studioon, mutta eivät pyydä anteeksi, jos erehtyvät kutsumaan studioon yltiösuvaitsevan, joka puhumisen sijaan leikkii keppihummalla. Poliisia viedään kuin pässiä narusta ja se korjaa lausuntojaan sitä mukaa kun käsky käy. Mihin enää luottaa? Mistä löytää totuus, ja vain totuus?

Loppukevennys asian vierestä: Tuttu opettaja soitti maahanmuuttajaäidille pyytääkseen tätä koululle kahdeksalta juttelemaan lapsen kouluasioista. Äiti oli tokaissut närkästyneenä, että ei sovi, minä ei tulla kahdeksalta, on liian aikaisin, minä nukkua. Opettaja oli sanonut, että kyllä te nyt voitte yhden kerran vuodessa tulla. Hatunnosto opettajalle. Nimittäin jos seitsenvuotias herää yksin kahdeksaksi kouluun, voi kai äitiäkin vähän liikauttaa makoilemasta. Lapsen isä on monivaimoinen ja harvoin tässä kodissa, vaikka ei käy työssä. Näitä polygamiaperheiden lapsosia on kouluissa yllättävän paljon. Itse en ole kuullut moniavioisuudesta puhuttavan maahanmuuttajien yhteydessä ollenkaan. Vaiettu salaisuus?

(Valokuva Iines: Metsäänmeno kielletty)

Kielipoliisin paluu 3: Silmäilyn merkityksestä

"Iines, sorrutko tekemään johtopäätöksiä silmäilyn perusteella?"

Tämän  aiheellisen kysymyksen esitti tuttu kommentoija edellisen keskustelun loppupuolella. Hän oli vinkannut kiinnostavan blogin, joka pohtii  parisuhdekiemuroita. Minä en innostunut blogista,  vaan vastasin hieman varautuneesti. Ja silmäilyn perusteella. Nopean sellaisen.

Ahdisti blogin tiivis ja täyteen kirjoitettu sivu, pitkä rivi ja yleistason puhe miehistä ja naisista. Olen sitä paitsi huono miettimään parisuhdeasioita, koska en ole ikinä hingunnut tiiviseen symbioosiin.  En ole koskaan ymmärtänyt, miksi ihmiset jäävät rutisemaan ja tuskailemaan parisuhteeseen, joka tuottaa heille ahdingon tunteita. Ihminen
pärjää yksinkin. Ei kenessäkään voi roikkua, sillä silloin menettää osan itsestään, kenties koko sielun. Näyttäkää minulle ihminen, johon voi täysin yhtyä! Minusta ihminen on olemassa vain itsessään, ei koskaan kenenkään kautta. 

Näin teräviä päättelyjä tein blogista siis silmäilyn perusteella. Tuossa mainitussa blogitekstissä oli luotaantyöntäviä seikkoja oli niin paljon, että se ei houkuttanut tarkaan lukemiseen. Valikoin asioita nopeasti, ja annoin sitten tuomioni. Näin toimii kuka tahansa uuden blogin lukija: silmäilee, arvioi, poistuu tai jää lukemaan. Virtuaalilukija ei ole fiksutapainen, vaan armoton. 

Tässä en siis halua väittää, että olin silmäilyineni oikeassa, sillä blogi voi olla hyvä. Minä vain en huomannut sitä kiinnostavaksi.  Voi olla, että juutuin suolapatsaaksi. Tahdonkin sanoa lähinnä sen, että ensivaikutelma on merkittävä seikka lukijalle hänen ratkaistessaan, lukeeko koko kirjoituksen vai siirtyykö seuraavaan linkkiin. 

Minusta blogin tehtävä on yhteisöllinen, ja se juuri on blogin viehätyksen pohjana. Muutoinhan ihminen pitäisi lukollista päiväkirjaa tai kirjoittaisi pöytälaatikkoromaania. Yhteisöllisyydestä juontuu taas se, että elääkseen blogi tarvitsee lukijoita; blogi syntyy vuorovaikutuksesta ja vain siitä. Se ei synny vain kirjoittajan auktoriteetista, vaikka kirjoittaja olisi professori. Kemppisenkin blogi syttyi parhaiten vasta, kun hän alkoi puhua lukijoilleen. Saku Timosen blogi on hyvin yhteisöllinen, mutta sen rasitteena on isännän harjoittama voimakas lanseeraus ja keskustelun yksipuolistaminen. Näin blogin totuusarvo on korkeintaan puolet summasta.

Tätä yhteisöllisyyden taustaa vasten kannattaa tietenkin tarjota lukijalle myös houkutteleva eikä vain hyvä blogikirjoitus, sillä laatu yksin myy harvoin. On turha hurskastella sillä, että blogi on huono, jos se kiinnittää huomiota myös lukijan houkuttelukeinoihin. Eihän nykyään työtäkään saa, ellei myy itseään tehokkaasti työnantajalle. Samoin on kaiken taiteen laita. Vaikka olisi kuinka hyvä kirjallinenkin blogi, se harvoin saa tulta siipiensä alle, jos se kirjoittaa mykkänä ja kääntymättä piiruakaan lukijan puoleen. Tämä on tietenkin sääli.

On siis merkitystä sillä, miten otsikoi, kuvittaa ja mutoilee juttunsa. Jos tarjoilee yleistyksiä, yleistä puhetta miehistä tai naisista ryhminä, ei voi kirjoittaa kiinnostavasti. Jos sen sijaan kirjoittaa blogia Panusestaan ja eron tuskastaan, liikutaan jo lähellä uskottavuutta ja lukijaa ja hänen tunnemaailmaansa. Yksityinen on mitä suurimmassa määrin yleistä, mutta yleinen ei ole yksityistä.

(Piirros: Hartmann Schedel, 1493)

Sisarvoimaa, kiitos!

 

Katsoppas kummaa, virkkoi Miiri,

tuopa on oikein lystikäs hiiri,

sarvetkin päässä on sankarilla

juuri kuin pässillä puskurilla.

Oivan paistin ma siitä saisin,

kun siihen koskea uskaltaisin.

Se sarvekas vastaa: kaikki ne tässä

ovatkin hiiriä pyydystämässä!

Ylen tyhmä sä oot, sen huomaa kyllä,

näin kaunisko takki ois hiirellä yllä?

Ja jalassa näinkö kiiltävät saappaat?

Vai minut sä paistiksi suuhusi kaappaat!

Koetappas koskea, sarvilla pukkaan

ja kynteni isken pörrötukkaan.

Oon suurempi herra kuin hiiri vainen,

min’ olen koppakuoriainen.

                                                 
Mahtaisiko tästä Immi Hellénin opettavaisesta runosta olla henkistä tukea,   jos taharrus gamae iskee väkijoukossa, vaikkapa lestadiolaisten suviseuroissa tai Adam Lambertin keväisessä konsertissa? Uskottelisi itselleen, että on näiden tarraajien edessä tai alla ainakin koppakuoriaisen arvoinen? Saisi siitä voimaa vastarintaan.

Mitä siis tekisivät tarraajat, jos tytöt tuntiessaan kiimaiset kourat pakaroissaan ja läähätyksen niskassaan kääntyisivätkin ympäri ja tarraisivat ahdistelijoita korvista kiinni  ja siitä vaan hirveästi huutaen ilkeällä polvipotkulla haaroväliin ja tohelo polvilleen. Lopuksi suihkaus värisuihketta moukan silmille.

Sisarvoimaa, sitä tässä nähtävästi tarvitaan. Yhdistykäämme, arvon naiset ja lakatkaamme sättimästä toisiamme ja puolustamasta yhtäkään toheloa, joka ei kunnioita naisen  itsemääräämisoikeutta.  Ei voi olla mitään syytä sääliä niitä vieraan  kulttuurin tulokkaita, joilla naisen ihmisarvon kohdalla lyö tyhjää.

Suomalaismiehen suorittama raiskaus ei ole syy hyväksyä maahantulleiden suorittamaa joukkoahdistelua, etenkin kun maahantulleista naisista vuoteen 2012 mennessä lähes kaikki eli 90 prosenttia on kokenut kotiväkivaltaa. Tämän totesi suomalainen Monika-naisten liitto vuonna 2012. Määrä on kolme kertaa suurempi kuin suomalaisnaisten kokema kotiväkivalta. Että on siellä sitä perinnetaustaa ja täällä syytä hieman pelätäkin näitä naista alistavasta ja jopa häpäisevästä kulttuurista tulevia salskeita nuorukaisia ja lapsina esiintyviä atleettisia miehiä.

Lakatkaamme siis tukemasta kiihkeitä naisjärjestöjä, jotka selittävät miesten joukkoahdistelut ikiaikaisena suomalaisperinteenä ja kuittaavat nämä tavanomaisesta poikkeavat ahdistelut sillä. Esimerkit noudetaan Kalevalasta, vaikka runsaampi ahdisteluaineisto on Tuhannen ja yhden yön tarinoissa, jossa tyttöneitsyjä uhrataan miehille pinossa ja poikittain ja loppuja ruoskitaan ja tapetaan.  Voi tätä älyn ja sydämen matalalentoa näinä päivinä, voi tätä virkamieskoneiston ja median salailukulttuuria!  Voi ennen kaikkea feminismin rappiota!                                                                                                                                                                                                    

(Maalaus Daniel Huntington, Naisille opetetaan sanaa)