Kasvatammeko arvoinvalideja?

Yksikin pyhyyden kokemus lapsuudessa voi aikuisena pelastaa ihmisen tuhosta. (Fjodor Dostojevski)

Ihminen, jolle mikään ei ole pyhää, ei ole enää ihminen. (Eino Kaila)

Tietoa ei hallita tiedolla, sitä voidaan hallita vain arvoilla. (Aivotutkija, professori Matti Bergström)

Sinäkö loit mun, vai sinut ihmisen kaipuu, mutta sen tiennen ja osaan ottaa lukuun: Sinua vailla kuulumme susien sukuun. (Aaro Hellaakoski, Hengen manaus)

Myös se, että ei tarjota arvoja, on jo arvovalinta. (Soili Tiimonen, HS 24.12.)

Olen kolmatta aamua tavaillut Soili Tiimosen kirjoitusta Helsingin Sanomien joulunumerosta. Tiimonen kysyy artikkelissaan Onko lapsistamme kasvamassa arvoinvalideja mm. sitä, saako pyhän kosketus tuntua päiväkotien ja koulujen juhlaperinteissä, vai kuihtuuko joulunvietto tonttuhyppelyksi. Tiimonen on sitä mieltä, että olemme kasvattamassa lapsistamme arvoinvalideja, joilla on ylen määrin tietoa, mutta joilta puuttuu halua sitoutua yhteisössä yleisesti hyväksyttyihin arvoihin.

Huolimatta Pisa-tutkimuksen loistavista tuloksista koululaiset viihtyvät koulussa huonosti, mikä todistaa osaltaan sen, että tiedollinen tehokkuus ei riitä. Se, että ei tarjota arvoja, on arvovalinta minunkin mielestäni, ja oikeastaan se on jopa yllättävän tiukka asenne, kun sitä pohtii. Vanhemmat jotka eivät ohjaa lapsen kulkua risteävissä haaroissa millään tavalla, jättävät lapsen yksin vaatien häneltä vahvuutta selvitä ilman eväitä pitkästä matkasta. He luottavat siihen, että lapsi valmistaa eväänsä itse sellaista aineksista, jotka hänestä tuntuvat miellyttäviltä. Mutta miten lapsi voi tehdä valintoja, jos häneltä puuttuvat suuntimat, kriteerit? Eikö minkä tahansa suuntiman antaminen ole kuin majakka, joka loistaa pimeässä ohjaten laivaa luokseen? Majakkasaarelta voisi sitten suunnistaa tosia majakoita kohden, uusille saarille ja yhä pidemmille reiteille.

Onko missään koskaan tutkittu sitä seikkaa, kasvaako rajoitta kasvanut lapsi itseohjautuvasti eettisiä valintoja osaavaksi, muita ja itseään kunnioittavaksi yhteisön jäseneksi? Vai kasvaako hänestä sellainen, jonka toivotus kuuluu: Olkaa hyviä itsellenne (Indican joulutoivotus radiossa) tai ei se meidän syy oo, jos on suunta hukassa (Tiktakin laulusta)?

Vanhana hippinä minun pitäisi tietenkin paheksua sitä, että Tiimonen puhuu kodista, uskonnosta ja isänmaasta, mutta hän tekee sen vailla mahtipontisuutta, toteavasti. Kas näin: Tämän sanoman [koti, uskonto ja isänmaa] arvopohja murennettiin 30 - 40 vuotta sitten, kun nuori, radikaali sukupolvi käytti sitä mediassa lähinnä pilailumielessä. Olemmeko niittämässä silloin kylvettyä satoa?

Luulen, että Tiimonen on osittain oikeassa. Näinhän siinä kävi, turha sitä on kieltää. Muistan tapauksen, jolloin vasta-aloittaneena opiskelijana istuin silloisen poikaystäväni kanssa eräässä turkulaisessa kapakassa, ja samaan pöytään tuli istumaan muuan sotaveteraani. Poikaystävä kävi ankaraan sanalliseen hyökkäykseen tätä veteraania vastaan mm. kuulustellen tältä syytä, miksi tämä ylipäänsä osallistui sotaan. Tällainen tyyli oli aivan yleistä ja tavoiteltavaa, ja siinä ei nähty mitään eettisesti väärää, päinvastoin, vanhat aatteet tuli murskata kantapään alle. Kun nyt mietin, en pasifistinakaan tiedä, millä tavalla tuollainen ihmisten kohtelu oli muka eettisesti oikeutetumpaa kuin vaikkapa maansa puolustus. Oikeasti tuon ajan radikaalit olivat kylmän tuntuisia ja kohtelivat mm. naisia sovinistisesti ja muutenkin huonosti vapaan rakkauden nimissä. Naiset antautuivatkin varsin yleisesti ja auliisti miehille. Jos ihminen ei tunnustanut aatetta, hän oli lahtari tai porvarinperkele.

Uskallan siis puolustaa Tiimosen konservatiivista lausahdusta, vaikka en ole koskaan ollut kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta rintoihin lyöjä, ja vaikka olen aika uudismielinen monissa asioissa. Huomaan lisäksi, että minussa asuu peruskunnioitus noita kaikkia kolmea arvoa kohtaan. Koti on yhteiskunnan perusyksikkö, ja sieltä lähtee jokaisen lapsen onnellisuus ja tulevaisuus. Uskonto on kaikilla kulttuureilla, omanlaisensa, ja myös ns. uskonnottomilla primitiivikansoilla oli ja on edelleen tarve kokea pyhän kosketus, joka on ihmiskunnalle arkkityyppinen kokemus, tunne ja tarve, joka erottaa ihmisen eläimestä. Isänmaa puolestaan on ihmisen kieli ja asuinsija, siksi tärkeä.

Nämä indicat ja tiktakit ja pekka-eerikkiauviset ovat tuon edellä mainitun sukupolven rajattoman kasvatuksen hedelmää. Heidän arvotyhjiönsä näyttää mainituissa tapauksissa täyttyneen suurella egolla tai epäyhteisöllisillä äärimmäisen tuhoisilla arvoilla. Omassa työssäni huomasin tuon muista piittaamattoman itsekkyyden olevan arvo vailla vertaa samanikäisten opiskelijoiden keskuudessa. Ääri-ideologioita, etenkin rasistista suhtautumista vilahteli myös esseissä ja puheissa, jos niissä nyt yleensä mitään vilahteli.

Tällaisia siis pohdin joulunvieton lomassa, ja olen oikeastaan hieman järkyttynyt epäilyksistäni ja ajatuksistani siitä, voisiko Tiimosen artikkelin kaltaisessa puheessa olla perää. Edelleenhän olisi fiksua ja edistyksellistä puhua koti-uskonto-isänmaa-akselin naurettavuudesta tai tuhoavista voimista. Sen sijaan mietinkin, voisiko vaihteeksi katsoa asiaa kiihkottomasti ja pohtia, mitä tuhoa nuoressa tai lapsessa saa aikaan se, että hänelle ei tarjota arvoja vaan arvotyhjiö? Kotona ei keskustella, koulussa oletetaan oppilaiden toimivan itseohjautuvasti, vaikka nämä suorastaan janoavat sitä, että joku sanoisi jotakin selkeästi, antaisi jonkin suuntiman, josta jatkaa matkaa. Eikö sanotun päälle ole parempi rakentaa kuin kuopan päälle?

(Maalaus Domenico Ghirlandaio)