Syyspäiväkirja 4. sivu

Ajelin tänään pitkin mutkittelevaa maaseututietä, jonka varrella on vanhoja maalaistaloja.

Pysäköin tien poskeen, kun huomasin ränsistyneen autiotalon ja sen lukuisat riekaleiset verhot vanhojen vääristävien ikkunalasien takana. Yhdessä ikkunassa roikkui kärpäslätkän jämät ja toisesta lensivät linnut sisään ja ulos.

Kuvailin taloa melko täpinöissäni, varsinkin ikkunoita ja mustanpuhuvaksi virttynyttä hirsiseinää. Ei missään ole niin paljon värisävyjä, kuin vanhassa puussa, jossa papintappajat ja jäärät ovat saaneet rauhassa iloitella, ei mikään tuo esiin sellaisia sävyjä kuin rappio ja eroosio, sinä hetkenä, jolloin ihmiskäden siloitus hiutuu pois ja luonto saa alkaa tehdä työtään.

Kun olin aikani räpsinyt kameraa ja kierrellyt talon pihamaata, tupsahti paikalle utelias ja pulska maajussi, haalareissaan läheiseltä viljankuivurilta. Selitin olevani vaaraton harrastajakuvaaja, ja kerroin etten ollut talossa sisällä. - Jos totta puhun, olin kyllä juuri menossa taloa tutkimaan, koska ulko-ovessa oli kutsuva iso aukko. Nyt se jäi.

Valittelin viljelijälle luonnollisesti myös sitä, että ääni ei nyt kulje - tuttua minulle, ja turvaan tähän selitysmalliin aina vieraille puhuessani, tai yrittäessäni puhua. Kuvioon kuuluu automaattisesti se, että kuulija alkaa sitten aina valitella, että onkin niin flunssaista aikaa. Ja minä myötäilen innokkaana, ja yskäisen vakuudeksi, että niin on. Näin tapahtui nytkin.

Olin jälkeenpäin aika surullisella mielellä, sillä aina vaan raskaammin huomaan, että menetän jotakin, kun en voi puhua ihmisten kanssa kasvoista kasvoihin, jakaa heidän historiaansa, heidän ajatuksiaan, heidän tietojaan enkä voi antaa heille sitä mitä tahtoisin. Minulla olisi paljon asiaa, paljon kysymyksiä, paljon lohdun sanoja, paljon vastaansanomista, paljon kitisemistä, mitä milloinkin tilanteen mukaan. Olisin halunnut kysellä talon menneisyydestä ja vaikka lupaa tulla toisenkin kerran kuvaamaan. Nyt en voi mennä sinne toista kertaa, koska silloin paljastuisi, että flunssani jatkuisi vielä. Nyt mies kertoi kysymättäni vain, että talo on 1800-luvulta, ja hänen äitinsä kotitalo, ja mainitsipa vielä talon nimenkin. Pyysi lopuksi minua ottamaan kuvan itsestään.

Iltapäivällä juttelin myös tyttären kanssa mesessä historiallisista asioista. Hän on alkanut kiinnostua sukututkimuksesta, isänsä suvusta, koska senpuoleinen isoäiti eli minun ex-anoppini kuuluu pappissukuun, jossa on Järnefeltejä ja venäläisiä Nassokineja. Ex-anopin ex-mies eli tyttären isoisä puolestaan on erään piian ja tuntemattoman kartanonherran tunnustamaton äpärälapsi, joka annettiin kasvatiksi turkulaiseen kauppiasperheeseen.

Ex-anoppini itse oli kansakoulunopettaja, syvästi uskovainen papintytär, ja hän tuli raskaaksi tälle kartanonherran äpäräpojalle, joka oli varsinainen viettelijä, petti sitten vaimoaan minkä ehti, kunnes jäi rysän päältä kiinni tehtyään maailmalla sivulapsen, ja sai lähtöpassit, kun hartaiden rukousten jälkeen Jumalakaan ei onnistunut parantamaan tätä donjuania himoistaan. Mainittakoon, että hyvin iäkäs ex-appeni nai vielä monesti ja kuoli yli yhdeksänkymmentävuotiaana pudottuaan naisen sängystä lattialle.

Hassua kokea vahvasti todeksi sellainenkin asia, että oma lapsi onkin myös eri lihaa kuin itse on. Erilihainen lapsi, jonka suonissa virtaa muutaman sukupolven takaa saksalaista ja venäläistä sinistä verta. Kyllä, minulla on kaksinkertaisesti siniverinen lapsi, jonka toinen isoisäkin siis lienee suomalaista kartanosukujen siementuotantoa. En sano tällaista pröystäilläkseni, sillä noissa suvuissa on varmaan enemmän rasitteita kuin terveissä maatiaissuvuissa, jollaista itse edustan.

Ja sitä paitsi, eiköhän hyvin monen tätä lukevankin suvusta löydy pisara aatelisverta tai muuta mielenkiintoista, kun edetään muutama sukupolvi taaksepäin? Olisikin mielenkiintoista kuulla, millaisia erikoisia ihmisiä tai tapahtumia muiden suvuissa on.

(Valokuvat Iines 17.9.2008; kuvat kannattaa klikata suuriksi.)