Kuulin eilen radiosta, että on tehty tutkimus ihmisen hoitotahdosta lopun lähetessä. Tutkimus todisti sen, että ihmisen uskonnollisuuden aste vaikuttaa hänen suhtautumiseensa viimeisiin hoitoihin.Kaikkein kiihkeimmin hoidon pitkittämistä halusivat uskovaiset ihmiset. He halusivat elämää ylläpidettävän jopa mekaanisesti hengityskonein ja erilaisin pumpuin, laittein ja lääkityksin, kun taas ateistisesti uskontoon suhtautuvat eivät tahtoneet elämänsä keinotekoista pitkittämistä, vaan sallivat lopun tulla luonnollisesti. Valitettavasti en saanut tutkijatahon nimeä ylös, sillä olin auton ratissa. Suomalainen tämä tutkimus ei kuitenkaan ollut.
Paljastaako tutkimus karulla tavalla uskovaisuuden ytimen? Versooko ihmisen henkilökohtainen usko pohjimmiltaan pelosta ja epäluottamuksesta, siis negatiivisista tunteista elämää kohtaan? Turvataan korkeampiin henkivoimiin, kun pelätään elämää niin kauheasti? Jos oikeasti uskoo taivaaseen ja Jumalaan, eikö nyt lopun vääjäämättömästi lähetessä haluaisi päästä maallisista kivuistaan ja hauraasta ruumistaan ja mennä Jumalan luo laulamaan ilolauluja uusissa valkeissa vaatteissa, niin kuin tapahtumaa on kuvattu?
Olen mielestäni kunnioittanut aina uskonnollista vakaumusta, jos usko on harrasta ja aitoa eikä polje ketään, vaan pikemminkin näyttäytyy lähimmäisen konkreettisena auttamisena. Mielessäni on tässä jokin Fransiscus Assisilaisen tai Vuorisaarnan Jeesus-hahmon risteymä. Usko olisi vaikkapa sitä, kun Matilda Wrede auttoi vankeja tai sitä, kun Veikko Hursti auttoi köyhiä. Veikko Hurstin kohdalla herää kyllä myös epäilys bisneksestä, mutta yritän tainnuttaa tämän likaisen ajatuksen mielestäni, sillä Veikkohan on hyväntekeväisyyden ikoni. Joka tapauksessa, jos taivas on ja Jumala, tällaiset ihmiset päästäisin taivasbussin etupenkeille, en pappeja, seurakuntaneuvostoa enkä omien taivaspaikkojen varaajia.
Eikö taivaspaikkoja sitä paitsi ole rajallinen määrä, pyhän kirjan ilmoituksen mukaan? Pitääkö siis sitä omaa paikkaa tietoisesti varmistella ja symbolisesti tilata matka jo täällä ajassa? Eikö ole kummallista, että kun aikajana sitten lähenee loppuaan, ei halutakaan nousta taivasbussiin vaan halutaan pitkittää maallista vaellusta kitumalla hengityskoneessa ja kipupumpussa odottamassa ihmisen suorittamaa lääketieteellistä ihmettä?
(Maalaus Eero Järnefelt, Matilda Wreden muotokuva)
Sekoitat sitä, sanooko ihminen olevansa ns. uskovainen vai onko hän sitä. Sellainen, joka ON uskovainen ei koe tarvetta erottua mm ateistista. On siis täysin tyyni siinä elämässä mitä ON, eikä yritä nitistää muitakaan jonkun tietyn kaavan mukaan. Ne, jotka siis sanovat olevansa uskovaisia (halleluja kirkkoväki, joiden kuvitelma on se, että heillä on Jumala omalla puolellaan ja voivat käyttää Raamattua mailanaan) ovat ihan toisenlaisia fundamentalisteja kuin ne, joiden maailmankuva filosofisesti pohjaantuu uskoon. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen.
VastaaPoistaArvostan kirkon työtä teologian osalta ja sen takia, että vievät kulttuuritraditioita eteenpäin.
En siis hoe väittämiä Raamatusta ja istu kädet ristissä vaikka olen ns. uskovainen. Usko ja uskonto ovat siis kaksi eri asiaa. Minä uskon ja he, tämä jälkeenjäänyt tai rigidisoinut porukka josta sinä kirjoitat, ovat uskoneet uskontoon.
Tarinaan, stooriin, sanoihin ja omaan pelastukseen noin kirjaimellisesti.
Eivät ymmärrä filosofiaa, thats why. Ovat siis niin korkealla omassa ajattelussaan kuin voivat olla. Ei ole heidän vika; kirkkoa tarvitaan mutta sen sana ei voi olla elämää korkeampi - ns. ohjaava. Kun paavi ei suostu antamaan kondomeja Afrikkaan ei voida katsoa, että se on ollut Jumalan järkevä sana. Se on vain sen kirkon mielipide.
Aihe sivuaa mielenkiintoisella tavalla koneavusteista elämää (ihmiselämän loppuvaiheissa) ja tieteen keinoin elämän pidentämistä. Monien uskovaisten hoitotahdon luonteeseen vaikuttaa varmaankin se ajattelu, että jos kaikkia keinoja elämän pidentämiseksi ei käytetä, katsotaan sen olevan Jumalan tahdon vastaista, tai että niissä tapauksissa jossa kaikkia keinoja ei käytetä, ihminen itse alkaa leikkiä Jumalaa. Spektrin toisessa päässä ovat ne uskovaiset, jotka hylkäävät esim. koululääketieteen.
VastaaPoistaNämä hoitotahdot ja hoitotahtojen puuttumiset (ylöskirjaamiset ovat jääneet tekemättä) ovat monesti vaikeita tilanteita esimerkiksi omaisille, jotka keskenään saattavat olla eri mieltä jonkun läheisen saattohoidosta. Lähimmäinen ei ehkä enää itse kykene ilmaisemaan tahtoaan.
USA:ssa asuva läheinen ihminen kävi viime vuonna läpi suhteellisen vaikean leikkauksen. Ennen leikkausta hänen piti allekirjoittaa kaavake, jossa kyseltiin hoitotahtoa, jos jokin menee vikaan. Itse kun olen ollut Suomessa leikkauksissa niin tällaista paperia ei ole eteen lykätty, en ainakaan muista että niin olisi tapahtunut. Hoitotahdon tekeminen Suomessa on käsittääkseni potilaan omalla vastuulla..?
Sitten on vielä kysymys, että saako vainajan elimiä käyttää kuoleman jälkeen.
VastaaPoistaNiitä kovasti tarvittaisiin, mutta tietääkseni ei ole helppo saada.
Suomessa se ei liene uskonnollinen kysymys. Aina kuitenkin hyvin sensitiivinen asia.
Tämä suhde kuolemiseen lienee myös kulttuurisidonnaista iineksen mainitsemassa asiassa. Siinähän on iso porukka saattamassa, pelkäämässä ja toivomassa. On monia asioita vaikuttamassa. Kuka päättää?
Voi olla, että jos on läheiset välit kuolevaan voi päästää helpommin irti. Kun on jäänyt liian paljon sanomatta ja tekemättä syyllistää helposti hoitoa tai vaatii siltä mahdottomia. Oma syyllisyys vaikuttaa.
Homo Garrulus,
VastaaPoistaKukaan ei sekoita tässä mitään, vaan kirjoituksestani kyllä ilmenee, että uskovaiset eivät ole homogeeninen ryhmä tietyllä tavalla käyttäytyviä ihmisiä.
Uskovien - oli uskonto mikä tahansa - ainoa yhteinen nimittäjä on mielestäni halu uskoa itseä korkeampaan voimaan. Kaikki muu voi olla erilaista.
Juuri tämä uskontojen ja uskovaisten laaja kirjo onkin se seikka, joka aikanaan sai minut valitsemaan uskontotieteen yhdeksi tutkintoaineekseni. Minua kiehtoo edelleen ajatus siitä, että uskovainen ihminen on käyttäytynyt kaikissa uskonnoissa ja kaikkina maailmanaikoina samankaltaisesti suhteessa tuonpuoleisiin. Oli sitten varhaiskantaisen kulttuurin edustaja tai protestantti tai jehovantodistaja.
Olen aiemmin kirjoittanut suhteestani uskomiseen ainakin pyhyyttä käsittelevässä jutussani. Sanoin siinä juuri tuon, että ilman uskonnollisen kulttuurin perimää olisimme köyhiä - taide ja sivistyshän versoaa alunperin uskonnoista.
En näe kuitenkaan kirkkoa instituutiona tämän perinteen ainoana tai edes pääasiallisena siirtäjänä, vaan koko ihmisyhteisön.
Mariar,
VastaaPoistamielenkiintoinen näkökulma tuo, että kaikkien lääketieteellisten keinojen käyttämättömyys olisi Jumalan tahdon vastaista. Voi olla, että tämä on taustalla, mutta itse kaipaisin tarkennusta tutkimuksen kysymyksenasretteluun, ennen kuin uskallan päätellä pidemmälle.
Sain käsityksen, että kyseessä oli ehdottomasti kuolemaa lähesyvien ihmisten kuoleman viivästyttäminen ja että se tulisi joka tapauksessa huolimatta viivytyskeinoista.
Minusta tuossa tilanteessa kuolema on luonnollinen, ja esimerkiksi hengityskoneen varassa elävän elämä ei ole enää mitään elämää minkään uskonnon pykälän nojallakaan
Anonyymi,
VastaaPoistamiksi minä ajattelen, että uskovaisilla ihmisillä tulisi olla asiat kunnossa, kun ollaan viime metreillä. Luottamus ja usko ovat minusta arvokkaita, jos ne ovat todellisia ja kantavat myös tällaisessa tilanteessa. Nyt tuntuu, että iankaikkiseen elämään uskovat eivät aina tahdokaan luopua maallisesta vaelluksestaan.
Kyllä kai tässä pelosta on kysymys. Kaikki luterilaiset ainakin tietävät, että silkka usko ja hyvyys elämässä ei suo taivaspaikkaa kenellekään, sillä kaikkivaltias Jumala on suuressa viisaudessaan jo maailmaa luodessaan ennalta päättänyt taivaisiin pääsevät.
VastaaPoistahttp://nakokulma.net/index.php?topic=81.msg958#msg958
Iines,
VastaaPoistatuo radiosta kuulemasi väite tuntuu yllättävältä, asenteelliselta ja suorastaan ymmärtämättömältä niin ainutlaatuisesta tilanteesta kuin kuolemasta puhuttaessa. Yleensä kuolevista ei puhuta noin.
Oikeastaan on mahdotonta sanoa mitään tuosta tutkimuksesta, kun ei tiedä miten se on tehty. Jokaisella tutkijallakin on jokin maailmankatsomuksellinen näkökulma, ei ole olemassa neutraalia asennetta tällaisessa asiassa.
Kuoleman edessä ei ole ateisteja ja uskovaisia, vaan kaikki ihmiset ovat samassa tilanteessa: kukaan meistä ei tiedä, mitä on rajan toisella puolen. Kaikki ovat uskon varassa, sekä ateistit että uskovaiset.
"Uskovaisuus" ei tee ihmisestä yli-ihmistä, vaan päinvastoin silloin voi antaa itselleen luvan olla haavoittuva ja heikko, jollainen ihminen todellisuudessa on. Elämä voi katketa silmänräpäyksessä.
Olen samaa mieltä kuin Maria noista syistä, joiden vuoksi uskovainen ei halua luopua elämästä noin vain.
Lisäisin sen, että elämähän on suunnaton, ainutkertainen lahja, josta ihminen yleensä haluaa nauttia vaikka kärsienkin mahdollisimman kauan.
Kuoleman lähestyessä ihminen ei ajattele vain itseään vaan myös läheisiään. Näille hänen kuolemansa on suuri tragedia olivatpa suhteet kuolevaan hyvät tai huonot.
Ehkä joku omainen on tulossa kaukaa toiselta puolen maailmaa, toinen ei ole vielä valmis luopumaan kuolemaa lähestyvästä omaisestaan. Halutaan pitää kädestä kiinni, mennä rajalle asti yhdessä.
Tämä toisten ajatteleminen tulee esille esimerkiksi siinä, että ihminen ei useinkaan "anna itselleen lupaa" kuolla läheisten läsnä ollessa, van pinnistää voimansa ja kuolee muutama minuutti sen jälkeen, kun omainen on poistunut huoneesta.
Olen kuullut tämän monilta asiantuntijoilta ja koin sen itsekin sisareni kuollessa. Olimme olleet yhdeksän tuntia hänen luonaan teho-osastolla, ja hän kuoli vasta, kun olimme ulko-ovella menossa välillä nukkumaan. Teho-osaston sairaanhoitajat sanoivat, että näin käy usein.
Ihminen on valmis kestämään tuskallisessa hengityslaitteessa oloa odottaessaan omaistensa ja ystäviensä tuloa. Se on viimeinen lahja, jonka hän antaa heille.
Eräs uusi asia on vanhojen ja sairaiden syyllistäminen siitä, että he haluavat pysyä elossa. Sellainen asenne tulee varmaankin lisääntymään. P.D. James kirjoitti jo useita vuosia sitten romaanin tästä aiheesta.
Jack,
VastaaPoistatuo on predestinaatio-oppia, joka ei kuulu useimpien kristillisten kirkkojen oppiin. Ei myöskään luterilaisuuteen.
Minua vaivaa itseänikin suuresti, etten muista edes tutkimusmaata, saati suorittajatahon nimeä. Sen voin kertoa, että asiaa selostettiin Radio Novassa eilen aamupäivällä. Juontaja selosti siinä eri uutislähteistä nappaamiaan tietoja. Haen vielä tuota tietoa, mutta ensi haku ei tuottanut tulosta.
VastaaPoistaMinun esittämäni näkökulma asiaan on lievempi kuin juontajatoimittajan, samansävyinen kyllä!
Jack,
VastaaPoistaluin kirjoituksesi Näkökulmaan. Toit siinä esille vain yhden vaiheen kiihkeästä predestinaatio-keskustelusta. Se harhauttaa ja tuo turhaa stressiä ihmisille.
Unohdit Melanchtonin. Luther eli kahden maailman välillä, oli renessanssin keskeinen vaikuttaja, jonka oli varmaankin vaikeaa välillä kestää kaikki ne paineet. Hän saattoi mennä äärimmäisyyksiin.
Philip Melanchton toi rauhallisen järkevyyden luterilaisuuteen.
Predestinaatio-opin juuret: Augustinus toi predestinaatio-opin kristinuskoon uusplatonisuudesta, ja Luther oli välillä sen vallassa.
Asia ei jäänyt kuitenkaan Lutheriin, sillä jo vuonna 1535 Melanchton sanoutui irti predestinaatio-opista.
Ihminen voi aktiivisesti osallistua pelastukseensa, hän joko hylkää tai hyväksyy sen.
Tämä kanta on Sovinnonkirjassa eli tunnustuskirjojen kokoelmassa. Sen mukaan eletään.
Onkos kukaan koskaan kuullut Suomen evankelismelanchtonilaisesta kirkosta?
VastaaPoistaOlen koettanut hakea mainittua tutkimusta, mutta ei löydy.
VastaaPoistaJos kuitenkin vielä täsmennän muistamaani toimittajan referointia, hän siis kertoi, että on tehty tutkimus siitä, miten ihmiset suhtautuvat vakavasti sairaiden ja loppuaan tekevien hengissä pitämiseen ja hoitoihin. Tutkittiin erilaisten ryhmien suhtautumista, ja nimenomaan akselilla ateisti - uskovainen, ja mahdolliset välimuodot.
Sanamuoto meni siis niin, että todettiin se, että mitä uskovaisempi ihminen oli, sen tiukemmin hän tahtoi pitkittää hoitoja toivottomassakin tilanteessa. Ja toisinpäin, mitä ateistisempi henkilö oli, sen vähemmän hän tahtoi pitkittää hoitoja.
Tämä oli tarkin vastaavuus tuohon uutiseen.
Minua siis itseäni hämmästyttää se, että ateisti pelkää kuolemaa vähiten, uskovainen eniten. Kun luulisi sen olevan päinvastoin.
Kun luulisi sen olevan päinvastoin.
VastaaPoistaTälle luulolle olisi kiva saada edes yksi järkevänoloinen selitys.
Minua siis itseäni hämmästyttää se, että ateisti pelkää kuolemaa vähiten, uskovainen eniten. Kun luulisi sen olevan päinvastoin. (Iines)
VastaaPoistaTälle luulolle olisi kiva saada edes yksi järkevänoloinen selitys. (JH)
Eikö uskoville ihmisille ole luvattu ikuinen elämä ja taivaaseen pääsy - ja eikö sen luulisi olevan hyvä asia, tavoiteltava asia? En siis ymmärrä, että tätä siirtymää halutaan pitkittää toivottomissa tilanteissa ja lisätä omaisten tuskaa. Eikö suurinta rakkautta heitäkin kohtaan olisi päästää heistä irti, sillä omaisenkin tulee päästää kuolevasta rakkaastaan irti eikä sallia hänen kidutustaan koneissa?
Ateistilla taas ei ole muuta odotettavaa kuin kaiken loppuminen ja musta tyhjyys. Eikö sen luulisi pelottavan?
Mitenkähän tätä salaperäistä tutkimusta on oikein tehty..
VastaaPoistaLuulisi, että vakavasti sairaalla ihmisellä olisi parempaakin tekemistä kuin erilaiset haastattelut.
Keitä on haastateltu, läheisiäkö myös?
Ihan mielenkiintoista keskustelua, mutta ao tutkimuksen tuloksia epäilen vahvasti. En osaa ottaa tätä "tutkimusta" noin totena ja hirmuisen vakavasti. Siksi en siis osaa vastata kysymykseen, miksi uskovaiset pelkäävät kuolla.
Ymmärtääkseni usko auttaa kuolemassa, olen nähnyt tämän oman läheiseni ja ystäväni kohdalla. Kuitenkin suuren salaisuuden lähellä on kaikilla monia tunteita.
Toisaalta jos "uskovainen"on elänyt elonsa säästöliekillä niin oletan, että silloin hänkin takertuu epätoivoisesti siihen mitä on jäljellä.
Sairaalapappi ystäväni on kertonut minulle, että helvetistä ei puhuta, eikä sitä paljon pelätä sairaalassa.
Niin, mutta voihan se olla niinkin, että ken helvetin uskoo olevan olemassa ymmärtää sitä vähän pelätäkkin. Aika vähän-jos ollenkaan- tuonpuoleisen kauhuskenaarioita kuitenkin nykyään maalaillaan.
Kuule Anna Amnell! Jeesus on itse sanonut näin: "Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois. Enhän minä ole tullut taivaasta tekemään oman tahtoni mukaan, vaan täyttämään lähettäjäni tahdon. Ja lähettäjäni tahto on, etten minä anna yhdenkään niistä, jotka hän on uskonut haltuuni, joutua hukkaan, vaan viimeisenä päivänä herätän heidät kaikki."
VastaaPoistaAsia on selvä kuin pläkki. Valinnat on tehty.
"Suo siellä vetelä tiällä" tai "samapa tuo nykkiikö tukasta eli parrasta, piä senkun vuan tutissoo!"
VastaaPoistaNäillä äitivainaani toistamilla sananlaskuilla haluan osallistua minäkin tähän iäisyyskeskusteluun ja jatkaa:
Isäni oli oikeastaan viisas mies hänkin, vaikka olikin jumalaton kommunisti ja hukkui omaan hirvipeijaisoksennukseensa äidin ajaman auton takapenkille.
Hänkin viljeli alituiseen kaikenlaisia sanontoja, kuten kuolemaansakin sopivasti liittyvää sutkausta: "Kun sokkeena syntyy ja humalassa kuoloo, ee tiijä mualimassa käänesäkkään."
Vakavasti ottaen isä valmisti meitä jälkeläisiä varsin hyvin itsensä poistumiseen. Hänelle kuolema oli niin luonnollinen asia, että hän piti sen esillä alati.
(Silti, myönnän, murhe oli kova, kun hän kuoli vaikka olin jo aikuinen.)
Sodassa isä oli nähnyt, kuinka taistelutoveri saattoi räjähtää petäjänoksille yhdeksi mössöksi tosta noin vain. Tämmöisen muistelun yhteydessä isä joskus totesikin, että missäs se taivaallinen käsi oli kun ei kopannut kranaatista kiinni ja nakannut takaisin, meni kuitenkin ihan siivo ja juamalaansa uskova mies siitä viereltä.
Isä vitsaili vastoinkäymisten kohdalla, että "käymässä tiällä ollaan, taivaassa meijän koti on" ja "näen on kääny kun Jeesusta ei seurattu!"
Kuoleman jälkeisestä ajasta isä oli varma kuin suustaladattavan pamaus:
"Kun immeinen kuoloo, sille lapioijaan pari metriä multoo silimille, ja se on olova aena jokkaesen matkanpiä. Sieltä ee nouse sielua, ee pierua ennee ilimoelle. Vuan, kuulehan Gunilla Tuovinen, meejän penskoessa ja penskojen penskoessa myö vuan jatkutaan niin kaavan kun tämä mualimahi..." (Gunilla oli "meijän äet".)
Minä olen isäni lapsi ja olen aivan varma, etten edes halua olla sen enempää taivaallisissa iloissa kuin helvetin tulissakaan kuolemani jälkeen. Enkä syntyä uudelleen edes västäräkkinä. Tämä yksi taivallus tietoisuudessa riittää, kiitos.
Pari kertaa olen kuoleman oviverhoa raottanut onnettomuuksissa, mutta mitään siellä ei näy. Oikeastaan sitä oviverhoakaan ei ole, kun ei ole paikkaa, mihin sen takana kurkistaisi.
Kuolema on vain aivosolujen loppua ja armeliasta pimeyttä kun silmämme viimeisn kerran suljemme.
Anonyymi,
VastaaPoistaei se etten muista tutkimuksen suorittajaa, tee siitä automaattisesti asiaa, jota pitää epäillä tai vähätellä. Se ei muuta sitä asiaa, joka radiossa sanottiin, ja jonka ydinkohdan muodon muistan kirkkaasti, koska asia hämmästytti minua, samoin kuin toimittajajuontajaa. Se on siis sanottu, ja tutkimus on tehty, koska toimittajalla oli tieto edessään. Voin keskustella siitä siis, vaikkei tutkimusta ikinä löydettäisi, sillä se on sanottu mediassa, toisin sanoen se tieto on olemassa.
Tutkimus ei koskenut kysymystä: pelkääkö uskovainen kuolla - se oli minun kysymykseni ja päätelmäni, että pelkää - ja toin tämän kyllä esille nimenomaan mielipiteenä.
Tutkimus käsitteli viimeisillään olevien ihmisten elämän pidentämistä puoliväkisin, keinotekoisesti, kun kuolema kuitenkin tulisi piankin. Tästä asiasta hmisten käsityksiä tutkittiin muuttujina mm. se uskonnollisuuden/ateismin aste.
Jack,
VastaaPoistaälä esitä noin varmasti mielipiteitä asioista, joista et näy tietävän.
Näin arkkipiiispa John Vikström:
"Meillä suomalaisilla on hyvä syy muistaa Melanchtonia ja hänen elämäntyötään.
Kun suomalaisia opiskeli aikanaan Wittenbergissä, he olivat enemmän
tekemisissä Melanchtonin kuin Lutherin kanssa. Näin oli myös Mikael Agricolan
laita, joka nimitti Lutheria kunnianarvoisaksi isäksi ja Melanchtonia
opettajakseen.
Philip Melanchtonin pääteos Ydinkohdat, Loci Communes, vuodelta 1521 [Loci 1534 predestinaation kieltäminen] oli
ensimmäinen reformaation uskonkäsityksen yleisesitys ja esikuva monelle
myöhemmälle dogmatiikalle ja kristinopille. Ruotsi-Suomessa Ydinkohtien
saksankielinen lyhennelmä Margarita theologica - jumaluusopillinen helmi -
käännettiin ruotsin kielelle jo vuonna 1558 ja Laurentius Petrin
kirkkojärjestys vuodelta 1571 määräsi papit ja saarnaajat opiskelemaan
Ydinkohtia joko lyhennelmänä tai alkuperäisenä teoksena. Margaritaa luettiin
myös kouluissa. Näin Melanchton ei ollut vain Saksan opettaja, Praecaeptor
Germaniae, vaan monella tapaa myös Pohjolan opettaja."
Kristinuskon ehkä kaikkein syvällisin ongelma on Jumalan kaikkivaltiuden ja ihmisen vapaan tahdon välinen ongelma. Sitä ei voi blogikeskustelussa ratkaista. Se on eräs suurimpia mysteereitä uskontojen maailmassa.
Toivoa on
VastaaPoistahttp://yle.fi/teema/tiede/tiededok/
Toki uskon, että tällainen tutkimus voi olla olemassa. Sen tulokset ja menetelmät vain arveluttavat. Se, että satuit kuulemaan sen jne ei vaikuta ajatuksiini mitenkään.
VastaaPoistaVaikka oma kuolema kirjallisuuden lukuvaiheeni on vähän ohitse, olisi ihan mielenkiintoista lukea tämä tutkimus.
Anonyymi,
VastaaPoistaitse tässä eniten varmaan kaipaan tarkkoja tietoja kyseisestä tutkimuksesta, mutta en kiellä itseltäni silti myös oman järjen käyttöä.
Minusta mennään nyt vähän metsään, jos pääpointiksi tuleekin se, kuka tutki ja missä tutki, ikään kuin pitäisi varmistaa ensin se, että hyväksynkö minä tämän tutkimuksen kysymyksenasettelun. Tulee mieleen politiikan ryhmäpäätökset: asiaan muodostetaan kanta vasta kun tiedetään, mikä on oman ryhmän mukainen eetos.
Kyllä joissain asioissa voi luottaa järkeensä. En siis usko, että valtakunnan yhdellä isoimmista radiokanavista siteerataan poliittisesti värittyneitä tai hihhulijengien tekemiä hihhulitutkimuksia asiallisessa sävyssä.
Minusta asiaan voi siis mainiosti ottaa kantaa, sillä asia on todella tapahtunut, se on sanottu ja se on jossain eetterissä tallella.
Leonoora,
VastaaPoistalinkkisi on hyvin mielenkiintoinen, ja näen tuolla ohjelmalla kytkyn tämän keskustelun aiheeseen.
Voisi nimittäin tutkia, ketkä haluavat pidentää elämäänsä kaikin mahdollisin keinoin, kun kaikki sairaudet on nujerrettu. Miten eliniän pidentämiseen sairaudet nujertamalla ja geenimanipulaation kautta suhtautuvat eri ideologiat?
Ehkäpä luonnollisin selitys tälle tutkimukselle on se, että ihmisessä taipumus uskonnollisuuteen korreloi jostakin syystä vahvaan eloonjäämisviettiin.
VastaaPoistaItse asiassahan tuo on aivan selvääkin. Uskontohan nimenomaan on pyrkimystä jatkaa elämäänsä jopa kuoleman jälkeen.
Kuoleman kolkuttaessa pinnalliset taivasodotukset vain häviävät syvemmältä kumpuavalle elämisen tahdolle.
Mutta anonyymin kysymys elinten käytöstä oli hyvä. Miksi ei yksinkertaisesti muuteta lakia niin, että elimiä saa käyttää, ellei sitä nimenomaan kiellä.
Olen nimittäin ihan varma, että suurin osa ihmisistä suhtautuu asiaan välinpitämättömästi. Ja siksi luovutustestamentti jää tekemättä, samoin kuin moni muukin asia.
Iines: "Uskovien - oli uskonto mikä tahansa - ainoa yhteinen nimittäjä on mielestäni halu uskoa itseä korkeampaan voimaan."
Ihan tarkkaan ottaen tuo ei pidä paikkaansa alkuperäisessä buddhalaisuudessa.
Iines,
VastaaPoistaon hyvä, että toit tämän aiheen esille. Se tulee varmaankin vastaan myöhemminkin.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että on tärkeää tietää, miten tutkimus on tehty. Tehdäänhän kaikenlaisia tutkimuksia, jotka eivät ole luotettavia. Ääriesimerkkinä voisivat olla vaikkapa tupakkatehtaiden tutkimukset, joita on käsitelty viime aikoina lehdistössä.
Aivan totta Anna, ja kuten sanoin, itse ehkä eniten kaipaan tähän nenäni eteen sitä tutkimusta. Tämähän menee muuten henkimaailman hommiksi.
VastaaPoistaJa Tapsa, mietiskelyyn vaipuminen ja nirvanan tavoittelu saavutetaan hyvin henkistyneessä tilassa, joka ei ehkä ole tästä maailmasta. Kun pidättäydytään asioista ja omistaudutaan oman maallisen majan pyhittämiseen, ollaan hyvin lähellä ruumiista irtautumista ja vaipumista itseään korkeampien voimien valtaan. "Minä turvaan Buddhaan, minä turvaan oppiin, minä turvaan veljeskuntaan" - eikö tämä kuitenkin ole itseä korkeampiin voimiin turvautumista?
Elimensiirtolupaa ei saada helposti. Läheisten on tosi vaikeaa antaa tähän lupaa, kysyminen koetaan usein loukkauksenakin. Tilanteet ovat niin vaikeita, onnettomuus tai sairauskohtaus tulee yllättäen ja siinä sitten ollaan.
VastaaPoistaItse olen kantanut lupaa rahapussissa, mutta hukkasin sen jossakin vaiheessa kun kuvittelin olevani liian vanha tässä asiassa. Myöhemmin olen kuullut, että keski-ikäisen ja varttuneemmankin ihmisen elimet kelpaa.
En tiedä miten tämä asia korreloi uskonnollisuuteen. Itse olen jonkin sortin uskovainen joten ehkä sitten haluan elää ja elää silmän sarveiskalvossa, ihossa, luussa..
No, itse pidän itseäni vaan aika maalaisjärkisenä ja ihmettelen miksi ei voisi olla avuksi, varsinkin kun se ei enää mitenkään kirpaise.
Kukapa ei hauaisi elää terveenä mahdollisimman pitkään. En ole vielä harjoitellut kuolemista, joten en mene täysin takuuseen siitä, että osaisin oikein kuolla. Jonkinlaisen tahdon voisin tolkullani, eli nyt kirjoittaa.
Jonkunlaisen loppukevennyksen tämä nyt kaipaisi, mutta en keksi.
Iines: ""Minä turvaan Buddhaan, minä turvaan oppiin, minä turvaan veljeskuntaan" - eikö tämä kuitenkin ole itseä korkeampiin voimiin turvautumista?"
VastaaPoistaNäinhän sitä sanotaan ja varmaan käytännössä rivibuddhisti turvaa "Buddhaan" ikään kuin kristitty Jeesukseen.
Mutta kyseessä on ajatusvirhe, sillä buddhalaisuudessa ei ole olemassakaan "itseä" korkeampia voimia.
"Itse" on korkein. Absuluutti. Tyhjyys.
Tapsa,
VastaaPoistanoinhan se on klassisen buddhismin määrityksen mukaan.
Ajattelen kuitenkin niin, että "itse" ei ole buddhalaiselle korkein sellaisenaan, muutoksetta, vaan vasta muuttumisen, epäinhimillisen alistumisen ja vaivan jälkeen. Nirvanassa ihmisen omasta ruumiista tulee hänen temppelinsä ja näin hän on itsensä jumala - tämänkaltainen on ajatuskuvioni. Jumaluus voi siis sijaita myös ihmisen sisässä, ja sitä buddhalainen tavoittelee saattamalla itsensä puhdistettuun tilaan.
Iines et kumppanit
VastaaPoistaItseäni aina kummastuttaa se, että miksi olla kuolemastansa huolissaan, sillä kun sydämen, keuhkojen, verenkierron, tajunnan, hermoston jne. toiminta kutakuinkin sammuu, ihminen, eli me, emme ilmeisestikään voi "tuntea" mitään.
Siitä huolimatta me pelkäämme loppumistamme.
Mielenkiintoista on, mistä kaikesta tuo pekomme koostuukaan?
:DDD! Kirjainsokeus iski jälleen:
VastaaPoistapekomme = pelkomme!
Kai suurin pelkomme liittyy osaltaan maallisen vaelluksemme aikana tehtyihin tekoihimme, syyllisyydentuntoihimme, että perkules jos tämä Pyhä Pietari sittenkin siellä portilla odottaa, ja osoittaa meille sen Danten mielikuviimme iskostaman viimeisimmän ja ikuuisuuksiin jatkuvan paikkamme maailmankaikkeudessa.
Leonoora,
VastaaPoistaitse suren etukäteen eniten luopumista rakkaista ihmisistä ja asioista, kuten sateesta ja auringosta, linnuista ja vuodenajoista ja kaikesta mitä luonto suo; eikä mieleeni tule kyllä pelätä mitään taivaallista tuomiota, en usko sellaiseen höpötykseen yhtään, tuomitseminen on niin epäloogista.
Kaikki nuo fyysiset helvetit ja taivaat porttivahteineen ja hallitsijoineen ovat vain ihmisen ikävyyksisään luomia mielikuvitushahmoja ja paikkoja.
Iines
VastaaPoistaJaan ajatuksesi.
Luopuminen rakastamistaan asioista ja ihmisistä on aina tai useimmiten tuskallinen ja kivulias prosessi.
Sanotaan, että pitäisi oppia myös luopumaan, päästämään irti tietyistä asioista ja ihmisistä kun sen aika on.
Ja että pitäisi elää täysillä, ja poistua elämästä kylläisenä.
Kai sitä helpommin pystyy kohtaamaan kuolemansa, (jos silloin enää on järissään), kun ei esim. iäkkäänä ja parantumattoman sairaana pysty huolehtimaan itsestään, saati menemään ulos nauttimaan keväästä sänkyyn kahlittuna.
Kun äiti kuoli muutama vuosi sitten, kypsyin tuohon luopumiseen lukuisilla sairaalakäynneillä. Kypsyin tietysti myös vierailujen raskauteen, kun piti työssä ollessa poiketa sairaalaan kaksi kolmekin kertaa päivässä ja viipyä aina melko kauan tyynnyttelemäsä äitiä, joka ei ollut valoisa kärsivä potilas, vaan vain kärsivä. Siinä menivät ruokatunnit ja illat, ja olin paitsi fyysisesti myös henkisesti lujilla.
VastaaPoistaJossain vaiheessa annoin sitten vaan äidille mielessäni luvan lähteä, jättää meidät, ja kun lääkäri sanoi, että kyseessä on viikko tai ehkä kaksi, peruin ulkomaanmatkani ja aloin valita äidille muistorunoja istuessani hänen vuoteensa vierellä pitäessäni häntä kädestä. Toisella kädellä selasin vuoteella olevia runokirjoja ja mietin säkeitä. Se oli haikeaa mutta tyyntä luovuttamista, ja siinä prosessissa vuorottelivat ilo ja suru, kyyneleet ja jostain versova jaksaminen (luovan kurssin esitysproduktion viimeiset harjoitukset + esitys 500 hengen juhlasalissa hautajaisista parin päivän päästä).
Uskonnot ovat runollisesti ilmaistuna hölyn pölyä, aistien 'harhaa' ja nautinnollista riippuvuutta.
VastaaPoistaKemppisen blogissaan esiinnostama dilemma totuudesta kuoleman äärellä. Boaptistipappi oli kysynyt filosofi Rortyltä 'uskosta' ja 'tiedosta' kuoleman 'selittäjänä'. Tiedettäkin etevämmin elämää ymmärtää 'mielikuvituksellinen' runous.
Elämän 'runollinen' ulottuvuus on korvattu uskonnoilla. Hyvän ja pahan valintatekijöiden selittämättömyydellä, tieteellisen informaation epätäydellisyydellä.
Evoluutiovalinnat eivät ole riittäneet 'ihmisyyden' alkuvoimaksi. Usko epäitsekkään ryhmävalinnan voittokulusta näyttäytyi kuitenkin Obaman voitonjälkeisenä humanistisuuden voimaantumisena, toivon lisääntymisenä. Vastakkainasettelu poliittisena ja uskonnollisena valtapelinä ajautui 'vallan kehältä' sivuraiteelle.
'Hölyn pölyn' korvautuminen inhimillisesti ja moraalisesti 'hyvän elämän' eetoksella on globaalin ihmisyhteisön ainoa pelastus.
< Kulma'ntakaa >
Anonyymi,
VastaaPoistauskonnoista tekee merkittävän se, että ne ovat olleet aina, niin kauan kuin ihminen on ollut olemassa, aikojen alusta.
Tuntuisi siis oudolta ajatella, että ihminen on harjoittanut hölynpölyä tuhansia vuosia, ja ennen kaikkea se, että ihminen olisi siis niin tyhmä.
Minusta asia ei pidä lähestyä tästä ahtaasta moralistisesta näkökulmasta, joka tuomitsee sen mitä ei konkreettisesti näe. Samalla logiikalla meidän tulisi leimata hölynpölyksi myös suuri osa tieteestä.
Uskontoja kannattaa lähestyä siis kuin mitä tahansa vallitsevaa ilmiötä. Ne ovat olemassa, ne ovat maailman vanhin ihmiskuntaa yhdistävä, kaikilla kulttuureilla kaikkina maailman aikoina tavattu ilmiö. Merkittävää mielestäni on vain ihmisen ja hänen uskontonsa välinen dialogi, ei se, onko dialogin toinen osapuoli reaalisesti olemassa.
Tuo on kyllä aika päättömästi sanottu. Mistä tiedät, että uskonto on ollut aina olemassa? Oliko varhainen animismi uskonnollisuutta vai tietämättömyyteen perustuvaa yritystä muokata maailmaa suosiolliseksi?
VastaaPoista"...vaan vasta muuttumisen, epäinhimillisen alistumisen ja vaivan jälkeen."
VastaaPoistaNo, siksi olenkin zeniläinen. Ei vaivaa, ei alistumista. Muutos tulee jos on tullakseen.
Eli toisin sanoen en ole uskovainen lainkaan, enkä sitoutunut mihinkään oppiin. En halua kiskoa kotoisia kristillisiä juuria irti ja yrittää juurtua johonkin vieraaseen maaperään. Enää.
Mutta ei omaa uskonnollisuuttaan voi tukahduttaa, jos sellainen on. Minulla on, mutta kaihdan oppeja, ajatusrakennelmia ja liturgioita.
Eikö muuten maailman ensimmäisenä uskontona voi pitää shamanismia? On hämmästyttävää, kuinka samanlaisena se on esiintynyt ympäri maapalloa. Joko se pohjautuu aikojen alkuun, nykyihmisen kehitykseen, tai sitten se on omia aikojaan syntynyt kaikkialla samanlaisena.
No, määrittelen uskoni: olen zeniläinen kristillinen kvanttiteoreettinen shamanisti. Se on mukavaa.
Tuo on kyllä aika päättömästi sanottu. Mistä tiedät, että uskonto on ollut aina olemassa? Oliko varhainen animismi uskonnollisuutta vai tietämättömyyteen perustuvaa yritystä muokata maailmaa suosiolliseksi? (JH)
VastaaPoistaJH,
tuskin kovinkaan päättömästi sanottu.
Animismi on nimittäin tapana mainita ensimmäisenä, kun puhutaan kahdeksasta merkittävimmästä uskonnonsyntyteoriasta (mm. Honko - Pentikäinen, Kulttuuriantropologia, s. 52).
Vaikka koko probleemi "uskonnon alkuperästä" on epätieteellisesti asetettu, uskontojen olemusta ja syntyä on pohdittu paljolti varhaisuskontojen kautta. Epätieteellisesti siksi, että mm. käsitettä yliluonnollinen, supranormaali, ei voida selittää niin, että jokin olisi sinänsä yliluonnollista. Kaikki riippuu yksilön ja ja yhteisön suhtautumisesta tähän asiaan. Esimerkiksi neoliittiset kirveet, joita 1800-luvun eurooppalaiset pitivät Jupiterin nuolina, ovatkin osoittautuneet menneiden aikojen ihmisten työkaluiksi.
Uskontoja voidaan kuitenkin siis tarkastella tästä supranormaalin käsitteestä, koska ilman sitä ei voida esittää edes minimimääritelmää uskonnosta. E. Adamson Hoebelin mukaan mikään ihmisen älyllisen ja sosiaalisen elämän ilmentymistä ei ole niin vaikeasti määriteltävissä kuin uskonto. Lainaan Hoebelia: ”Mikä sitten on uskonnon sine qua non? Mitkä ovat ne päämäärät, jotka esiintyvät kaikkialla? Ne ovat löydettävissä uskosta yliluonnolliseen ka käyttäytymistavoista, joita tämän uskon ansiosta sovelletaan oltaessa tekemisissä yliluonnollisen kanssa. Usko yliluonnolliseen sekä tähän liittyvä asennoituminen ja ulkoinen käyttäytyminen ovat ne tekijät, joista rakentuu uskonto.”
Vaikkakin jotkut tutkijat ovat olleet etenkin varhaiskantaisten uskontojen kohdalla haluttomia käyttämään uskonto-termiä, ja sen sijaan puhuneet magiasta, taikauskosta tai kansanuskosta, voidaan sanoa, että Hoebelin ja useiden muiden tutkijoiden (mm. Helmer Ringgren, Otto Strunk) määritysten mukaan uskonnot eivät tarkoita vain tunnettuja maailmanuskontoja tai erilaisia uskonnonsuuntia, lahkoja, vaan niiden piiriin mahtuvat myös varhaiskantaisten heimojen monenlaiset supranormaalit käytänteet.
Tärkeää on siis kuitenkin huomata, että mikään teko ei erillisenä ole supranormaali, vaan kaikki riippuu yksilön ja yhteisön suhtautumisesta kyseiseen asiaan.
Tapsa,
VastaaPoistakertasin tässä juuri kulttuuriantropologian oppikirjaani (nimi ed. kommentissa) ja shamanismia esiintyy tosiaan monissa eri maapallon uskonnoissa, toisaalta sen suppeampi merkitys sisältää maantieteellisen rajoituksen: tällöin shamanismin piiriin lasketaan vain eräitten pohjoiseuraasialaistan kansojen uskonnot, mm. suomalais-ugrilaiset kansat.
Tämä on hyvä esimerkki siitä, että eri puolilla maailmaa on eri aikoina syntynyt hyvin samantapaisia ilmiöitä nimenomaan uskontojen alueella.
Yhteisenä nimittäjän on ihminen, hänen käyttäytymisensä, johon mielestäni on kiinnitetävä huomiota. Mikä saa ihmisen turvaamaan henkimaailman hahmoihin tai kuvitelmiin? Sitä pitää tutkia, ei niinkään sitä mitä ihminen "palvoo" saadakseen toiveensa toteutumaan.
Eikö intiaanikansojen shamanismia lasketa kirjojen mukaan shamanismiin?
VastaaPoistaAmerikoissahan se on yhä voimissaan, toisin kuin esim. meillä suomalaissaamelaisilla, joille on jäänyt siitä muistoksi vain pari fraasia ja muutama noitarumpu.
Mutta uskon kyllä tieteen selityksiä.
Tapsa,
VastaaPoistaintiaanien shamanismi on käsittääkseni osa tätä pohjoista shamanismia, kuten myös eskimoiden ja saamelaisten parissa harjoitettu sielu-usko. (Mainittakoon, että shamanismissa tulisi oikeastaan olla suhuässä, kun vaan muistaisi, miten sen näppiksestä saa näkyviin.)
Erikseen on kai mainittava uusshamanismi, joka liittyy vaikkapa wicca-uskontoon tai muihin uusiin pakanuuskultteihin.