21.4.2009

Ankeat päivät ovat hyväksi ihmiselle

Korvani sieppaavat hiljaa soivasta radiosta lauseen sieltä, toisen täältä, usein sellaisen, jota itsekin olen pohdiskellut ja johon ajatukseen olen saattanut jo päätyä.

Eilen pysähdyin siihen, kun radion naisääni sanoi, että ankeat päivät ovat hyväksi ihmiselle. Tein tästä pikaisen muistiinpanon. On tehty jokin psykologinen testi, joka kertoo lisäksi, että onnellisuus taas edistää mielialaa, jossa keskitytään vähemmän ympäristöön. Ankeat päivät virittävät ihmistä, vaikuttavat edistävästi muistiin ja henkiseen ja sen kautta fyysiseen viriliteettiin. Sain sen käsityksen, että jatkuva onnellisuus ei ollut tässä tutkimuksessa edes toivottavaa.

Ymmärrän tämän täysin ja jopa yhdyn siihen, lämpimästi. Olenhan aina puhunut alakulon normaalista rytmittymisestä ihmisen elämään ja siitä, miten alakuloa ei pidä turruttaa lääkkeillä pois.

Nyt kun olen toipumassa asentohuimausepisodista, joka ankeuttaa elämän totaalisesti, tunnen jo aika ajoin, miten voima alkaa virrata ja ilo kuplia. Tämä antaa toimintatarmoa ja mieli täyttyy suunnitelmilla. Luen blogeja ja kummastelen hieman, miten pienet harmit monilla ovatkin isoja. En toivo kenellekään pahoja päiviä, mutta mietin, miten todellinen alakulo voisi edistää tämänkin ihmisen kykyä iloita elämästä.

Olin eilen Essolla vaihtamassa renkaita. Istuin joutessani pienen myymälän puolelle odottelemaan ja katselemaan asiakkaita. Olo oli siinä käsinojattomalla tuolilla hutera. Näin harmaatukkaisen vanhan miehen, joka tervehti minua maailmanmiehen hymyllä tullessaan maksamaan bensaa. Näin paikallisen vaatepuljun omistajan, ja huomasin että hänellähän on jokin neurologinen sairaus, sillä hänen kätensä vapisivat huomattavasti ja hän kertoi menevänsä aamulla Poriin tutkimuksiin. Hän jäi viereeni odottamaan myös renkaanvaihtoa, joka tapahtuisi minun jälkeeni. Olin tarjota hänelle tuolini, mutta hän näytti pärjäävän hyvin, ja haukkui poliittisten valtuuskuntien ulkomaanmatkat, Tarja Halosen ja paikallisen EU:hun pyrkijän. Minä haukuin Matti Vanhasen. Kassahenkilö haukkui heidät kaikki ja lisäksi paikallisen rautakaupan palvelun.

Mikä tässä oli tärkeää? No se, että minä sain puhua pitkästä aikaa uusien ihmisten kanssa. Pärjäsin hienosti ja horjumatta siinä tuolilla, pärjäsin myös ääneni kanssa, ja ilahduin kun huomasin, että minulta tuli kokonainen virke kauniilla äänellä kertaakaan katkeamatta - kunnes se alkoi innostuksesta väsyä ja hiljenin jälleen lyhytsanaiseksi nyökkäilijäksi, jottei ääni pätkisi pahasti. Tämä ei kuitenkaan masentanut, vaan antoi halua yrittää jatkossa puhua enemmän, välittämättä pätkimisestä.

Ilman ankeaa ja masentava asentohuimausepisodia en olisi ryhtynyt vilkkaaseen keskusteluun vieraiden ihmisten kanssa. Allekirjoitan siis paksulla musteella sen, että ankeat päivät ovat hyväksi ihmiselle: ne avaavat lukkoja ja antavat voimavaroja ja lisäävät ihmisen välittämistä muista ihmisistä ja asioista.

(Maalaus Anatoly Korobkin)

19 kommenttia:

  1. Mikähän on Iines hyvä ankeitten päivien riittävä määrä? Ja milloin määrä ruokkii kehäisesti ankeutta?

    Toki on niin, että kun kaikki on kivaa, ei kivastakaan kykene nauttimaan, mutta jos mustuus täyttää elämää kovin pitkälti, ei auttane tieteelliset tutkimukset, joissa todetaan, että "aatteleppa kuinka huonosti joillain muilla on".
    Taborin näytelmässä "Inkkari ja Valkonaama - Juutalainen Western" todetaan juutalaisen suulla, että hammassärky voi olla yhtä paha kuin joukkosurma. Olen ajatuksesta jokseenkin samaa mieltä.

    VastaaPoista
  2. Ankeitten päivien riittävästä määrästä en tiedä eikä minulla ole siitä käsitystä.

    Luulen, että tuo teesi "ankeat päivät ovat hyväksi ihmiselle" on hieman provosoiva, koska yleinen käsitys on, että ne ovat pahaksi ja että niitä tulee torjua kaikin keinoin. Jatkuva onnentila, euforia, hedonismi on aikamme johtotähti, ja tätä taustaa vasten pienikin alakulo nimetään joskus masennukseksi, joka on vakava sairaus, asia ihan erikseen. Masennus ei siis ole mielestäni enää ankeutta.

    Teesi tahtoo mielestäni lohduttaa ihmistä siitä, että minkään ei tarvitse olla vinossa, vaikka ihminen tuntisi alakuloa, ankeutta. Se on normaalia biorytmiikkaa.

    En siis osaa ajatella niin, että tuolla lausahduksella tahdotaan ankeutta ihmisille.

    VastaaPoista
  3. Vähän asian vierestä, mutta onko Suomessa vielä ESSO-asemia? Olen käsittänyt niiden littyneen joko ABC- tai Station1-ketjuihin

    VastaaPoista
  4. Hyvä tarkennus, Buji! Sait minut googlailemaan paikkakunnan yrityksiä, ja minähän tarkoitan siis Teboilia, ja täkäläinen Esso on lopettanut toimintansa.

    Esson baari on kyllä niin nostalginen paikka missä tahansa Suomessa, että ei ihme että muistinkin väärin.

    Löysin kyllä myös Esso-huoltoasemia haullani jopa lähiseudulta.

    VastaaPoista
  5. http://www.polttoaine.net/index.php?t=Tampereen_seutu&sort=pvm

    Joke!

    VastaaPoista
  6. No kyllä niitä Essoja vielä löytää, vaikken tuosta listasta havainnut. Esimerkiksi tässä on yksi Esso.

    Menipäs mielenkiintoiseksi tämä keskustelu. Tulee ihan mieleen Tankki täyteen ja Sulo Vilen.

    VastaaPoista
  7. Teboililla työskennellyt kassahenkilö sai potkut, koska vastasi aina puhelimeen: "Tebloil".

    Kaveri kyseli tältä myöhemmin kuulumisia, jolloin sai vastauksen:
    "Hyvin menee, olen nykyään hommissa Gluffilla."

    Myös Gulfin baareja oli ennen. Muutama vuosi sitten kun ratkottiin Bodomin tapahtumia, eräs sellainen oli keskusteluissa mukana. Siellä oli kuulemma joku tehnyt tunnustuksia.

    VastaaPoista
  8. Kun ostin ensimmäisen autoni, joka maksoi 6 000 markkaa ja jonka lattian reiästä saattoi katsoessaan nähdä maantien vilisevän, käytin Essoa, jota vieläkin kaipaan. Kun vaihdatin öljyjä tai renkaita, huoltomies teki joskus oma-aloitteisia pikkufiksauksia kotterooni. Mm. kerran hän oli kiinnittänyt kuljettajanpuoleiseen etuoveen tukevan kumihihnan, koska siitä puuttui kädensija. Ei maksanut mitään.

    VastaaPoista
  9. leppäsuon esso, eläintarhan union ja ruskeasuon teboil - siinä nuoruuteni tärkeimmät akselit helsingissä. niissä parannettiin maailmaa niin, että intensiiviset keskustelut muuttivat illan huomaamatta yöksi.

    nykyään bensa-asemat eivät ole oikeastaan muuta kuin joukko kryptisiltä tuntuvia abc-aakkosia kloonatuissa kylteissä.

    VastaaPoista
  10. Niin tehtiin meri,

    muistan vieläkin Ihoden yöbaarin, jossa podettiin ennen kaikkea lemmentuskaa ja kuunneltiin levyautomaatista Se jokin sinulla on tai Oi Tuntematon!

    Ihoden yöbaarista mentiin sitten pikkukylän linja-autopysäkin baariin kiusaamaan kylän junttipoikia.

    Esson baarissa juteltiin taas filosofisia ja oltiin niin taiteilijaa Suomen ensimmäisestä postimyynnistä ostettu syreeninvärinen lakkasadetakki päällä Smart-poskikiehkuroita yläilmoihin päästellen.

    VastaaPoista
  11. iines!

    voi iines, minä en saanut lakkatakkia vaan piti pitää keltaista rukkaa!

    VastaaPoista
  12. Voi sinua rukkaa, meri,

    itse asiassa minä haaveilin keltaisesta Rukka-takista, mutta merkkitakkina se oli kalliimpi..

    Tämä lakkatakki oli kyllä silti kuin unelma. Voi sitä välkettä, vaikken yleensä kimallukselle perustanut. Takki oli kuitenkin erikoinen, ja minä halusin erottua.

    VastaaPoista
  13. iines

    tämä kun on mennyt kovin autopainotteiseksi, niin yksi autokysymys sinulle: jos olisit auto, niin mitä merkkiä ja vuosimallia olisit?

    minä olisin citroen 2CV, koska en kaipaa järkevyyttä, vaan vahvaa tunnetta! näyttävyydellä ei nimittäin todellakaan ole sijaa etenemisessä. sitikan kanssa kuski ei lähde lainkaan pääteille, vaan teiden tukkona olemista välttäen matkaa tehdään pitkin vanhoja, hiljaisempia sivuteitä.

    VastaaPoista
  14. No kun sinä veit jo minun mieliautoni, rättikattositikan - minähän rakastuin teinixinä kaikkiin rättisitikkakundeihin - niin minä valitsen vaikkapa tämän Morrisin, jolla huristelisin pitkä huivi tuulessa heiluen pitkin kiemurateitä, minäkin, kaartaen eritasoliittymät ja moottoritiet kaukaa.

    VastaaPoista
  15. Iines ja Meri

    Vaikka en koskaan ole edes uneksinut meneväni autokouluun olen sentään ajanut Morris minillä Tuusulan järven jäällä 70-luvulla.
    Tuo pieni koppero, voiko sitä autoksi edes nimetä, oli sikäli myös tärkeä, että kun sen kuljettaja noukki minut kyytiinsä Honkanummen hautausmaan lähettyviltä, Helsinki- Paviljongilta kävellessäni kotiin Tikkurilaan, on tuo matka jatkunut siitä asti. Renaultteja tuli sitten minin jälkeen kolme: sämpylä, tippa, ja joku modernimpi versio. Tippa-rellua testasin kylän mutkikkailla hiekkateillä, mutta siihenpä on ajoni jääneet.
    Nyt olen sitten istunut Fordin kyydissä jo pitemmän aikaa.

    Jos olisin auto, olisin tietysti punainen Ferrari, tai sitten oikein kuhmuinen, ruosterupinen venäläinen vanha Lada tai Volga tai miksei Moskovits.

    VastaaPoista
  16. Oikeastihan minä ajan lilahtavansinistä kymmenvuotiasta farmariautoa, jonka sisäpeiliin on kiinnitetty juuri tuollainen sininen sulka kuin sinun logossasi on, Leonoora. Sulka on ollut paikallaan alusta alkaen.

    Farmari on minulla kätevin mökkimatkojen takia, ja lisäksi minulla on aina ollut iso koira, joka vaatii oman verkolla eristetyn kuljetustilansa. Nythän Ruben on ollut koirataivaassa jo kolme vuotta, lähes päivälleen, ja hänen kuolinpäivänään ostamani valkoinen kaktus on isoilla nupuilla juuri nyt.

    VastaaPoista
  17. iines & leonoora

    reilut parikymmentä vuotta sitten elämäntilanteeni kaipasi vakautta, ja auton valinnalla sitä saattoi tavoitella. hankin ensimmäisen opelini. nyt on menossa jo ties-kuinka-mones, ja yhä ällistelen valintaani - vehje on kaikkea muuta kuin se, mitä todella haluaisin. se on raskas ja tankkimainen. alle kaksilitrainen moottori ei tahdo saada peltikasaa liikkeelle. ennen kaikkea se on niin keskiverto kuin keskiverto vain voi olla.

    ehkä haen tavallisuudesta turvallisuutta, muuta selitystä en osaa itse keksiä.

    vaikka tämä farmarikottero rikkoo lähes kaikkia summaamiani viisauksia vastaan, sillä on yksi hyvä puoli. se on yllättävän mittava sisältä; penkkejä saa käden käänteessä taitettua makuulle ja syntyneeseen tilaan saa ahdettua käsittämättömän määrän tavaraa - usein romukaupoista ja divareista.

    kesärenkaita vaihtaessani katselin kun naapurini pyslasi omaa royal enfieldiään kesäkuntoon. en voinut estää hymyni leviämistä korvasta korvaan. monttööri otti saman ilmeen.

    sellainen, vielä joskus!

    VastaaPoista
  18. Miten usein huomaakaan olevansa sellaisten tavaroiden ja asioiden keskellä, jotka eivät kuvasta omaa persoonallisuutta tai joiden keskelle ei "istu" kaikkineen.

    Ymmärrän siis hyvin, meri, että olet valinnut loppujen lopuksi auton, joka kulkee, mutta jonka kokee vieraaksi, jopa sopimattomaksi.

    Itselläni tämä seikka koskee hämmästyttävän usein vaatteita! Niiden, jos minkä, tulisi kai kuvastaa kantajansa persoonallisuutta, mutta minun persoonallisuuttani eivät kyllä kuvasta standardiulkoiluasut (kyllä - minulla on jonkinlainen tuulipukukin, jota kammoan, mutta joka on äärimmäisen käytännöllinen). Samoin päädyn vaatteissa usein siihen, mitä tangosta löytyy, jos se istuu kutakuinkin säädyllisesti. En jaksa hakea kymmeniä putiikkeja lävitse. Toisaalta saatan maksaa sumeilematta suuriakin summia, kun löydän erikoisen ja mieleisen asun.

    Mitä autoon tulee - haaveilen jo uudesta, pienestä mutta kohtalaisen sähäkästä ja jotakin vanhaa autoa muistuttavasta klassikosta, jossa olisi pyöreä etuosa, ei munanmuotoinen raketti, jollaisia inhoan ja jollaisia kaikki nykyään ovat. Väri voisi olla umpimusta. Mielessäni on muuan tietty auto, mutta en muista merkkiä. Chevrolet, pieni, tai jokin ranskalainen?

    VastaaPoista