Kevätpäiväkirja 5. sivu

Eilen oli jännittävä ja hyvä päivä. Tytär sai opetusharjoittelunsa suoritettua ja sijaispyynnön, lyhytaikaisen mutta kuitenkin, kahdeltakin normaalikoulun opettajalta. Entinen oppilaani hieroi niskani ja selkäni rennoksi ja kutsui minut vesijuoksuryhmäänsä. Itse kävelin luontopolun päästä päähän sammaltutkijan kanssa, ja minulla oli pelottavaa, mutta hauskaa.

Ajoin nimittäin vanhalle lehtometsäalueelle vievää tietä, ja yleensä tie on autio ja tyhjä, vain sitä vartioivien sepelkyyhkyjen laumoittama, mutta nyt näkyi beessin värinen auto peilistä. Tie oli kuoppainen ja beessinvärinen nytkähti samoissa paikoissa kuin minun sininen unelmani. Hieman mietin, josko uskallan nousta autosta keskellä synkkää umpimetsää, jonne tie johti. Jos autossa on vaikka joku raiskari, sillä luontoalueella käy myös asiatonta väkeä, päätellen silloin tällöin maassa lojuvista kalja- ja kossupulloista.

Kaarsin kuitenkin parkkipaikan varjoon, ja beessinvärinen viereeni, ajoi eteen ja peruutti vielä lähemmäs. Nousin autosta ja mietin, uskallanko lähteä syvemmälle metsään näkemättä, kuka autosta nousee. Viereisen auton ihminen nousi myös, avasi takakontin ja alkoi vaihtaa saappaita jalkaan. Tervehti minua ja nyökkäsin helpottuneena, sillä mies näytti asialliselta kuntoilijalta. Toisaalta olin hieman harmistunut, kun en tiennyt, kumpaan suuntaan mies aikoi lähteä ja millaista vauhtia edetä. Halusin mennä eri suuntaan saadakseni rauhassa makoilla maassa kuvaamassa linnunsilmiä, käenkaaleja ja mukulaleinikkejä ja mitä nyt maasta on noussut sitten viime näkemän. Aikailin reppuani muka penkoen ja odotin, että mies ampaisisi ensin matkaan. Otin kameran esiin ja heitin sen olalle näyttääkseni, että ihan kiireettömiä ihmisiä ollaan, ja että kuntoilija voi mennä rauhassa eteen.

Mutta ei. Mieskin nappasi kameran käteensä ja vilkaisi puuhiani. - Samalla asialla ollaan. No minähän en kameraa voi vastustaa, ja aloimme vertailla välineitämme, ja mies kertoi kuvaavansa erilaisia sammalia, joista tekee kirjaa. Lähdin siitä sitten kulkemaan luontopolkua ja pitkospuita, kun en voinut paikallenikaan jäädä. Mies asteli muitta mutkitta rinnallani, ja poukkoili innoissaan sinne tänne, milloin minkäkin käävän tai kasvin luo katsomaan sitä.

Puolivälissä matkaa, kuivuneen joenuoman pitkospuilta noustessamme, keskellä synkintä louhikkoa, hiidenkirnua katsoessamme mies laukaisi puolimielisen seksivitsin, joka huvitti häntä itseään suunnattomasti, ja minua alkoi pelottaa toden teolla. Yksin keskellä metsää aivan tuntemattoman miehen kanssa, ei asutusta mailla eikä halmeilla, eikä ketään muuta liikkeellä, koska autoja ei ollut parkissa. Hänen ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin tarttua minuun, niin se olisi ollut siinä, minä en olisi pystynyt tekemään mitään, sillä mies oli vanttera ja notkea, nelikymppinen tai vähän päälle. En kuitenkaan näyttänyt pelkoani, vaan pakkohan minun oli jatkaa matkaa loppuun asti, tuli mitä tuli. Yhtään kuvaa en pystynyt ottamaan, sillä en uskaltanut mennä makaamaan maahan kuvaamaan makrolla himoitsemiani linnunsilmiä, sillä ne pitää kuvata kameraa maahan tukien, kuten muutakin metsänpohjan pienkasvustoa.

Mieleeni tuli Stephen King -elokuvien tihenevä tunnelma, sillä miehessä oli jotain erikoista. Hän vaikutti oppineelta, osasi latinaa, tunsi itiöt ja käävät, mutta pyrskähteli hieman erikoisesti ristiinmenevien etuhampaittensa takaa. Polun päässä kiitimme toisiamme kohteliaasti seurasta ja hän toivotti "kaikkea hyvää". Kun pääsin autoon, napsautin vielä oven lukkoon, ja lähdin ajamaan kameraa reppuun pakkaamatta - se oli roikkunut käyttämättömänä koko ajan kädessäni.

Päällekäymisen pelko on muuten seurannut minua siitä asti, kun minut opiskelijana yritettiin raiskata. Vikani oli se, että erehdyin olemaan ystävällinen tuntemattomalle miehelle, jonka kanssa nousin bussista samalla bussipysäkillä Turun hiljaisessa lähiössä. Mies kysyi jotain, ja vastasin kohteliaasti ja silmiin katsoen, hymyillen. Tämä riitti, ja minuun tartuttiin ja raahattiin metsikön suojiin. Selvisin tilanteesta, kun muuan mies näki meidät ja tuli hätiin. Mies joutui vankilaan, oltuaan ilmeisesti ehdonalaisessa. Muistan vieläkin miehen kylmäävän katseen, kun jokin hänen päässään sanoi naks. Tunnistin sen hetken. Naisen hymy oli hänelle signaali, lupaus. Ja saman ilmeen havaitsin tuon sammaltutkijan silmissä keskellä synkkää louhikkoa. Naks.

Tai sitten minulla draamallinen mielikuvitus vaan laukkasi.