Oi Herra, jos mä matkamies maan

Ajelin eilen mökille ja kuuntelin autoradiosta virsiä, Samuli Edelmanin laulamana. Minulla on taipumus muutenkin turvata viimeiseen vaihtoehtoon, kun vaellan synkimmässä murheen alhossa.

Olin siis syvästi murheellinen, minulla oli pala kurkussa, möykky rinnassa, kaipasin lohtua, tunnetta siitä, että en ole yksin, että joku tukee ajatuksiani ja rakastaa minua, juuri minua ja ennen kaikkea minua. Rakkauksillahan on eroja, sillä ei kaikkia rakasta yhtä paljon, vaikka yleinen ihmisrakkaus antaakin hyvän pohjan rakastamiseen.

Tätä alla olevaa laulurunoa kuuntelin useita kertoja, ja laulajamiehen pysähtynyt tuska, pitkä hiljaisuus säkeiden välillä näytti sen kipupisteen, jossa ihminen on kaiken keskellä riisuttuna ja vereslihalla, paljaan nöyränä, voimatta muuta kuin seisoa tyhjin käsin, hartiat koholla iskuja vasten.

Oi Herra, jos mä matkamies maan
lopulla matkaa nähdä sun saan!
Oi, jos mä kerran
näkisin Herran
kunniassaan!

Sinua kaipaa sydämeni,
sun puolees huutaa mun henkeni.
On yksin tästä
sen ikävästä
kyyneleni.

Muut kaikki hylkää, vaan sinä et.
Autuuden särkyneet sydämet
sinulta saavat,
sä luet haavat
ja kyynelet.

Mua auta, Herra, mä toivon vaan,
vaikkei ois toivoa ollenkaan.
En päästä sua,
ennen kuin mua
käyt siunaamaan.

- -.

Osa kyynelistä tipahti puserolle, mutta ei voi sanoa, että pusero olisi ollut märkä. Kolmannen säkeistön kohdalla autoradio katkaisi kyyneleet, ja alkoi huutaa Ylen uutisia, enkä tiennyt, mistä nappulasta saisin kailotuksen loppumaan ja cd:n jatkumaan siitä mihin se jäi. Otin siis cd:n pois ja työnsin uudelleen reikään ja kuuntelin laulun alusta alkaen.

Jos joku kaipaa itketystä, niin tämä on oiva levy siihen. Suosittelen nuorille, teinixeille etenkin, sillä lauluun sopisi hyvin raaka heavy-sovitus, jota Edelmaninkin tulkinta hienoisesti tavoittelee. Muut kaikki hylkää, vaan sinä et - tämä on palsamia sielulle. Arvelen että enemmistö ihmisistä on hylättyjä, petettyjä, kaltoinkohdeltuja, väärin tuomittuja.

Mitä laulurunon ideologiseen sanomaan tulee, se on laulussa hyvin antelias siksi, että laulusta voi ammentaa sekä harras uskovainen että paha pakana. Ja mitä omaan uskonnolliseen vakaumukseeni tulee, minuun uppoaisi hyvin Jeesus yksinään, mutta Jumalan kohdalla on suuri musta aukko, josta kurkistaa liian paljon institutionaalisia asioita, pyhiä henkiä, sakramentteja, pappeja ja perkeleitä. En lisäksi voi koskaan ajatella jumalaa, joka tietää kunkin hiuskarvojen lukumäärän, mutta sallii maan päälle näin suuren ahdistuksen ja yksilötason tuskan. Uskonto kiinnostaa kuitenkin ihmisen turvamekanismi-ilmiönä ja kulttuurisen valon tuojana.

Tähän loppuun on pakko kertoa pieni tarina metsäretkeltä muutama päivä sitten. Olen kertonut aiemmin, että vaikken ole uskovainen, minulla on tapa testata Jumalaa ja kääntyä häneen puoleensa itsekkäin pikku pyynnöin. Näillä metsäretkillä pyydän siis usein, että Jumala antaisi minulle jotain kivaa kuvattavaa, toisi vaikka ketun tielleni tai jonkin harvinaisen perhosen tai linnun. Yleensä mitään ei tapahdu, vaan useimmiten joudun tulemaan perinteisten kuvien kanssa kotiin. No, tunsin siis itseni yksinäiseksi ja hylätyksi, ja kysyin jumalalta, että miksi minä, miksi juuri minä olen niin yksin, ja että mitä pahaa minä olen tehnyt, että metsäkin on ihan tyhjä. No siinä rypiessäni itsesäälissä ja kyynelissä varjon puolelta kuului naksutusta ja rapsahduksia, ja pieni orava oli pehmeän värisessä hämyssä käpy suussa katsomassa minua. Se pudotti monta kertaa kävyn maahan, ja nousi taas syömään sitä ikään kuin esittäen minulle, että morjens, täällä ollaan, ota kuva äläkä sure.

(Virsi Wilhelmi Malmivaara, kuvassa Marilyn Monroe, kuvaaja tuntematon)