Hei me kuollaan!

Ei pitäisi liikkua niin paljon ulkomaailmassa. Kannattaisi olla sisällä vaan ja keskittyä internetin elämään, kun sieltä voi valikoida itselleen sopivia miljöitä ja tapahtumia ja seurustella valitsemiensa ihmisten kanssa. Voi myös antaa itsestään juuri silloin kun itselle sopii ja juuri sitä, mitä suodattaa tahtoo. Voi keskustella juuri siitä asiasta, joka itseä kiinnostaa.

Ulkona törmää epäilyttäviin tyyppeihin ja ikäviin ihmisiin, joita ei voi deletoida tai ignoroida. Ei voi klikata itseään toisiin maisemiin, ei avata lattialuukkua ja pudottaa itseään pois paikasta, johon on kävellyt. Siinä olet, näyttöruudussa eikä missään ole toimivaa näppäimistöä eikä kätesi ylety piuhoihin. Ainoa toivo olisi sähkökatko, jolloin voisit paeta äkillisen pimeyden ja hämmennyksen turvin. Kauheaa ja kontrolloimatonta on ihmispolon elämä järjestäytyneen internetin ulkopuolella.

No, eilen eksyin marketiin ruokaostoksille ja yhytin entisen kollegan, toiseksi parhaan opettajaystäväni hedelmätiskiltä. Kuinka ollakaan, hän käänsi puheen yhteiseen kollegaamme, josta olen jo kertaalleen kertonutkin: viisikymppiseen hyvin yksinäiseen ja hiljaiseen, vähän erakkomaiseen naisopettajaan, joka nyt syksyllä putosi yhtäkkiä kirjaston tuolilta ja oli kuollut jo ennen kuin oli kolahtanut lattiaan. Oli tyhjennetty kirjasto, oli kutsuttu Medi Heli, vaan mikäs siinä auttoi, henki oli paennut eikä mikään vehje sitä takaisin voinut tuoda. - Onni oli, ettei kuollut yksin, sanoimme yhteen ääneen, kuin kuorossa, me kaksi yksinäistä elossaolevaa naisopettajaa. - Kuka hänet olisi löytänyt kotoaan ja kuinka monen viikon päästä? Hiljenimme hetkeksi ja silmäilimme toisiamme.

Ei tämä yksi kuollut kollega vielä mitään, vaikka olisi tämäkin minulle riittänyt. Tahdoin sulkea näyttämön, mutta en voinut niin vain poistua. Olin juuttunut yksinäisen puhetta pulppuavan naisen kanssa hedelmäosaston neonvaloihin. Seurasi vielä kaksi vainajaa, kaksi pahaa äkkikuolemaa, kuten hän raamatullisia sitaatteja rakastavana opettajana lausahtihe. Naapurikaupungin opettaja, viisikymppinen nainen, oli kuollut keuhkoveritulppaan, ja toinen oli pudonnut keinutuolista maahan, kotonaan, syytä ei tiedetä. Kaikki nyt tässä bloggauksessa esiintyneet vainajat olivat siis perusterveitä, hoikkia, kunnostaan huolta pitäneitä naisia. Kaikkia oli kohdannut paha äkkikuolema.

Illalla sitten kotona olin vähän allapäin. Tunsin keuhkossani selvän kipupisteen ja sydämessäni kirvelyä. Kuulostelin itseäni. Mietin, että minun isoisänikin oli kohdannut pahan äkkikuoleman, oli nukahtanut kyllä isän mukaan ikiuneen herttaisesti kotisohvalleen, toinen käsi suojelevasti päänsä ympärillä. Isänikin koki pahan äkkikuoleman. Hän putosi maahan vanhainkodissa huoneensa lattialla kädessään minulta juuri tullut kirje, jossa ilmoitin, että hänestä tulee kohta isoisä. Muistan kyllä, että olin kirjoittanut kirjeeseen: ota tuoli ja istu. Keuhkoveritulppa.

Nyt mietin, että mikäs sen armollisempaa. Lähteä täältä seisovin jaloin, katketa ennen kuin kolahtaa lattiaan. Sitä vaan mietin, kuoleeko henki samalla, vai tajuaako ihminen, mitä tapahtuu. Jossain huuhaajutuissa on kertomuksia, joissa sielu siirtyy kattoon katselemaan, mitä ruumiille tapahtuu.

Silti, armollisesta lopusta huolimatta, voisin pyytää raamatullisin sanoin yläilmaisilta: Varjele meitä kaikkia pahalta äkkikuolemalta! Tuohon ei kai ole enää kohtuullista lisätä, että anna juuri minun elää ikuisesti, eikä tietenkään sitä, että anna minun kuolla hitaasti ja lähtöni ymmmärtäen.

Ja muuten, ehdotus edellisen keskustelun eräältä kommentoijalta: - -" ehdotanpa nyt ihanalle blogineitsyt Iinekselle, että seuraavassa ketjussa kaikki kommentit pitää perustella Raamatun lausein. " Lisäys: saa perustella myös Koraanin tai muun uskonnon kirjan lausein.

(Juliste Mieczyslaw Górowski)