Osa 1.
”Jo päivä painui, hämy illan lankes, vapautti vaivoistansa luodut kaikki, maan päällä jotka asuvat ja ovat.” -Tuonne alasko on sitten meidän mentävä? Lempeä, kiharatukkainen, hiukan ylipainoinen runoilija kosketti kyynärpäätäni, hänen lasinsa pilkahtivat sammuvan auringon valossa. -Vaikutat jotenkin tutulta. -Muistelet varmaan Uutisvuotoa. Ja olinhan minä aika usein lehtikuvissakin. Mutta nyt eteenpäin. Laskeuduimme hiljaisuuden vallitessa parisataa porrasta alaspäin. Tulimme eräänlaiselle katselutasanteelle, josta aukesi näkymä laajalle kentälle. -Ensimmäinen piiri, runoilija sanoi pehmeästi. Kenet haluaisit täältä tavata? -Ketä täällä sitten ylipäätään on? -No kotirouvia, kaikki maailman huorat, bloginpitäjiä, yksinhuoltajia, sanalla sanoen elämässä kovia kokeneita, mutta siitä lopulta hyvin selvinneitä ja nyt ikuiseen rauhaan päässeitä naisia. -Naisia? Pelkkiä naisiako täällä on? -Niin, en tainnut mainita, että vasta täällä toteutuu korkein oikeudenmukaisuus. Miehet ovat muualla. Saat nähdä kyllä muutaman miehen, mutta heidän suuret massansa ovat tuossa suunnassa. Runoilija osoitti sormellaan suoraan ylös. Runoilija oli maininnut bloginpitäjät. -Onko siis Iineskin täällä. -Hetkinen, kysyn resepsuunista, runoilija sanoi leikkisästi ja näpytteli matkapuhelintaan. Sulkiessaan kojeen hän hymyili lämpimästi: täällä on. Kutsutaanko tänne? -Kutsu, hyvä veli. Olen nähnyt hänestä ainoastaan korvan ja vaikka se on hyvin lumoava, näkisin mielelläni muutakin. Jostain luolan syvyyksistä purjehti - paremmin en voi asiaa luonnehtia - eteemme kodikas kesämökki, jonka olohuoneessa istui kaunis nainen näpytellen kannettavaa tietokonetta. Nainen kirjoitti kuin hurmiossa muutaman lauseen, jäi odottamaan, huokaisi raskaasti ja kirjoitti jotain uudelleen. -Mitä hän tekee? -Hän kirjoittaa provokatiivista kirjoitusta maahanmuuttajista ja toivoo Japen lähettävän siihen vihaa tihkuvan vastineen. -Vastaako Jape? -Ei, hän ei vastaa. Se on naisen rangaistus täällä. Muutoin hänen asiansa ovat parhaalla mahdollisella tolalla. Häntä ei vaivaa nälkä, ei jano ja huoneessa on aina lämmintä. Hänen naapurinsa on vihdoin repinyt alas sen ruman piikkilangan ja toinen naapuri ajaa nurmikon. Käärmeistä ei enää ole vaaraa. Äkkiä laaja niitty tulvahti täyteen eri-ikäisiä naisia, jotka käyskentelivät haaveellisen näköisinä, keskustelivat keskenään, istuivat pikku ryhminä maahan ja aloittivat jonkinlaisen leikin. -Hyvinhän he näyttävät täällä viihtyvän. Paikka tuntuu jotenkin rauhaisalta. Mutta miksi juuri he ovat juuri täällä? kysyin runoilijalta. Hän nosti arvokkaasti sandaalin verhoaman jalkansa kaiteelle ja lausui jotenkin ylväkkäästi: ”Heill´ osa enkeleitten on, jotk´ eivät kapinass´ olleet, eivät uskolliset, vaan itseksensä, irti Jumalasta. Ei vastaan ota heitä taivas, ettei vähenis kauneutensa, ei Inferno, ett´eivät syntiset sais kunniata."
(Aika paljon myöhemmin) Osa 2.
Ensimmäinen piiri! Se oli paimenidylli, en voi paremmin sanoa. Naiset saivat siellä kaiken, aivan kaiken haluamansa. Vai yksi puuttui: mahdollisuus palata takaisin ylös maan päälle. Niityllä näkyi minulle tuttuja ja rakkaita hahmoja. Kuunkuiske, hoikkana ja eteerisenä kuin keiju kuiskutteli jotain naapurinsa korvaan. Ei-sehän on Char, tuo hiljaisten runoiltojen, valkoviinin ja patongin valtiatar. Ja Delilah! Miten hienostuneita keskusteluja kävimmekään netissä siihen aikaan, kun kumpikin olimme vielä maan päällä. Sarin ja Liisun tunsin vain maineelta, mutta sekin riitti. Haukoin henkeäni. -Sanoit, että he saavat kaiken, minkä haluavat. Entäs jos…. -Arvaan jo kysymyksesi, sinä vanha pervo. Juu, täällä on tosiaan eräänlainen poikatalo, josta kukin lady saa juuri niin korkealuokkaisen kavaljeerin kuin haluaa, yöksi, viikoksi, vuodeksi, kaikki käy. -Voivatko he myös… -Kyllä, totta kai. Minähän sanoin, että kaikki käy. -Mutta miksi täällä ei näy yhtään korkealuokkaista kavaljeeria? Opastajani hymyili salaviisaasti. Hän halusi taas runolle, sen näki heti. Ja aivan oikein: ”Mua Muusat auttakaa ja ylväs henki! Oi, Muisti, joka kirjoitat, min näin ma, on aika aateluutensa ilmoittua! ” -Häh, minä sanoin. En ymmärtänyt mitään. -Heh, heh… Nuo naiset saavat siis aina unelmiensa prinssin, ei enempää eikä vähempää. Nyt on vain niin, että nuo unelmaprinssit voivat olla aika puisevia. Heissähän ei ole mitään omaa. Kaikki, aina luonteesta kikkelin pituuteen saakka on unelmaa. He tekevät kiltisti kaiken mitä käsketään, mutta eivät mitään omintakeista. -Mutta juuri sellaisista miehistähän naiset pitävät, minä huudahdin. Oppaani katsoi niitylle yli silmälasiensa. Häntä nauratti. -Et taida juuri tuntea naisten sielunelämää? -Totta, oli minun pakko sanoa. Samassa näyttämölle asteli kauniin neidon käsipuolessa vahvaleukainen, hymyilevä, komea mies. -Saatana, sehän Ruotsin prinssi. Daniel, vai mikä sen nimi nyt oli. Sama joka meni sen Viktuurian kanssa, minä touhotin. Sitten vaikenin. Kukaan, todellakaan kukaan naisista ei edes vilkaissut prinssiä. Hän supatti rakkauden valoja naisensa korvaan ja pariskunta katosi takaoikealle. -Tuo romanssi on ohi huomenna, luulen, sanoi oppaani. -Tämä on siis ensimmäinen piiri. Käsitän, että se on lempein ja paras tässä valtakunnassa. Eikös piirejä ole yhdeksän? Ainakin Danten todistuksen mukaan. -Voi voi, se on jo kauan ollut historiaa. Täälläkin oli pakko leikata kuluja ja lakkauttaa tarpeettomia toimintoja. Nyt piirejä on enää kolme. Eiköhän mennä katsomaan kakkosta? -Kuinka luonnehtisit seuraavaa tasoa? Runoilija kohotti katseensa, riisui silmälasinsa, ojensi epätoivon merkkinä kätensä yläviistoon ja lausui: ”Soi siellä huokaus ja huuto, parku yön halki tähdettömän, tuska moinen, niin että ensin puhkesin ma itkuun. Sekoitus kielten, kirot kauhistavat, sävelet vaivan, äänenpainot vihan, käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö sai aikaan pauhun, joka aina kiertää tään ilman ajattoman kautta, niinkuin käsissä rajumyrskyn hiekkapyörre.”
Osa 3,5 Komea, pitkä mies asteli torille kreikkalaisen sotilaan hameessa. Hänellä oli kirjava nuttu ja jalassa tietenkin asiaankuuluvat pompulakengät. ”IiiK” naiset huusivat ja kävivät miehen kimppuun. He yrittivät nostaa hänen hamettaan, pyrkivät suutelemaan ja halailemaan, mutta mies käveli järkähtämättä eteenpäin. -Jumalauta, sehän on vanha ystäväni, hyppytanssija Mikis! minä huusin ja osoitin sormellani torille. Meteli torilla yltyi. Laihakasvoinen mies, selässään konepistooli vaelsi näkyviin. -Riku Riemu, pankkirosvo ja murhaaja, kaikkien naisten märkä uni, minä ähkäisin. Riku ei edes vilkaissut ympärillään hameet hampaissa riehuvaa naislaumaa. Mutta mitä nyt? Punainen Ferrari Testarossa kaartoi torille. Kuljettaja, Armanin pukuun pukeutunut charmantti herrasmies nakkasi sikarintumpin maahan. Kymmenen naista yritti saada sen käsiinsä. Kohta torilla tapeltiin. -Sehän on Tapsa, ihmismielen insinööri ja kaikkien kirjoituskilpailujen voittaja! Meitä nauratti. Runoilija hakkasi käsiään polviinsa ja hohotti täyteen ääneen. Sitten hän osoitti sormellaan torille. -Pa… paras on vielä tulossa, hän ulvoi. Ja eikös mitä! Synkeä miekkonen, lippalakki väärinpäin päässä, kameralaukku olalla lampsi huonoissa kengissään kohti suihkulähdettä. Kaksi säteilevää kaunotarta riensi pyytämään häntä treffeille tai oluelle tai mihin tahansa. Yksi huusi heidän takaansa: pikapano, pikapano! Mies - herra Hymiö omassa karheassa persoonassaan - heitti halveksivan silmäyksen naisiin ja jakeli niin inhottavia pakkeja, että runoilija ja minä vähän nolostuimme. Yksi naisista otti laukustaan pistoolin ja uhkasi ampua itsensä, jos mies ei lähtisi hänen kanssaan. -Vitut mä siitä, mies murahti ja jatkoi matkaansa. Laukaus kajahti. -Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa, halusin tietää. Runoilija siemaisi oluensa loppuun ja tilasi uuden. -Näillä naisilla tekee aivan vietävästi mieli miestä. Sanalla sanoen heidän naisellisiin kehoihinsa on pantu miehinen himo. Mutta sitäpä ei kukaan halua tyydyttää. Joka päivä torille tulee toinen toistaan komeampia miehiä, eilen täällä olivat Tauno Palo ja Tom Cruise. Naisille kelpaisivat Pekka ja Pätkäkin, mutta sitäkään ei heille sallita. -No mikäs tämä mielenosoitus sitten oli? -Vain puoli tuntia päivässä he saavat olla ilman himoja, ja silloin heidän on osallistuttava mielenosoitukseen. Joka päivä, joka säässä. Puoli tuntia vihaa ja sitten 23,5 tuntia hirveää seksuaalista puutetta. -Mutta kuka on voinut keksiä jotain näin hirveää, kysyin kauhuissani. -Pomo, patriarkaatti, sanoi oppaani ja vilkaisi pikaisesti ylös.
(Aika paljon myöhemmin) Osa 4.
”Ja minä, päässä side kauhun, huusin: "Oi Mestari, mik´ ääni tuo? ja keitä nuo, jotka tuskaan nääntyneiltä näyttää?" Hän mulle: "Tää on tila kurja niiden kuolleiden onnetonten, jonka eivät ansainneet moitett´ eikä kiitostakaan.” Matka kolmanteen, alimpaan piiriin kesti kauan. Mutta siinä nyt olimme, hiljaisina ja vakavina. Oletteko koskaan nähnyt P. Räsästä loppuun asti piinattuna? Me olemme. Hänen tukkansa oli harmaantunut, sormet olivat verillä ja entinen kaunis ääni kuulosti betonimyllyn korinalta. Hän oli huomannut meidät ja juoksi luoksemme kuin apua pyytäen, mutta kesken juoksun punahousuinen vahtimestari kaappasi hänet syliinsä ja kantoi takaisin penkkiin. Samalla hetkellä alkoivat sadat miljoonat harput ränkyttää ja epävireiset torvet ulvoa. Soittajat aloittivat laulun, epävireisen, jollakin tavalla tutun. Edessä heilui vanha vihtahousu tahtipuikko kädessään vittumaisesti hymyillen. -Uskovaiset, täällä, minä ähkäisin. Oppaani pani palamaan ja tarjosi sikarin minullekin. -Täälläpä täällä. Itse he maan päällä lauloivat, että “harpuin, huiluin, kantelein” ja täällä sitä lajia sitten saa harrastaa aamusta iltaan. Jaa, kuudelta tarjotaan haileaa teetä ja sitten ei kun taas persettä penkkiin ja ylistämään. Ylistäjien tila oli surkuteltava. Moni oli niin väsynyt, että sammahti uneen kesken soiton, jolloin reippaat pikkupirut läppäisivät heitä sormille tulikuumilla rautapuikoilla. Joku piteli korviaan, joltain oli ääni kerrassaan sortunut, jonkun kanteleessa oli enää kaksi kieltä, mutta ylistää vain piti. -Mutta miksi, miksi, minä mutisin. Saattajani otti rennon asennon penkillään, puhalsi savurenkaita ilmaan ja katsoi minua vakavasti. -Jokseenkin kaikki paha maan päällä on uskontojen ansiota. Uskontojen takia on sodittu ja soditaan tälläkin hetkellä. Shiiojen pommit raatelevat sunneja ja päinvastoin. Kristitty pommittaa taivaalta muslimeja, ateisteja, buddhalaisia. Pienten lasten sukupuolielimet silvotaan uskontojen takia. Pienet tytöt naitetaan vanhoille ukoille. Lapsia pelotellaan kuumalla kivellä, jos he koskevat kikkeliinsä. -Miehiä ei näy täälläkään, huomautin. -Ei niin, koska naiset nimenomaan ylläpitävät uskontoja. Oletko milloin viimeksi käynyt kirkossa? Enimmäkseen naisia. Miehet vain ottavat hyödyn naisten hulluudesta ja repivät isoja palkkoja pappeina, piispoina ja lahkojohtajina. Ohimennen vetäisevät uskovaisnaisia rusettiin ja kun ei silmä näe, syyllistyvät pedofiliaan. -Mutta eikö heidän pitäisi olla täällä, eikä… -Et nyt ymmärrä. He ovat matriarkaatin tulosta. Ilman naisia heidän olisi pakko mennä rakennuksille töihin. He vain ottavat rahat kun niitä heille tarjotaan. Eivät he ole syyllisiä mihinkään. ”Kun toinen haamuista näin haastoi, toinen niin ääneen itki, että sääli syvä minulta tajun vei, kuin kuolla olin, ja kaaduin niin kuin kuollut ruumis kaatuu.”
Kirjoittanut V.
