Syyspäiväkirjan lehdiltä, sivu 2: Pätäkän uusjako

17.9. Hieman huolestuttaa tämä kohu syrjäytyneistä nuorista. Kun Sauli ei nyt tajua, että ei tässä muu auta kuin pätäkkä. Pätäkän uusjako. Kuka suuri ja mahtava se sanoikaan, että  jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan. Ei tässä kotipullaa haluta eikä herasperheistä poimittuja elämäntapaohjeita. Että terveisiä perhehelveteistä vaan!  Ei paljon edes kiinnosta elää normielämää, kun maailma on villi ja vapaa ja viihteestä ja välineistä löytyy vähän köyhemmällekin iPhonet ja Macit. 

18.9. Syrjäytymiskeskustelussa on tainnut mennä puurot ja vellit sekaisin. Syrjäytynyt on jonkinlaisen virallisen taksonomian mukaan se nuori, joka on syrjäytynyt joko kavereista, koulusta tai työstä, tai kaikista niistä. Hyvin asiaa tarkastellaan Kotuksen blogissa. 

Nyt mediassa mölöävä joukko tuntuu määrittelevän syrjäytyneiksi kaikki rahapulaa kärsivät tilapäisreppanatkin. Itse, ehkä  oman  työtaustani vuoksi näen syrjäytymisen tarkoittavan lähinnä merkittävää lintsailua ja opiskelupaikan karttelemista, täysin joutilaaksi ajautumista, vaikka vaihtoehtoja ja tukea kyllä olisi. En ole tavannut nuorta, joka olisi pudonnut kelkasta sen vuoksi, ettei yhteiskunnasta löytyisi hänelle paikkaa ja auttajia. Ensi vuonna tulee lisäksi opiskelupaikkatakuu, joka nimensä mukaisesti takaa jokaiselle nuorelle opiskelupaikan, jos hän vain haluaa. En ole silti vakuuttunut, että tämä tepsii vaihtoehtoelämää eläviin "syrjäytyneisiin".  Ehkä peruspalkka olisi tässä saumassa hyvä vaihtoehto. Lisää pätäkkää tulisi sitten työelämästä, itse suorittaen.

Olen kyllä lehdistä lukenut tarinoita nuorista, jotka ovat syrjäytyneet mielenterveysjonon hännille, vaikka olisi akuutti tarve hoitoon. Eikö sama päde kuitenkin koko terveydenhuollossa, sillä esimerkiksi vakavasti sairaat syöpäpotilaatkin joutuvat jopa kuukausien jonoon? Sydänleikkauspotilaat voivat jonottaa puolikin vuotta. Kyseessä ei liene siis erikoinen nuorten syrjiminen, vaan koko suomalaisen terveydenhoitomallin heikkous. 

Ja menisikö se sitten niin, että raha auttaa kaikkeen? Tai toisinpäin: rahanpuute on syy syrjäytymiseen yhteiskunnan rattailta? Onko maailma näin materialistinen ja pinnallinen, että raha tuo onnen ja sen puute vie onnen. Ja onko täydellistä puutetta?  Miten on se lapsen rakastamisen ja hänestä huolehtimisen kanssa,  ihmisen tekeminen tietoiseksi siitä, mitä on vastuu vauvasta ja lapsesta, lapsen ensi vuosista? Pitäisikö olla lupa synnyttää lapsia, lapsiajokortti? Kun tähän ikään päässeenä voi sanoa, että lapsi on ihmisen elämän suurin onni, lapsi on parasta huumetta.



PS 1 Päivä on kaunis, ja minä menen kampaajalle, pörrö on lassahtanut, litistynyt päänahkaa vasten, ja sehän ei käy. Tässä iässä pitkä suora tukka alkaa jo vetää ihmistä alas, maata kohti. On  hyvä tavoitella taivaita. 

PS 2 Ohoh, mikä kontrasti, huomaan tarkistusluvussa. Syrjäytynyt nuori ja kampaajalle kahvia juomaan menevä heraseläkeläinen. Anteeksi, häpeän syvästi sitä, että menen. Menen kuitenkin. Hierojallekin tekisi mieleni mennä rentouttamaan selkää. Olisi lähetekin. No, se on jo liian ylellistä. Jumppaan itse ja hölkkäilen metsässä.


(Maalaus Marinus van Reymerswael, Rahanvaihtajat)