Shakespearelaisittain

Syysiltojen pimetessä blogosfäärissä leijuu perimmäinen kysymys. Moniaalla taholla pohditaan nimittäin, mikä blogi on. Minäkin rupesin pohtimaan, kun keksin ristiriitaisuuden omissa ajatuksissani.

Kävin nimittäin yskäisemässä Sediksen pohdinnan perään vaatimattoman ajatukseni siitä, että ei blogi minustakaan mikään pelkkä väline ole, kuten jokuset sanovat ja vertaavat blogia vaikkapa televisiokoneeseen. Sanoin kommentissani, että minusta blogi vertautuu vaikkapa kirjaan, joka on kirja vasta, kun siinä on luettavaa, eli pelkät tyhjät kannet ja lehdet eivät voi olla kirja. Olin melko tyytyväinen vertaukseeni, ja menin päivänokosille.

Kesken unien mieleeni juolahti vihko. Miksi vihko sitten on vihko ilman kirjoitusta ja täytettä, mutta kirja ei ole kirja ilman tekstiä? Onko filosofia aina näin vaikeaa? Ja miksi muistikirjakin on muistikirja eli memo ilman muistiinpanoja. Sitten taas taulu ei ole taulu ilman kuvaa, eikä juliste ole juliste ilman kuvaa. Filminauha taas on filminauha ilman kuviakin, ja kirjahyllykin on kirjahylly ilman kirjoja, mutta elokuva ei ole elokuva ilman elävää kuvaa.

Myönnän, että minulla ei ole aavistustakaan, mikä blogi oikeasti on, enkä osaa asiaa sen tieteellisemmin pohtia, mutta voisiko ajatella niin, että tässä sotketaan kaksi eri asiaa toisiinsa: 1. "blogi" joka on sisällöllinen ja visuaalinen kokonaisuus, kirjaan verrattavissa ja 2. "kirjoitusalusta", joka on virtuaalinen suorituspaikka? Eihän siis ole olemassa blogia ilman kirjoitusta, luettavaa; blogi ei eksisteeraa ennen kuin joku korkkaa sen itselleen. Siihen asti on vain mahdollisuus perustaa blogi jollekin kirjoitusalustalle.

Mutta siis - vihon ongelma ei jätä minua rauhaan. Miksi vihko on vihko tyhjänäkin? Vai olisiko kyse vain siitä, että kielestä puuttuu sanoja? Ei ole sanaa tyhjälle kirjalle eikä täysinäiselle viholle?

Hopeakylkiset silakat

Uneni ovat taas alkaneet varoittaa minua. Pommikoneita taivas täynnä. Hopeanväriset sukkulat liikkuvat kuin silakkaparvi meressä, päämäärätietoisesti, suuntaa vaihtamatta, milloin lännestä, milloin idästä, mutta aina yhtä hiljaa ja yllättäen ne ovat siellä, korkealla taivaalla. Vielä ne eivät ole havainneet taloani, mutta on vain ajan kysymys, milloin osuma tulee. Talon seinät ovat turvalliset ja piilottavat minut armeliaasti, mutta heti kun menen ulos, ne ovat siellä.

Viimeksi kun seisoin rakkauden ovella, koneet tekivät öisin massiivisia syöksyjä. Muistan ihmetelleeni unen läpi, miksi tuollaiset tekniikan vehkeet eivät muka löydä minua. Aloin olla varma, että koneet teeskentelivät ja leikkivät. Aloin menettää uskoani uniin ja välillä jopa tiesin nauravani unessa noille hopeakylkisille silakoille. Silakat kuitenkin palasivat öisiin uniini, joissa en mennyt ulos talostani, vaan värjöttelin sisällä koirani kanssa, jotta en saisi osumaa.

Sitten eräässä unessani uskaltauduin ulos, harjun laelle. Eteeni avautui metsäinen rinne, jonka alapuolella oli laakso. Maapohja oli ihmeellinen, ja siinä kasvoi jäkälän seassa puolukkaa. Puunrungot nousivat sammaleesta kuin jumalten jalat, ilma oli raikasta ja kevyttä hengittää. Yhtäkkiä näin välähdyksen, enkä ehtinyt enää alta pois. Ympärilleni putosi pommeja ja ajattelin, että nyt sitä päästään kenties paratiisiin. Tai ehkä tämä harju oli jo paratiisi, niin hyvä siinä oli olla. Yhtäkkiä koneet olivat pois, kupla särkyi ja olin taas talossani.

*

Kirjasin tämän unikuvaukseni 24.3.2004, ja vieläkin muistan tuon ihmeellisen jäkälän ja puolukan peittämän harjun ja tunnen sen tuoksun ja ilman keveyden. Sellaiseen paratiisiin haluaisin joskus päästä! En muista mitään muuta untani yhtä selvästi kuin tämän, jonka editoin vanhan käsikirjoituksen pohjalta, Runotorstain Uni-aiheen innoittamana. Jääköön linkkaus, koska kyseessä on proosapalanen.

Mainittakoon vielä, että olen hakenut tätä tekstiäni kauan ja luullut hukanneeni sen. Teksti on minulle tärkeä, koska se liittyy merkitsevään tapahtumasarjaan. Tulkinta avaa edelleen uusia ovia! Teksti löytyi muuten vanhalta komerossa olevalta pöytäkoneeltani, jota olin jo heittämässä pois. Luulin tyhjentäneeni koneen muistin, mutta siellä oli paljon aarteita.

(Maalaus Lyubov Kostenko)

Lieksalaispojan tuomio

Nyt on pakko pyytää tohtorilta naurupillereitä ja ruveta harjoittamaan huumorintajuaan ajoissa. Voi joutua suuren yleisön teilaamaksi, jos kärsii vaikka siitä, että joku panee luvatta sinusta kuvatun videon YouTubeen.

Pakko kirjoittaa siis vielä viimeinen episodi aiempiin juttuihini, koska kaikkialla tuomitaan nyt Karaoke of mental hospital -videolle kuvattu opettaja rahanahneeksi ja huumorintajuttomaksi tiukkapipoksi ja videoijapoika vain kujeilevaksi teiniksi. Poikahan tuomittiin torstaina maksamaan rikoksestaan 15 päiväsakkoa eli 90 euroa sekä 800 euroa opettajalle haitanteosta ja kärsimyksestä. Lisäksi poika joutuu korvaamaan opettajan oikeudenkäyntikulut 2000 euroa, mikä on hänen kasvattajilleen aivan oikein.

Eivätkö ihmiset osaa muuten lukea? Uutisviestinnässähän on tieto siitä, että tämä poika kavereineen oli jo pitkään kiusannut ja häiriköinyt kuvaamataidonopettajaa, ja tämä luvaton videon julkistus oli jatkoa tälle kiusaamisepisodille. Kiitän Suomen oikeuslaitosta selkeästä tapauksen tulkinnasta, jossa pitkään jatkunut opettajan kiusaaminen on otettu huomioon sen lisäksi, että tapaus ilman sitäkin oli juridisesti tuomittava.

Missä on kielletty opettajan ahdistuminen lasten kiusaamisesta? Onko se, että joutuu turvautumaan lääkärin apuun ahdistuksessa, sallittu vain oppilaille? Minusta on suorastaan järkyttävää nähdä, miten kaunaisia kirjoituksia opettajaa kohtaan eri keskustelupalstat ovat pullollaan. Tekisi mieli vetää turpiin niitä typeriä ihmisiä, jotka pitävät asiaan tunteella suhtautumista huumorintajun puutteena.

Maailma on totisesti kylmä paikka. Tunnen suurta huolta siitä, että joudun vanhenemaan tässä yhteiskunnassa ja tässä ilmapiirissä, jossa on jopa suositeltavaa rikkoa lakeja oman edun nimissä ja ottaa, mistä kiinni saa.

Minua paleltaa oikeasti, kun ajattelen elämää eteenpäin ja sitä, että joskus olen näiden karaokeofmentalien armoilla jossain vanhusten palvelutalossa. Pitää alkaa kehittää huumorintajua ajoissa. Tai sitten pyydän lääkäriltä pieniä vaaleanpunaisia pillereitä, jotta sopeudun tähän menoon. Ei vaan ei, en edes tahdo sopeutua. Mieluummin otan yliannoksen niitä pillereitä.

Kosimakirjeistä

Sain kirjeen, jossa minulle tyrkättiin ilmaiseksi Hasaki-veitsisettiä tai Nordic-MP4-soitinta. Kumman vaan tahtoisin, sen saisin. Jos olisin nopea, saisin vielä jonkin cd-videonkin. Valkeni myös, että samalla kannattaisi tilata Tieteen kuvalehti.

Voi olla, että Tieteen kuvalehti on vain kursorisesti tieteellinen ja jonkun mielestä jopa viihteellinen, mutta se sopii meikäläiselle hyvin, koska siinä on kuitenkin kyse tieteellisistä tutkimuksista ja havainnoista. On vain hyvä, että asioita esitetään selkeästi ja havainnollisesti, sillä täystieteelliset horinat jäävät minulta ymmärtämättä, elleivät ne ole oman alani tutkimuksia tai kiinnostukseni kohteita. En edes kovasti arvosta sitä, että joku puhuu asioista tieteen käsitekielellä ottamatta huomioon muun kuin oman halunsa liikkua käsitemaailmassa jalkojen koskematta samaa kamaraa kuin muiden elollisten. Minusta se on jopa itsekästä, ellei kyseessä ole tiedepalaveri.

Etsin tuosta Hasaki - Nordic - Tieteen kuvalehti-mainoskirjesilpusta siis lehden ilmestymiskertoja, mutta törmäsin vaan laajaan ja adjektiiveilla raskautettuuun informaatioon Masaki-veitsien japanilaisesta harakirihuipputerävyydestä ja MP4-soittimen monipuolisista mahdollisuuksista ja elegantista ulkoasusta. Ja minä kun tosissani olisin ollut altis ja halullinen tilaamaan lehden. En löytänyt tietoja yhdestäkään sormeilemastani lipukkeesta ja lapukkeesta. Kaipa ne olivat jossain sivulauseessa, mutta minua tällainen lukijaa aliarvioiva markkinointiviestintä raivostuttaa. Ihan kuin kuluttaja olisi äärimmäisen tyhmä kylkiäisen perässä juoksija eikä välittäisi saada tietoa itse lehdestä, pääkohteesta. Miten lehtien markkinointiviestintä osaakin olla niin pohjattoman typerää! Monen lehden!

Arvostaisin sellaista kirjelähetystä, josta ei purskahda käsiin mitään muuta kuin informatiivinen aanelonen, jossa on heti esillä faktat lehdestä ja tilaamisesta.

Mikä siinä hinnassa yleensäkin oikein mättää, kun se aina pyritään salaamaan ja piilottamaan jonkin salvan taakse, oli tuote mikä hyvänsä? Hinnan ilmoittaminen juuri olisi hyvän palvelun tärkein lähtökohta, koska se ratkaisee oston mitä suurimmassa määrin. Miksi kuluttajaa siis ei palvella?

Pari sanaa normeista

Joskus radiota kuunnellessa mietin, onko kanavan juontaja Sanna Kiiski mahdollisesti lukenut muinoisen juttuni, jossa käytän hänen tapaansa esitellä itsensä esimerkkinä huolimattomasta ja huonosta mediassa puhumisesta.

Kiiski on nimittäin parantanut kielenkäyttöään eikä sano enää "mun nimi on Sanna Kiiski". Omistusliitteet ovat nyt löytyneet eikä Kiiskeä luule enää nasaalivetoiseksi stadilaispissikseksi.

En toki tahdo ottaa kunniaa tästä edistysaskeleesta itselleni, mutta kun kirjoittaa Googleen hakusanaksi Sanna Kiiski, ensimmäiseksi putkahtaa tuo kyseinen juttuni, jonka arvelen Kiisken kyllä huomanneen. Kielipoliisin työstä on siis ehkä hyvinkin ollut hyötyä kansallisella mediatasolla.

En malttanut olla laatimatta vasta avattuun toimittajan blogiin terävähköä kommenttia kielenkäytöstä, koska minua ärsytti tavattomasti se, että toimittaja haukkuu Blogistanin blogit sonnaksi huonolla suomella. Jos niin teräviä huomioita tekee, ne kannattaa kyllä kirjata erinomaisella äidinkielellä, jolloin sanomisella on painoarvoakin. Henkilö, joka kirjoittaa oman maansa nimen pienellä eikä tunne subjektin ja predikaatin kongruenssia käytännön kielessä, ei ole kyllä minun silmissäni uskottava sanomisissakaan. Saapa nähdä, julkaiseeko toimittaja kommenttini, se kun meni ensin sensuurin taakse.

(Maalaus Philippe de Champaigne)

Kun asiakaspalvelu on huonoa, on se tosi kehnoa

Alle vuoden ikäinen kannettava tietokoneeni on ollut viidettä viikkoa eräässä espoolaisyrityksessä korjattavana. Kyseessä on yritys, joka ei vastaa puhelimeensa ja jonka puhelinvaihteen odotusääneksi on syötetty tunnistamattoman soittimen kirskunta, joka saa soittajan pitelemään luuria etäällä korvastaan ja sulkemaan puhelimen samantien.

Lähetin siis tekstiviestin ja onnistuin saamaan tiedon, että "kone on täällä, mutta ei ole tietoa viasta". Parin viikon jälkeen onnistuin taas murtamaan linjan tekstiviestillä ja sain vastauksen, että "varaosaa odotellaan". Seuraaviin viesteihin ei vastattu enää.

Tänään sain yllättäen puhelinsoiton yrityksestä lähes välittömästi, kun uhkasin tekstiviestissä lähettää reklamaation yrityksen johdon lisäksi myös liikkeeseen, josta olin kannettavani ostanut ja jonka kanssa huoltoyrityksellä on sopimus.

Olivat panneet mistääntietämättömän harjoittelijarukan asialle. Nainen vikisi pienellä äänellä, että koneeni on juuttunut Turun postiin. Kyljessä on ilmeisesti mökin osoite, joka ei ole enää voimassa. Kun kone vain viipyi, ilmoitin kahdestikin osoitteenmuutoksestani ja tekstasin huolellisesti kaupunkiosoitteen.

Siellä se kone nyt siis on, Turun logistiikkakeskuksessa, eikä tunnu löytävän minua, vaikka olen kunniallisesti kirjoilla oleva henkilö, joka on tehnyt postin kautta tämän maksullisen kesäosoitteenmuutoksen! Hieman hankala on postiin soittaakin, kun ääni on botoxin jälkeen pelkkää katkeilevaa töksähdystä. Tyttö sanoi nimittäin lopuksi huolimatta karmeasta pihinästäni, että "voitte vaikka soittaa sinne, jos se kone tulisi". Näin espoolaisyrityksessä.

Toinenkin huonon onnen tapahtuma asiakaspalvelussa mahtuu päivääni. Ostin nimittäin paikallisesta huonekalukaupasta ergonomisen tietokonepöydän, jossa monitori sijoitetaan upotukseen, joka on näppäintasoa alempana. Pöytä oli laatikoissa osina, jotka minun tuli itse koota.

Purin teipit pakkauksesta, nostin levyt ja mutteripussit pois, ja kannoin jokaisen osan yksitellen yläkertaan kierreportaita pitkin. Kun sain osat laskettua johonkin ja aloin tutkia ohjepiirrosta, huomasin että piirros on aivan eri maailmasta kuin osat. Piirros oli oikea, upotuksella varustettu tietokonepöytä, mutta osat olivat eri pöydän, jossa ei ollut upotusta, joka oli ostoperusteeni. Ajoin sitten sen ohjepaperin kanssa takaisin myymälään, jossa myyjä lähti tutkimaan varastoa, viipyi runsaat puoli tuntia. Palasi, ja sanoi, että kaikki ovat vääriä pöytäpakkauksia, joissa lukee kyljessä "upotus", mutta ne ovat kiinteitä ilman upotusta. Upotuksella varustetun pöydän saa tilaamalla muutaman viikon kuluttua. - Miten nyt toimitaan, kysyin myyjältä, sillä en ollut jaksanut kantaa irrallisia pöydän osia edes alakertaan, kun lähdin ohjepaperin kanssa myymälään. - No tuo se pöytä takaisin pakattuna ja tilataan sulle sitten uusi pöytä!

Olen nyt saanut kannettua osan kerrallaan kierreportaita pitkin alas, vaikka mietin jo, että minun on pakko pitää pöytä, kun en yksinkertaisesti jaksa kantaa sitä enää. Nyt se odottaa kuitenkin alhaalla, lattialla levällään pahvin päällä. Pitää löytää jostain pakkausteippiä ja tilkitä pakkaus huolellisesti, etteivät ruuvit tipu paketista. Vielä kun jaksaa kantaa sen auton peräosaan aamulla, on voiton puolella ja myyjä varmaan tyytyväinen.

(Maalaus Aleksandr Polozov)

JK Pakkohan minun on yrittää kirjoittaa jotakin. Teen sen vaihteeksi yön hiljaisuudessa. Nyt nukkumaan ja aamulla menen postiin kysymään, miten saan tietokoneeni Turusta, jonka jälkeen kannan tietokonepöytäpakkauksen paikalliseen myymälään ja tilaan uuden.

Pelkkiä poistoja

Anteeksi hyvät lukijat se, että poistelen juttujani ja blogejani. En vain kerta kaikkiaan usko omaan bloggaamiseeni, enkä voi sille mitään. En halua juoksuttaa teitä turhaan päivityksen perässä, joten siksi pieni selvitys - kaikki on kiinni vain minusta itsestäni. Henkilökohtainen päiväkirjakin poistui samantien, samalla kaikki tänään ja eilen kirjoittamani jutut. Harmittelen hieman tämänpäiväisen runojuttuni poistamista, sillä siinä oli linkki toiseen bloggaajaan. Anteeksi! Ihmisen pitää uskoa itseensä. Ei tästä muuten mitään tule. Minun pitää palauttaa uskoni itseeni bloggaajana. Tunnen edessäni niin korkean kynnyksen, etten uskalla kirjoittaa tänne mitään. (Kuvan tekijä Tiffini Elektra X)

Kykyjeni riemulaulu

eli 10 asiaa, joista itsessäsi pidät –meemi. Haasteen sain Liisalta, ja vastaan riemumielin ja haastan kaikki halukkaat kaivamaan subjektiivisesti positiivisia asioita itsestään. Mainittakoon, että kymmenen asian keksiminen vei aikaa ja tupakkia. (Siis minähän en polta, mutta..)

1. Näkemisen kyky

Pidän kyvystäni nähdä ruostetahra esteettisesti. Ruoste viestii rappiosta eletyn jälkeen, karheudesta ja voimasta, joka kuollessaan synnyttää uusia kosmoksia. Ajattelen niin, että ruosteen funktio ei ole tulla poistetuksi tai merkitä jokin merkityksettömäksi, vaan kertoa olevaisen muuntuvuudesta.

2. Uudelleenaloittamisen kyky

Pidän kyvystäni tuntea aamu uutena alkuna. Kun kaadan ensimmäisen kuumana höyryävän kupillisen mustaa kahvia valkoiseen ohutreunaiseen kuppiin, kaikki on mahdollista. Olen mm. melko vakuuttunut, että tämä on se päivä, jolloin dysphonia spasmodicaan keksitään parannuskeino tai ainakin se päivä, jolloin pystyn puhumaan normaalisti, jos vain yritän.

3. Vakavuuden kyky

Pidän vakavuudestani, tavastani pyrkiä syvälle ja kääntää jokainen kivi, kun käsittelen asioita. Pidän siitä, että löydän oivaltamisen ilon, kun solmin löytämiäni langanpäitä.

4. Hitauden kyky

Pidän myös hitaudestani. Viipyminen, pysähtyminen antaa rauhaa ja toisaalta puhdasta nautintoa. Pidän siitä, että minua eivät harmita sellaiset asiat, jotka menetän nopeammille, sillä tiedän että ne olisivat olleet minulle vääriä valintoja.

5. Hiljaisuuden kyky

Pidän hiljaisuudestani, koska se antaa tilaisuuden havainnoida aistein, mietiskellä. Se avartaa mielikuvitusta ja antaa tilaa olla, tulla ja päästä lähelle.

6. Hurmioitumisen kyky

Kyky kohota arjen yläpuolelle on seurannut minua lapsuudesta, joskin euforian kärki on tasoittunut lähelle harmonista olotilaa. Voin hurmioitua ollessani yksin ja pystyessäni keskittymään johonkin täysin – musiikkiin, runoon, kuvaan, maisemaan, luonnonnäkymään, löytämääni ajatukseen, mieluisaan tekemiseen.

7. Rakastumisen kyky

En ole useinkaan varma, osaanko rakastaa oikein. Osaan sen sijaan rakastua persoonaan, joka tulee niin suureksi että on kaikessa, ja tunne ylittää kaikki esteet. Olen joskus miettinyt, olisinko se nainen, joka menee muukalaisen mukaan ja jättää kaiken taakseen. - Ehkä en kuitenkaan, mutta vannomatta paras.

8. Huumorin kyky

Olen iloinen, että osaan vapauttaa painavan tunnelman ja nauttia naurun kuplimisesta, sen läsnäolijoita yhdistävästä voimasta. Vapauttava nauru syntyy rakkaudesta ihmiseen, hänen heikkouksiensa ymmärtämisestä ja niiden hyväksymisestä.

9. Ilmaisun kyky

Ellen osaisi kirjoittaa ja muokata ajatuksiani tiettyihin muotoihin, olisin nyt pulassa. Olen onnellinen myös puhumisen lahjasta, vaikka ääneni olenkin lähes menettänyt. Puhun silti edelleen – huuleni muovaavat sanoja äänetikin, kuten Anna Ahmatovankin äänettömät huulet tekivät.

10. Sitkeyden kyky

Pidän siitä, että panen itseni vastuuseen asioista. Minusta ihminen lopulta on oman onnensa seppä - olen huomannut sen nyt vanhempana, kun nuorena arvelin, että kaikki on yhteiskunnan ja muitten vika. Sitkeydellä voi mitä vaan, jos tahtoo.