Syyspäiväkirja 9. sivu

Ensimmäistä kertaa elämässäni en tiennyt vaalipaikalle astuessani, ketä äänestäisin. En tosin tiennyt, että juuri minun ääneni tulisi osaltaan aiheuttamaan demarihävikkiä valtakunnan tasolla. Tosin Urpilainen puhuu torjuntavoitosta, mutta on päivänselvää, että kyseinen sumutusnimitys on tappion eufemismi.

Valintani vaikeuden aiheutti se, että entisenä hippinä olen nyttemmin päätynyt siihen ajatuskuvioon, että vanhoissa lahtaritaisteluhaudoissa edelleen makaava kumityöntekijä ei osaa ajaa niitä asioita, joita pidän tärkeinä yhteiskunnassa ja globaalistikin.

Pikkukaupungin työläiset eivät ole koskaan puhuneet muusta kuin rahasta ja palkasta, jota he saavat liian vähän raskaan työnsä vastineeksi. Yleensäkin he puhuvat siitä kaikesta, mitä vastaan tulee taistella. En ole kuullut heidän suustaan sanaakaan siitä, minkä muun puolesta tulisi taistella kuin rahan. Kuitenkin pikkukaupungin työläisilläkin on hyvät olot, omat talot, omat kulkuvälineet, etelänmatkailu hollillaan - toisin kuin esimerkiksi minulla, jolla ei läheskään aina ole varaa matkustaa Thaimaahan tai Kanarialle.

Ja muita kuin kumityöntekijää pidemmälle koulutettuja henkilöitä ei Pikkukaupungin vasemmistolistoilla juurikaan ole. Sosiaalidemokraattienkaan listoilta ei koulutusta juuri löydy jotakin perushoitajaa lukuunottamatta. On totisesti vaikea äänestää palkastaan marisevaa ihmistä, joka ei ole viitsinyt itseään kouluttaa maassa, jossa ilmainen ja korkeakin koulutus on kaikkien tarjolla. Elän edelleen siinä luulossa, että koulutus luo tietoa ja kouluttamattomuus on tulppa laajemmalle ajattelulle. Ei tietenkään kategorisesti, mutta ilmiönä.

Isoissa kaupungeissa tilanne on erilainen. Niiden vasemmistovaltuustoihin on pyrkimässä myös ajattelijoita, kulttuuri-ihmisiä, jotka puhuvat myös ihmisyydestä, ei yksin rahasta ja kaikille yhtä paljon -periaatteesta. En muutoinkaan ole enää varma siitä, onko tasajako kaikessa inhimillistä vai ei. Tässä tulevat vastaan ikuisuuskymykset (vai ovatko ne lopultakaan ikuisuuskysmyksiä?) siitä, onko huono-osaisuus aina uhriutta ja hyvinvointi ahneutta. Joskus tuntuu nimittäin siltä, että köyhyys voi olla myös itsekkyyttä ja hyvinvointi taas itsensä uhraamista. Kuka sitten lopulta on hyvinvoiva, kun sitä ei voi katsoa kaivosta eikä rahapussin pohjalta?

Astellessani vaalipaikalle mielessäni oli kyllä tietty äänestysstrategia, sillä olin päättänyt piirtää ympyrän sisään protestiäänen ja kirjoittaa lappuun "ääni vihreille". Pikkukaupungissa ei nimittäin ole koskaan ollut ainoatakaan vihreää edes tarjolla. En kuitenkaan kirjoittanut protestiääntä, vaan tutkin kopissa lyijykynä kädessä vielä listaa, ja löysin viime tipassa sieltä naisen, joka on käsitykseni mukaan vähintään keski-ikäinen, kenties jo eläkkeen kynnyksellä, ja joka mitä ilmeisimmin kirjoittaa jopa työkseen. Heureka!

Puolue oli kyllä sellainen, jota en ole koskaan ennen äänestänyt, mutta siitä viis, kysehän oli vain valtuustopaikasta, ei eduskuntavaalista. Kirjoittava ihminen ei voi olla paha valinta, sillä se joka osaa kirjoittaa, osaa myös ajatella, sillä kirjoittaminen on ajattelun ortografiaa.

Häpeäkseni myönnän kyllä, etten tiedä yhtään, mitä asioita kyseinen nainen ajaa, koska hän on taajaman ulkopuolelta ja kirjoittaa muualla kuin Pikkukaupungissa. Mutta tilanne oli siis se, että tämä nainen oli suurin osumani listoilta, joiden ehdokkaista yksikään ei ole koskaan puhunut ihmisyydestä, pienestä ihmisestä eikä eettisistä arvoista eikä edes kulttuurista tai ilmasto-ongelmasta muista globaaleista aiheista puhumattakaan. Täällä puhutaan maaseudun hyvinvoinnista isäntien näkökulmasta, elinkeinoelämän turvaamisesta yrittäjien näkökulmasta ja terveyspalvelujen keskittämisestä isompiin kuntiin säästöjen avulla.

Tällainen tapahtuma oli siis varsin poikkeuksellinen äänestysreissuni ja pohdintani siihen johtaneista syistä. Taidan olla nykyään poliittinen etsikko! Tai sitten itsenäinen ajattelija.

(Kuvassa venäläisen kaupallisen alan oppikirjan takakansi)

Alla vielä puheenjohtaja Jutta Urpilaisen sanoman ydin: Aivan aluksi...