Talvipäiväkirja 1. sivu

Yöllä oli satanut ensi lumen. Ohut vaippa tosin vaan, mutta kestävä, vielä illansuussakin se on maassa. Ja oksilla on lunta, ei ole sulanut pois. Ja lisää lunta on luvassa!

Vietin päiväsydämen, sen valoisan ajan tietenkin, kameran kanssa ulkona valkeaa harsomaista maisemaa katsellen. Kävin pikkukoskella, ja ihmettelin jälleen vuosienkin jälkeen tämän seudun umpiruskeaa vettä. Tultuani takaisinpäin jouduin pieneen kuulusteluun. Tai niin sen koin. Olin parkkeerannut nimittäin autoni Jumalan lasten valtakunnansalin pihaan, ja pihaa lakaiseva ihminen tuli tarkistamaan, että kuvaamassako olin vai? Näki kameran kaulallani ja katsoi pää kallellaan. No olin kai, ja vakuuttaakseni rehellisyyttäni aloin kehua alapuolella olevaa koskimaisemaa.

Mikä siinä on, että kuvaaja joutuu usein sietämättömiin tilanteisiin, tuijotuksen kohteeksi tai suoraan hullun kirjoihin kuvatessaan vaikka vain maisemia tai lumipeitteen saanutta pöheikköä tai jotakin pientä maanrajassa olevaa kukan teriötä? Minullakin on vielä kamera, jossa on objektiivin pitkä putki. Saan uteliaita tai ärtyneitä katseita osakseni, paitsi vanhuksilta, jotka saavat kamerastani oivan jutun aiheen. Mitäs sitä ollaan kuvaamassa plus hymy päälle, kädet selän takana.

Yleistä on kuvitella, että kuvaaja jahtaa jotain erikoiskohdetta. Jos on kuvaamassa tavallista saviseudun rusehtavaa peltoaukeaa, alkavat ohikulkijat vilkuilla pellolle kaula vinossa, että hirvikö siellä vai mikä. Kun ei mitään näy, katsotaan kuvaajaa kuin hurahtanutta. Eihän pellossa voi olla mitään kuvaamista, sumuisena päivänä vielä. En ihmettele, että vuoden luontokuvan napannut helsinkiläismies ei suostu kuljettamaan isoa kameraansa mukanaan, vaan käyttää taskussa kannettavaa pientä pokkaria liikkuessaan ihmisten ilmoilla. Ei kestä kuulemma sitä tuijotusta.

Ex-mies lähetti onnittelukirjeen, jossa kirjoitti valmistelevansa Puola-romaaniaan. Uusia afojakin on kuulemma kokoelman verran kasassa. Oli onnellinen, että tyttärellä sujuvat opinnot ja voi ulkoistaa hänet kohta asunnostaan ja panna sen reilusti vuokralle ja tienata rahaa. Mikäs siinä, ymmärrän kyllä, että kun omistaa osakkeen Helsingissä, menettää hurjasti tuloja, jos antaa jonkun asua siinä ilmaiseksi, vain yhtiövastikkeen maksamalla. Ex päätti kirjeensä sanoihin Buly maz, entinen miehesi, Warsova, Persläpi. Ei tule tänä vuonna Suomeen jouluksi, kun on kyllästynyt läntiseen kulutusjuhlaan.

Luulen kyllä, että muuan laiha ja ruma puolatar (miehen oma luonnehdinta) ei päästä häntä verevän ex-vaimon kinkkupöytään. Hyvä niin, huokaan helpotuksesta. En kestä sitä valitusta ja lääkärillä juoksua, puolalaisista lääkäreistä kun ei ole mihinkään. Miehellä on aina Suomeen tullessaan kaksi kolme helsinkiläislääkäriä tilattuna, koska hänellä on luultavasti jokin syöpä, joka jäytää milloin missäkin. Ensimmäinen syöpä oli jo seurusteluaikanamme, ja mies pani minut soitamaan lääkärille ja kysymään tuloksia, että oliko selässä oleva rasvapatti syöpää vai ei, ja oliko syöpä jo pitkälle kehittynyt. Hän odotti kotona hautautuneena tyynyjen alle. No ei ollut, vaan mies oli terve kuin pukki. Toisen kerran hän lähti keskellä yötä apteekkiin, kun nenä oli tukossa, hän tunsi kuolevansa. Vieraillessaan täällä hän nukkuu tulpat korvissaan, koska ei kestä patterin kohinaa.

Miten nautinkaan yksinäisestä illastani. Etenkin kun palautin mieleeni sen, millaista voisi olla, jos olisi sidottu hankalaan ihmiseen. Kuppi vihreää teetä, soittimeen vaikka Albinonia tai kepeän leikittelevää Vivaldia tai Mozartia, ja se on siinä. Avaan verhoihin raon ja katson kadulle. Puiden oksilla on lunta, ja pihanurmikko on valkeanaan. Ei ole kiirettä, on aikaa.

(Piirros Martta Wendelin)