Jokelan ja Kauhajoen surmista pamflettikirjan kirjoittanut Jussi Särkelä, mm. Mielenterveyden Keskusliiton toiminnanjohtajana työskennellyt järjestömies, väittää, että mielenterveysongelmista on tehty selitys kaikelle poikkeavalle (HS 9.11.2008).Tämä johtaa siihen, että koulusurmatkin selitetään helpoiten juuri mielenterveysongelmilla, ja koululaisia aletaan "huolikartoittaa" ja seuloa, kenessä on potentiaalia kouluampujaksi. Poikkeavat yksilöt ulkoistetaan sosiaali- ja terveyshuollon hoidettaviksi sen sijaan, että he olisivat osa yhteisöä.
Särkelä on tässä oikeassa, sillä samaisessa sunnuntaihesarissa on toisaalla tragikoominen juttu siitä, miten tavallisia poikia ja heidän perheitään on tänä syksynä piinattu leimaamalla heitä koulusurman suunnittelijoiksi - väärinkäsitysten vuoksi.
Muutenkin Särkelä allekirjoittaa pamfletissaan minunkin aiemmin esittämiäni tuntojani ja ajatuksiani koulusurmista, joiden jälkipohdinta ajankohtaistui jälleen vastaillessani Benropen joihinkin sananvalintoihini kohdistamaan kärjekkääseen kritiikkiin. - Tosin mainittakoon, että Särkelän pamfletti on saanut koko joukon myös negatiivista kritiikkiä, mutta ei kokonaisuutena, vaan joiltain osin.
Eniten minua hätkäytti ja ilahdutti se, että Särkelän yksi parannusehdotus oli lähes yks yhteen oman ehdotukseni kanssa. Ehdotin aiemmassa jutussani nimittäin toimikuntaa, johon kuuluisi filosofeja, tiede- ja taidealan ihmisiä, kasvatustieteilijöitä, opettajia, vanhempia pohtimaan ja luomaan uutta arvokasvatusideologiaa, joka lanseerattaisiin kaikkien keskusteltavaksi, jolloin vasta ohjelma muotoutuisi ja sen toteuttamiskelpoisuus olisi punnittu ja hyväksi havaittu.
Särkelän ehdotus on, että perustettaisiin tutkijalautakunnan sijasta tieteellinen neuvottelukunta, johon kuuluisi johtavia filosofeja, historian ja kasvatustieteen tutkijoita, jotka selvittäisivät, mitä yhteisölle oikein on tapahtunut neljänkymmenen vuoden aikana. Tämä neuvottelukunta on siis omakin ajatukseni, paitsi että näen painopisteen tulevaisuudessa, jottei jäätäisi menneisyyden haamuihin. Toki niistä voi ja pitääkin oppia, joten ymmärrän tämän taaksepäin katsomisen, jos sitä seuraa sitten johtopäätöksiä. Pääasia, että saadaan huomio pois sijaistoiminnosta, joksi mielessäni kutsun tätä kovaäänistä uhoa mielenterveyspalvelujen lisäämisestä koulusurmien torjumisessa. Pitää mennä paiseen juurille eikä jäädä pällistelemään paiseen kokoa.
Siitä olen kyllä pettynyt, että Särkelä keskittyy niin voimakkaasti vain yhteisöllisyyden korjaavaan vaikutukseen. Yhteisöllisyys on trendi ja klisee Matti Vanhasenkin puheessa ja puutarhakaupunkivisioissa, mutta se ei riitä niin kauan kuin ei nosteta kissaa pöydälle: se mitä tapahtuu kodin seinien sisäpuolella lapsen varhaisvuosina, on kaikkein tärkeintä.
Kodeissa harjoitetaan paljon kotikiusaamista, fyysistä kiinnikäymistä lapseen, hakkaamista remmillä tai ilman, seinäänpaiskomista, vähättelyä, lasten tarpeiden mitätöintiä, heidän yksinjättämistään ja varhaista itsenäistyttämistään, läsäolon puutetta tai läsnäollen kohtaamattomuutta sillä tasolla, jolla lapsii pystyy todella kohtaamaan toisen.
Mutta olkoon, tästähän ei saanut puhua, vanhempia ei saa syyllistää, he ovat työn ja elonmaininkien raskauttamina edelleen tabuja, sillä koti on pyhä paikka ja lapset nyt vaan välillä häiriintyvät. Paras siis vaan vaatia lisäsatsia nuorten mielenterveyspalveluihin ja ulkoistaa lapsen ongelmat koulusta johtuviksi. Opettajiakin voi mukavasti syyttää, kun eivät osaa torjua lapsen kiusaamista, kasvatusalan ammattilaiset.
Loppukaneettina on pakko mainita, että Jussi Särkelän mielestä yhteiskunta on mätä, ja siitä johtuu moni seikka. En tiedä mitä sanoa, sillä en näe mitään erillistä yhteiskuntaa, vaan me täällä hääräämme. Minusta vika on meissä, sillä emme me vieläkään ole havainneet, mikä on elämää ylläpitävää ja rakentavaa voimaa. Näin ollen me pystymme, ellei mikään muutu, kasvattamaan lapsistamme teurastajanatseja tai natsiteurastajia tai massamurhaajia tai joukkomurhaajia.
Aivan viimeisessä lauseessani haluan ehdottomasti korostaa sitä, että myös minä voisin varmaan olla potentiaali massamurhaajan kasvattaja. Kohdistan nuolen siis myös itseeni, sillä en ole tehnyt mitään estääkseni koti- ja koulukiusaamisia, joita näen ympäröivässä maailmassa. Olen myös sitä mieltä, että vanhemmatkin ovat uhreja, joten heidät tulee armahtaa, he ovat kalkkinsa juoneet. Miten Jumala meitä sanoikaan rankaisevansa: Minä kostan teille kolmanteen ja neljänteen sukupolveen saakka... Liemessä ovat siis lapsi, vanhemmat, isovanhemmat, isoisovanhemmat. Katkaise nyt tuollainen perinteiden ketju.
(Maalaus Pablo Picasso)
Lisäys isänpäivän kunniaksi, myöhemmin illalla:
Jos joku haluaa katsoa, miltä näytti isäni, jonka näköinen minä olen hyvin suuresti mm. silmiltäni - kuulemma - niin isästä löytyy kuva kuvablogistani. Isä kävi pitkälle viidettäkymmenettään, kun sai minut ilokseen. Tästä kuvasta on siis matkaa minun syntymääni vielä toistakymmentä vuotta. Päätin ensin, etten kirjoita isästä mitään, mutta kyllä minä hänelle juuri kynttilän sytytin, koska rakastin häntä kuitenkin koko lapsen sydämestäni.
Olen luultavasti oikea perässähiihtäjien kuningatar (viitaten HG:n itseriittoisuutta pursuavaan kommenttiin),
VastaaPoistamutta riippumatta siitä, miten "trendikästä" yhteisöllisyyden korostaminen on, olen edelleenkin sitä mieltä, että jos suomalaisen yhteiskunnassa/kulttuurissa/perheessä (valitse haluamasi vaihtoehto) on jotain mätää, on se
aidon, positiivisen yhteisyyden puuttuminen.
Siis siellä, missä se puuttuu.Haluan uskoa, että enemmistö suomalaisista on "tavallisia" ihmisiä, joiden elämään kuuluu aitoja ihmissuhteita ja oikeaa huolehtimista.
Siis oikeastaan olen kanssasi samaa mieltä, mutta en vain näe ehdotuksessasi ratkaisua. Työryhmät mietintämyssyineen eivät ole mielestäni oikea ratkaisu. Mutta totta on tietysti sekin, ettei minulla ole tarjota mitään vaihtoehtoa.
Sari, konkreettisia keinoja on tosiaan vaikea kenenkään antaa. Jotakin pitää kuitenkin yrittää.
VastaaPoistaJa ihan näin helpoksi minäkään en siis asiaa kuvittele, että neuvottelukunta ratkaisisi asian. Puhuinkin muistakseni vain yhdestä parannusehdotuksesta.
Aiemmassa kirjoituksessani tai jossain sen keskusteluvastauksessa korostin sitä, että toimikunnan rooli on ennen kaikkea herättäjän, ei lopullisen ratkaisijan. Ainakin tämä on ollut ajatukseni.
Nythän esimerkiksi vanhempien kasvatus- tai kasvattamattomuusmetodeja ei saa mitenkään arvostella, vanhempia ei saa syyllistää, vaan lapsikonfliktien syyt ulkoistetaan aina yhteiskuntaan, kouluun, internetiin, mediaan, kiristyneeseen työelämään, joka vaatii vanhemmilta liikaa jne. Jos arvot ovat väärät, sitä ei nähdä koskaan perheen omana valintana, vaan väärät arvovalinnat ovat yhteiskunnan vika, joten katsotaan, että niille ei voi mitään.
Filosofi-tiede-taideneuvottelukunta voisi iskeä laajojen kartoitusten jälkeen (se katsaus 40 viime vuoteen Suomen sosiologisessa/ sosiaalisessa/ arvofilosofisessa historiassa) pöytään listan arvofilosofiseksi keskustelupohjaksi. Tätä käytäisiin sitten läpi mediassa, kodeissa, kouluissa, erilaisissa yhteisöissä. Tällä kaikella kansalaiskeskutelulla olisi sitten vaikutuksensa uudeksi arvofilosofiseksi pohjaksi lastenkasvatustyöhön, kotona ja kouluissa.
Esimerkiksi päiväkotien ja koulujen opetussuunnitelmia tulisi uudistaa käydyn keskustelun jälkeen, samoin käydyllä kansalais- ja asiantuntijakeskustelulla olisi heijasteensa esimerkiksi työelämään ja pisimmät vaikutukset ulottuisivat ehkä lainsäädäntöön.
Arvokeskustelun tärkein anti on mielestäni kuitenkin lähivaikutus: asioista keskustelu ohi riittämättömiksi havaittujen kasvatuskliseiden. Syiden ulkoistamisen sijaan on uskallettava miettiä yhteiskunnan ydinsolua, perhettä ja vanhemmuutta ja ennen kaikkea lapsen oikeuksia hyvään ja turvalliseen lapsuuteen.
Kun ensimmäisten elinvuosien aikana luodaan lapselle terveen itsetuntoinen ja lähimmäisiä kunnioittava minäkuva, on tuota kilpeä vaikea saada sijoiltaan ratkaisevasti myöhemmillä vastoinkäymisillä. Lapsi ei altistu yhtä helposti kiusaamiselle eikä hänestä tule toveriensa kiusaajaa.
Raamatussa Jumala puhuu tuosta kostamisesta mutta Hän jatkaa juttua myös siitä eteenpäin. Se kosto ei jää elämään ikuisesti vaan: " Aina kolmanteen ja neljänteen polveen minä panen lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista, vaadin tilille ne, jotka vihaavat minua. Mutta polvesta polveen minä osoitan armoni niille tuhansille, jotka rakastavat minua ja noudattavat minun käskyjäni."
VastaaPoista2.Mooses 20:5-6
Minä en ymmärrä, että lapset pannaan vastaamaan isiensä pahoista teoista, jos tuota tarkastellaan fundamentaalisesti. En voi hyväksyä tällaista jumalaa.
VastaaPoistaSen voin ymmärtää yleisenä ajatuksena, irrotettuna kristinuskosta, että pahat teot kertautuvat isiltä lapsille, jatkumona, koska kyseessä on kierre, jota on vaikea katkaista. Kun joku lyö, hänen lapsensa myös lyö jne. Mutta ajatus siitä, että lapsi olisi vastuullinen aikuisen lyömisestä, ei voi olla edes inhimillinen ajatus. Se on barbaarinen ajatus.
Ilman työryhmiäkin päästäisiin pitkälle, jos kouluissa otettaisiin nollatoleranssi väkivallalle jo ihan ensimmäiseltä luokalta lähtien. Kaikkea kiusaamista se ei poistaisi, mutta vähentäisi ainakin.
VastaaPoistaYhteisöllisyyshypetyksessäkin on hyvä muistaa yhteisöjen negatiiviset puolet ja erilaiset tuhoisat ryhmävallankäytön muodot.
Tarvitsisimme yksilöä ja moninaisuutta kunnioittavaa yhteisöllisyyttä.
Iines, kirjoitit:
VastaaPoista"Nythän esimerkiksi vanhempien kasvatus- tai kasvattamattomuusmetodeja ei saa mitenkään arvostella, vanhempia ei saa syyllistä --"
En ole varma, keiden vanhempien kasvatusmetodeja haluaisit arvostella, kouluampujien vai koulukiusaajien. Ensinhän olivat koulukiusaajat ja sitten tulivat nämä kouluampujat. Koulukiusaajia on tälläkin hetkellä varmasti jokaisessa maamme koulussa. Heistä sitten aikanaan kasvaa ansioituneita työpaikkakiusaajia ja kotikiusaajia.
Mutta asiaan: arvosteleminen ja syyllistäminen ovat ihan eri asioita. Syyllistämällä ei saa aikaan mitään muuta kuin vastarintaa. Tosin arvosteleminenkaan ei ole kovin hedelmällinen tapa lähestyä näitä vanhempia, joilla vanhemmuus tuntuu olevan hukassa. Sen sijaan neuvominen voisi tuottaa tuloksia. Vertaistuki voisi auttaa ihmisiä kasvamaan vanhemmuuden mukaiseen vastuuntuntoon. Sen sijaan Särkelän ja sinun ehdottamat asiantuntijatyörymät eivät vakuuta minua eikä varmaan monia muitakaan vanhempia. Ylhäältä annettua viisautta on nimittäin kovin vaikea soveltaa käytäntöön. Vertaistuki tuntuisi konkreettisemmalta ja ihmisläheisemmältä. Siinä olisi mukana myös sitä yhteisöllisyyttä, jota tosiaankin kaivataan.
Ami, kyllä kouluissa on nollatoleranssi väkivallan suhteen! Taatusti. Näyttäkää minulle opettaja, joka ei puutu lasten keskinäiseen pahoinpitelyyn ja siihen, että he hakkaavat tai repivät jotakuta toveriaan.
VastaaPoistaSille ei mitään voi, että kunnat ja valtio eivät budjetoi pieniin luokkakokoihin ja tarpeelliseen määrään henkilökuntaa valvomaan näitä toisiaan mäiskiviä lapsia. Opettajalla ei mitenkään voi aina olla silmiä selässään, etenkin, kun hänen tulisi harjoittaa opetustoimintaakin. Eikä ole kykyäkään käsitellä isompia ja jopa vaarallisia itseään suurempia aggressiivisia korstoja, kun opettajan koulutuksessa opetetaan vain opettamista, ei hankalien tilanteiden kohtaamista.
Minusta tämä on siis sitä tilkkutäkin korjaamista - kun sen sijaan pitäisi kysyä, miksi jokuset hakkaavat heikompiaan jo kouluun tullessaan. Eivät he koulussa sitä opi. Mitä on tapahtunut lapselle kotona, kun hän turvautuu heikompiensa kiusaamiseen jo seitsenvuotiaana ja nuorempanakin? Mitä tälle asialle voitaisiin tehdä, että kouluun saataisiin tasapainoiset ja iloiset lapset??
Celia, minusta molemmilla ovat asiat huonosti, sekä kouluampuijilla - luonnollisestikin - että koulukiusaajilla. Olenkin koettanut puhua sen vuoksi varhaislapsuudesta, koska siellä ne minäkuvan vauriot syntyvät, ei koulussa. Terveesti itsetuntoinen lapsi ei sorru niin helposti kiusausyrityksen alle, vaan pystyy hoitamaan asian joskus hyvinkin itsenäisesti, oman varmuutensa turvin.
VastaaPoistaCelia, neuvomistahan ja opastustahan minä tässä ajan kuin käärmettä pyssyyn. Juuri siksi kannatan laajamittaista uudenlaisen arvokasvatuksen ja moraalin uutta nousua keskusteluissa ja koko yhteiskunnassa.
Iines, vastauksesi Amille toi vastauksia myös omaan kommenttiini. N y t tuntuu siltä, että olemme sittenkin samoilla linjoilla.
VastaaPoistaCelia, uskon niin!
VastaaPoistaMinua kiusattiin kun vaihdoin koulua Seinäjoelta Kangasalle. Kiusaajia oli tasan yksi. Se kiusasi kahta kansakoulun oppilasta, minua ja samalla luokalla ollutta hentoa poikaa. Kumpikin oltiin laihoja ja pieniä.
VastaaPoistaOnneksi muutettiin toiseen kylään ja kiusaaja jäi vanhaan.
Isä oli opettaja, mutta en minä hänelle siitä voinut puhua. Se olisi ollut kantelemista.
Tismalleen samoin kävi pojalleni joka vaihtoi paikkakuntaa ja koulua. Minä soitin koululle. Vastaus: me täällä emme ole tottuneet kantelijoihin.
No, koko perhe sitten heitettiin muutaman vuoden jälkeen töistä, asunnosta ja kaikesta pois. Olisi pitänyt tajuta itse lähteä, mutta kun oli jostakin iskostunut iskulause tasa-arvosta.
Voi olla että nollatoleranssi on juhlapuheissa, poliitikkojenkin ja muiden ensirivin kansalaisten suussa, mutta ei sitä tahdota panna käytäntöön.
On helpompaa antaa heikompien kärsiä. Sillä tavoin kyse on kyllä yhteisön arvoista.
Olen usein miettinyt, miksi olen kohdannut niin vähän kiusaamista, vaikka olen viettänyt kouluissa myös aikuisikäni.
VastaaPoistaKuitenkin olen ollut aina aika tarkkaan ympäristöä ja ihmisiä havainnoiva, koska olen aina ollut suuressa ryhmässä melko hiljainen sivustatarkkailija.
Opettajana pääsin aika lähelle oppilaita, äidinkielenopettajana minulle kirjoitettiin aika luottamuksellisia ja riipaiseviakin elämäntarinoita, ja olin mukana koulun oppilashuoltoryhmässä, mutta kiusaamistapauksia ei tullut eteeni oikeastaan koskaan. Uskomatonta?!
Oppilaiden ongelmat liittyivät aina kotiin ja vapaa-aikaan ja jos ne koskivat koulua, kyseessä oli syrjäytymisvaara opinnoista poissaolojen vuoksi.
Kun näitä poissaolojen syitä selviteltiin hyvinkin perusteellisesti, koskaan ei tullut esiin kiusaamista, vaan aina takana oli henkilökohtaisia syitä, ongelmia vanhempien tai poikaystävän tai virkavallan kanssa. (Oppilaani olivat 16 - 25-vuotiaita, vanhempiakin.)
Tätäkin taustaa vasten kuuntelen ja luen joskus ihmetellen noita kiusaamisjuttuja.
Ja Ripsa, kyllä se nollatoleranssi vallitsee kouluissa väkivallan suhteen, se on saletti! Sitä en voi vannoa, että opettajia riittää valvomaan joka nurkan taakse välituntisin, oppilailla kun on taipumus vältellä valvovia opettajia.
Iines: "Näyttäkää minulle opettaja, joka ei puutu lasten keskinäiseen pahoinpitelyyn ja siihen, että he hakkaavat tai repivät jotakuta toveriaan."
VastaaPoistaKummasti minulle vain sattui tuollaisia opettajia... ala-asteella rehtorillekin menin valittamaan että poikajoukko hyökkää kimppuuni ja hakkaa ja potkii minua kun menen koulun nurmikentän yli liikuntatunnille, niin rehtori sanoi vain että "kierrä se kenttä." Kyse oli siis koulualueesta. Oma opettaja ei välittänyt paskankaan vertaa vaikka olin ennen rehtorin luo menoa lukuisia kertoja hänelle valittanut miten kiusataan ja hakataan.
Eikä kyse ole siitä että minulla olisi ollut opettajien suhteen todella huono tuuri, vaan tuollainen on paljon yleisempää kuin luullaan.
Olit myös sitä mieltä että kouluammuskelut johtuvat kotikiusaamisesta ja kodin välinpitämättömyydestä. Jos se olisi siitä kiinni, niin eiköhän ne ammuskelut tapahtuisi siellä kotona. Kyllä se on pettymys ilkeisiin/ikäviin/supiseviin tms koulukavereihin, jotka joko kiusaavat tai kuiskailevat ja osoittelevat ja kikattelevat, eivät suostu ottamaan ryhmätöihin (ja oikein taistelevat siitä kenelle koituu se epäonni että joutuvat ottamaan sen paarian mukaan).
Joku tolkku.
Brim,
VastaaPoistakyllä siis tiedän, että kiusaamista on, ja siksi juuri ihmettelenkin, etten minä ole sitä omissa kouluissani juurikaan tavannut, vaikka olen kulkenut silmät auki, hyvin lähellä oppilaita, jopa heidän uskottunaan. Ehkä olen sitten vain harvinainen poikkeus ja ehkä tämä kuolettavan ikävä pikkukaupunki nyt vain sattuu olemaan poikkeuksellisen rauhallinen.
Yhden pitkällisen kiusaamistapauksen kyllä tiedän, ja se on yläasteelta, jossa en siis ole opettanut eikä tyttö myöhemminkään ole ollut koulussani.
Tämä tapaus oli sikäli erikoinen, että oppilas koki kaiken kiusaamisena. Mainitsen esimerkin: kun hän vanhempineen - hän oli ainoa lapsi - piti tapanaan istuskella iltaisin perheen autossa parkissa torin laidalla tarkkailemassa muiden nuorten touhuja, muut torilla aikaansa viettävät nuoret alkoivat kiinnittää huomiota tähän kolmihenkiseen perheeseen, joka ilmiselvästi kyttäsi heidän touhujaan paikassa, jossa he tapasivat toisiaan ja pitivät hauskaansa.
Tämä alkoi ihmetyttää teinejä, ja kun he kysyivät koulussa uteliaina oppilaalta, että miksi perhe oikein joka ilta istuskeli autossa heitä katselemassa, oppilas mainitsi tämän kysymyksen kiusaamiseksi. Mainittakoon, että tuo perheen kyttäily oli lähes jokailtaista, ja minäkin näin usein heidät autossaan torin laidalla ulkoiluttaessani koiraani. Itsekin ihmettelin, jos suoraan sanoin, että eikö perheellä olisi hauskemapaa vaikka television ääressä.
Perhe eli elämäänsä talossaan käymättä töissä. He olivat panneet välit poikki sisaruksiinsa ja laajaan sukuunsa (miehellä oli seitsemän sisarusta paikkakunnan lähiseuduilla), koska kaikki olivat kuulemma heitä vastaan. Lapsella ei ollut ystäviä, koska häntä ei päästetty yksin minnekään. Lapsi yksinäistyi luonnollisesti tällaisen seurauksena eikä osannut luoda kontakteja kehenkään, ja pienellä paikkakunnalla hänet koettiin ilmeisesti oudoksi. Hän alkoi isänsä käskystä - kävi myöhemmin ilmi - syyttää muita oppilaita kiusaamisesta, kun nämä puhuivat hänelle tai kysyivät jotain, ja myöhemmin naureskelivatkin. Rehtori jas opettajat puuttuivat kyllä näihin tapauksiin, mutta eivät voineet mitään sille, että kaikki koettiin kiusaamisena, ja tämä oikeastaan synnytti sitten, kuinkas muuten sillä nuoret osaavat kyllä valita seuransa ja puolensa, halveksivaa suhtautumista tähän oppilaaseen, jolta muutamat pojat pamauttelivat rintaliivejä takaapäin selkään. Ylioppilastutkinnon jälkeen oppilas muutti toiselle opiskelupaikkakunnalle, jossa hänen sanojensa mukaan myös koki kiusaamista, joka alkoi kuulemma heti. Samoin hän koki työpaikkakiusaamista työnantajan taholta oltuaan työharjoittelussa. Joka paikassa hän koki kiusaamista, joten hän jäi kotiin vanhempien luokse, siihen pieneen taloon.
Ketään ei tietenkään saa kiusata, mutta kyllä koulu on aika voimaton tällaisten erikoisten tapausten edessä, sillä nuorison tapoja ei voi muutaa - se on aina uteliasta ja ottaa selvää, kenet se piiriinsä hyväksyy.
Kyse ei siis aina ole opettajista ja rehtoreista, vaan oppilastovereiden, nuorten maailman sisäisistä laeista.
Iines, kertomasi tapaus ei ole sieltä tyypillisimmästä päästä, kun koulukiusaamisesta on kysymys. Sen verran olen seurannut Brimin blogia, etten halua edes samana päivänä puhua Brimin kokemuksista ja tästä erikoisesta perheestä, josta nyt kerroit. Niin erikoislaatuinen nimittäin kertomuksesi on.
VastaaPoistaTyypillisin koulukiusaamistapauksen kulku voisi olla esimerkiksi tällainen: Luokan johtajatyyppeihin kuuluva oppilas rupeaa nälvimään jotakin toista oppilasta. Nälvintään ottaa osaa myös tämän nälvijän kaverit. Tästä innostuneena nälvijä kehittelee muita tapoja häiritä uhrikseen valitsemansa oppilaan elämää. Oppilaan tavaroita piilotetaan, häntä tönitään jonossa. Häntä ei huolita ryhmätöihin eikä jumppatunnille joukkueeseen. Hänestä puhutaan selän takana pahaa ja tarinat paisuvat. Lopulta suurin osa luokan oppilaista on sitä mieltä, että kiusatussa on jotakin vikaa, koska kaikki syrjivät häntä.
Myös uhri rupeaa uskomaan, että hän on viallinen, koska hänelle uskotellaan niin. Opettaja ei huomaa mitään, ei tunnilla eikä välitunnilla, ja vihdoin kun oppilas uskaltaa kertoa opettajalle joutuneensa kiusatuksi, opettaja kuittaa sen sanomalla, että pojat/tytöt ovat poikia/tyttöjä. Ainahan kaikenlaisia erimielisyyksiä sattuu. Opettaja voi vieläpä kehottaa oppilasta tulemaan kertomaan uudelleen, jos jotakin vakavaa ilmaantuu.
Oppilas kertoo myöhemmin opettajalle kiusaamisen vain jatkuvan, mutta tässä vaiheessa opettaja on jo ehtinyt unohtaa edellisen keskustelun, koska ei ole pitänyt tilannetta vakavana. Samoin voi suhtautua kiusatun oppilaan vanhemmat ja rehtori. Oppilaan oikeutta käydä koulua turvallisesti ei kunnioiteta.
Olenkin hämmästynyt, ettet ole koskaan pitkän opettajaurasi aikana havainnut ainuttakaan kiusaamistilannetta. En nimittäin pysty uskomaan, että sellaista koulua ei olisi, jossa kiusaamistilanteita ei syntyisi. Ne voivat olla isoja tai pieniä, mutta aina siellä, missä ihmiset kokoontuvat isommissa porukoissa, esiintyy myös nurjamielistä käyttäytymistä. Tästä nurjamielisyydestä on vain pieni askel kiusaamistilanteisiin.
Luuisin, että kiusaamista tapahtuu eniten alle 16-vuotiaiden keskuudessa. Kovasti kiusatut saattavat jättää jopa opinnot yläasteen päättyessä, joten ehkä siinä yksi syy miksei kiusaamista ole niinkään esim. lukiossa? Monille yläasteaika on sellaista pakkopullaa, että kouluaika käytetään mieluummin kiusaamiseen ja häiriköintiin kuin opiskeluun.
VastaaPoista-meirami-
Celia,
VastaaPoistakuvaamani tapaus on erikoinen minunkin mielestäni, ja kerroin sen näin laajasti, koska se on ainoa hyvin tietämäni kiusaamistapaus koko urani aikana.
Itselläni oli siis virka keskiasteen oppilaitoksessa, jonne opiskelijat tulevat peruskoulun yläasteen jälkeen, eli 16. ikävuodesta alkaen. Pahin murrosikä on siis takanapäin, ja koulun henki oli salliva ja opiskelijamyönteinen. Meillä ei ole ollut koskaan mm. välitunneilla ulosmenopakkoa, ja tupakkapaikoilla on saanut tupakoida, eli mitään valvontaa ei ole ollut, koska opiskelijat olivat ja ovat edelleen välituntisin yleensä tietokoneluokissa tai koulun kahvila-ruokalassa tai sitten siellä tupakkapaikoilla.
Ehkä tällainen opiskelijaystävällinen ilmapiiri on omiaan eliminoimaan kiusaamisia.
Kun opiskeluaikanani joskus muinoin tein vuoden sijaisuuden turkulaisen peruskoulun yläasteella, järkytyin siellä vallitsevasta kovasta kurista. Jokaiseen tunninhäirintätapaukseen ja muuhun häiriöön puututtiin välittömästi. Muistan yhden tapauksen elävästi, enkä osaa sanoa, oliko kyseessä oikeastaan kiusaamistapaus vai jokin muu epätoivoinen teko.
Erään pojan karvalakki oli nimittäin kerran tuhrittu voilla. Rehtori kuulutti samantien koko suuren koulun kaikki oppilaat ja opettajat ruokalaan istumaan eikä puhunut mitään, kulki vain voilla tuhrittu karvalakki korkealla kädessään pitkin ruokalan käytäviä tujottaen ohikulkiessaan jokaista oppilasta silmiin. Hän sanoi vain: Joku teistä on sutannut tämän lakin. Pyydän häntä ilmoittautumaan.
Session jälkeen voillatuhrija löytyi: muuan harvinaisen pieni ja kilttinä tunnettu poika. Olen vakuuttunut siitä, että poika sai ikuisen trauman tuosta tapauksesta, jouduttuaan silmätikuksi koko koulun edessä.
Voilla ei tietenkään saa tuhria kenenkään kalliita vaatteita, mutta en ole varma siitäkään, oliko rehtorin metodi oikein. Hän nimittäin mielestäni selvästi järkyttyi huomatessaan, kuka pieni rääpäle tuhrija oli.
Vaikeita asioita!
Iines muuten, perheyksikkö, siis mikäli se käsitetään tänä amerikkalaisena "ydinperhe" hapatuksena, ei muuten ole ollut yhteiskunnan ydinsolu kuin vasta viitisenkymmentä vuotta -- jos sitäkään.
VastaaPoistaSitä ennen yhteiskunnan ydinsolu oli pienehköä yhteisö johon kuuluivat naapurit, ystävät ja muu lähipiiri.
Iines, koulu on monelle lapselle ensimmäinen paikka jossa hän joutuu olemaan pieneen tilaan suljettuna satojen muiden lasten kanssa.
VastaaPoistaJa kun lasten maailmassa hallitsevat viidakon lait niin on luonnollista että kiusaamista tapahtuu mikäli aikuiset eivät heti ja tiukalla kädella siihen tartu.
Ainakin poikien maailma perustuu vain ja ainoastaan vahvemman oikeuteen, vahvimman diktatuuriin, ja koska vahvimman on aina välillä todistettava olevansa käypä säilyttämään asemansa on se helpointa tehdä käymällä lauman ympärillä pyörivän porukan heikoimpien jäsenten kimppuun.
Ja tätä eivät opettajat useinkaan halua nähdä vaan katsovat sen olevan vain "poikien kisailua".
Yhteisöllisyys on kaksiteräinen miekka, koska yhteisöissä AINA on niitä ihmisiä jotka jäävät -- tietentahtoen tai useimmin tahtoamattaan -- yhteisön ulkopuolelle ja mikäli yhteisö on tiukasti yhteenhitsautunut niin sen ulkopuolelle jäävän osa on rankka.
VastaaPoistaJa mikäli ihminen jää ilman omaa tahtoaan yhteisön ulkopuolelle niin silloin ei siitä arvokasvatuksesta ole juurikaan apua, sillä yhteisön ulkopuolelle jääneen näkökulmasta katsottuna yhteisön arvot ovat vain naurettavaa liirumlaarumia jota kenenkään ei mitä ilmeisimmin ole tarkoituskaan ottaa vakavasti.
Yhteisön ulkopuolelle jäävä kun huomaa etteivät ajatukset niiden arvojen takana kosketa häntä. Häntä ja hänen mielipiteitään ei kunnioiteta, häntä ei oteta huomioon, häntä saa kiusata ja ylipäätään kukaan - mahdollisesti vanhempia lukuunottamatta - ei välitä hänestä muutoin kuin mahdollisena varoittavana esimerkkinä.
Koko yhteisö kasvattaa, sekä hyvässä että pahassa.
Toki vanhemmilla on suuri osansa kasvatuksessa, mutta vaikka vanhemmat olisivat kuinka rakastavia ja hyviä vanhempia tahansa niin siltikin lapsesta voi tulla joukkomurhaaja tai teurastajanatsi.
Ja vaikkei hän sellaiseen ääripäähän menisikään niin hän voi päätyä "tavalliseen" itsemurhaan tai hänestä kasvaa mielenterveysongelmainen aikuinen.
Ihminen kun on laumaeläin ja lauman ulkopuolelle jäävä kärsii lähes aina ja usein hänen kärismystään ei edes huomata ennen kuin on liian myöhäistä.
äh, jäi edellisestä kommentistani nämä osat pois:
VastaaPoistaAlkuun:
Ami on oikeassa, yhteisöllisyyshypetyksessä täytyy muistaa yhteisöllisyyden pahat ja traumatisoivat sivuvaikutukset.
Ja loppuun:
Ami:
Tarvitsisimme yksilöä ja moninaisuutta kunnioittavaa yhteisöllisyyttä."
Niin tarvitsisimme, mutta tuntien ihmisen luonteen se ei taida olla mahdollista.
Iines: "Kuitenkin olen ollut aina aika tarkkaan ympäristöä ja ihmisiä havainnoiva, koska olen aina ollut suuressa ryhmässä melko hiljainen sivustatarkkailija."
VastaaPoistaSivustatarkkailijalta jää paljon huomioimatta minkä lisäksi sivustatarkkailijoilla on tapana tulkita näkemänsä omien mieltymystensä mukaan (Tosin näin on usein asian laita osallistuvienkin tarkkailijoiden kohdalla) koska he eivät saa kokonaiskuvaa tarkkailemastaan tapahtumasta.
wau moosesta,
VastaaPoistamoni hyvia Ajatuksia
en tieda koulukiusaamisesta, meilla oli kai yksi tytto jota yksi poika kiusasi
kun olin pieni ihmettelin mikseivat filosofit hallitse maailmaa ja selitettiin, etteivat he hallitse erityisaloja kaytannossa
VastaaPoistamutta nyt tosiaan nayttaa aika tulleen
Iines muuten, perheyksikkö, siis mikäli se käsitetään tänä amerikkalaisena "ydinperhe" hapatuksena, ei muuten ole ollut yhteiskunnan ydinsolu kuin vasta viitisenkymmentä vuotta -- jos sitäkään.
VastaaPoistaJohannes, perhe on ollut yhteiskunnan ydinsolu historian alkuhämäristä saakka, jo alkukantaisilla kulttuureilla, joissa tunnetaan isoja ja pienempiäkin perhekuntia ja pienperheitä, joihin ei suinkaan aina laskettu mukaan naapureita eikä kylänmiehiä - he kuuluivat samaan heimoon. Miehillä saatttoi olla monia vaimoja ja naisilla monia miehiä, mutta nähdäkseni suhteet näihin olivat aika kiinteät.
Varsinkin jo 1400-luvulla, jolloin avioliittojen solmiminen yleistyi, voidaan puhua perheestä yhteiskunnan ydinsoluna, joskin kautta historian meidän päiviimme asti perheen koko on pienentynyt, niin että nyt Suomessa kaikista talouksista yhden hengen talouksia on jo lähes puolet kaikista talouksista.
Tässä mielessä voidaan siis jopa kysyä, onko perhe enää kauan yhteiskunnan ydinsolu, vaan onko ydinsolu voittokulkuaan jatkava sinkkutalous eli yksilö.
Itse käsitän perheeksi samassa taloudessa elävät ihmiset, joita on vähintään kaksi ja joiden välillä vallitsee läheinen kiintymyssuhde (ks. Wikipedia). En siis usko, että ainoakaan tämän keskustelun lukijoista ajattelee niin suppeasti, että perhe olisi vain se amerikkalainen kliseinen idylli, isä, äiti, isoveli ja pikkusisko + koira. Enhän nielaise edes käsitettä tynkäperhe, josta kammotuksesta olen joskus kirjoittanutkin. Ei sellaista olekaan.
Noista muista kirjoituksistasi sanon vain sen, että en osaa yhtyä ihan kaikkeen - ehkä niistä lisää toiste, erikoisesti en yhdy siihen, että lasten maailmassa hallitsevat viidakon lait. Olen eri mieltä.
Iines, tuosta perheyhteisökäsityksestä on jotain tutkimuksia ja länsimainen käsitys perheestä yksikkönä johon kuuluvat isä, äiti ja lapset on ainakin yhden lukemani tutkimuksen mukaan suhteellisen tuore käsitys.
VastaaPoistaJa varsikin pohjoismaalainen sisäänpäin kääntynyt ydinperhe on monelle ukopuoliselle käsittämätön ajatus.
Esim. Gambialaisen ystäväni käsityksen mukaan perhe käsittää koko suvun ja muutoinkin lähipiirin, hänelle perhe on siis se mainitsemasi heimo.
Ystäväni sanoi järkyttyneensä huomatessaan miten suppea (Itse asiassa hän käytti inskränkt sanaa, joka käsittääkseni voidaan tulkita myöskin ahdasmieliseksi) käsitys perheestä ruotsalaisilla on.
Minä ylipäätään en pidä ydinperhe ajatuksesta, se kun on erittäin vaarallinen yksikkö mikäli siinä menee jotain pieleen, tästä lienemme samaa mieltä?
Minä muuten olen huomannut että iso ongelma tuon kiusaamisen kanssa on se, etteivät naisopettajat tunnu lainkaan ymmärtävän poikien maailmaa.
VastaaPoistaPoikien maailma on kova ja raaka, sitä ei muuta miksikään opettajien kuvitelmat siitä ettei siinä ole kyse eläimellisestä vahvimman oikeudesta.
Ja jollei kiusaajille yhteiskunnan taholta tarpeeksi vakavasti rangaisten (Nykyiset rangaistukset ovat naurettavia) näytetä että moinen on väärin he jatkavat vakivallalla hallitsemista, sillä valta ylitse toisen ihmisen maistuu hyvältä kymmenvuotiaallekin.
Lyhyt vankilakokemuksen kaltainen kokemus saattaisi tehdä hyvää lapsellekin.
"Lapsenne hakkasi tänään pienempäänsä, niinpä pidämme hänet lukittuna selliin huomiseen saakka."
Tuollaiset viestit vanhemmille saattaisivat olla paikallaan.
Hiukan minäkin ihmettelen Iineksen kokemuksia. Tai sitten hänen koulunsa oli todella mallikoulu, jollaisia on vain yksi Suomessa.
VastaaPoistaJohannes sanoi aivan oikein, että poikien maailma on kova ja raaka. Mutta se on myös eräällä karhealla tavalla oikeudenmukainen. kerron esimerkin.
Olin yhdentoista, kun muutin uuteen kouluun. Pihan kingi kävi heti kimppuuni ja yritti pestä kuralla kasvoni. Oli satanut ja piha oli märkä. Väistin hänen otteensa, sieppasin maasta nyrkin kokoisen kivenmurikan ja löin sillä voimieni takaa kingiä suoraan hampaisiin.
Kingi alkoi ulista. Hän sylki hampaita ja verta suustaan ja sanoi menevänsä kantelemaan rehtorille. Joukko isompia poikia tuli paikalle ja sanoi, että "sinä kaaduit itse ja loukkasit suusi." Kun Kingi ei heti suostunut, häntä lyötiin raa`asti kasvoihin ja niskaan. Lopulta hän lupasi olla hiljaa ja lähti kotiin parantelemaan haavojaan.
Kingin entiset aseenkantajat sanoivat minulle, että saisin olla siitämisiin rauhassa. "Taidat olla pikkuisen hullu." Myönsin näin olevan.
Kun Kingi palasi kouluun meistä tuli hiljalleen kaverit.
Tytöillä ei tätä "lännenmiesten" käytöskoodia ole ja heidän kiusaamisensa onkin paljon pahempaa. Omat tyttäreni joutuivat koulussa kiusatuiksi julkisen ammattini takia. He eivät uskaltaneet kertoa siitä minulle, vaan kärsivät tuskansa itse. Opettajatkaan eivät sitä huomanneet.
Vielä perheestä. Pieni ydinperhe on tosiaan vain pohjoinen erikoisuus. Jo Italiassa tai Turkissa, Afrikasta, Venäjästä ja arabimaista nyt puhumattakaan, suku on tärkein, koko laaja suku. Siinä sakissa ei yksi pieni onnettomuus ole katastrofi, kuten usein perinteisessä meikäläisessä isi-äiti-tyttö-poika-koira perheessä.
Johannekselle terveisiä: minullakin on gambialainen ystävä, jonka suku on tullut tutuksi. Myös venäjällä voin matkustaa läpi maan tuttavista toiseen, koska Igorin laajalle suvulle olen Igorin veli.
Vaari
Vielä perheestä - nimittäin kulttuuriantropologia puhuu perheestä sosiaalisista ryhmistä kaikkein tärkeimpänä varhaiskulttuurin tutkimuksissaan.
VastaaPoistaTutkijat puhuvat nimenomaan avioperheestä, jonka muodostavat puolisot ja jälkeläiset.
Kulttuurisosiologinen tutkimus määrittää avioperheen lisäksi muitakin perhemuotoja, mm. laajentumaperheeseen kuuluu molempien puolisoiden sukulaisia, mutta niidenkin sisällä avioperhe on tavallaan erillinen yksikkö.
Pieni ydinperhe ei siis ole pohjoismainen erikoisuus, vaan sosiologian ja kulttuuriantropologian termi kuvaamaan yhteiskunnan pienintä yksikköä, ydinsolua. Ei se sulje pois sitä totuutta, että nämä yksiköt limittyvät samaan aikaan toisten ryhmittymien sisään, kuten esimerksi perhekuntien, joissa suhteet vaihtelevat kulttuureittain.
Pitäkää nyt mielessänne, Johannes ja vaari, että minä en ole opettanut julmia pikkupoikia, joiden maailmaa hallitsevat viidakon lait.
Oppilaani ovat olleet nuoria miehiä ja naisia, joilla on ura mielessään. Tämä selittää varmaan paljolti sen, etten ole kohdannut kiusaamista silmieni edessä. Vain muuta pahaa oloa kohtasin senkin edestä. Useimmiten sitä kotilähtöistä tuskanpurkua, kun äiti juo tai isä on tappanut itsensä. Näihin törmäsin vuosittain.
Eipähän tässä ole riidan aihetta. Johanneksella ja minulla on omat kokemuksemme, joiden pohjalta lausumme mielipiteitä, sinulla, Iines omasi. Jos koulukiusaamiselle joskus yritetään saada lääkkeitä jossain tomikunnassa, olisi varmaan paikallaan värvätä siihen sekä iineksiä että Johanneksi ja yksi papparainenkin joukkoon. Puhumattakaan nuorten edustuksesta. Olisi milenkiintoista sada jonkun 13-vuotiaan mielipide tähänkin keskusteluun.
VastaaPoistaVaari, en suoraan sanottuna ymmärrä, miksi kerroit tämän tarinan:
VastaaPoistaOlin yhdentoista, kun muutin uuteen kouluun. Pihan kingi kävi heti kimppuuni ja yritti pestä kuralla kasvoni. Oli satanut ja piha oli märkä. Väistin hänen otteensa, sieppasin maasta nyrkin kokoisen kivenmurikan ja löin sillä voimieni takaa kingiä suoraan hampaisiin.
Kingi alkoi ulista. Hän sylki hampaita ja verta suustaan ja sanoi menevänsä kantelemaan rehtorille. Joukko isompia poikia tuli paikalle ja sanoi, että "sinä kaaduit itse ja loukkasit suusi." Kun Kingi ei heti suostunut, häntä lyötiin raa`asti kasvoihin ja niskaan. Lopulta hän lupasi olla hiljaa ja lähti kotiin parantelemaan haavojaan.
Kingin entiset aseenkantajat sanoivat minulle, että saisin olla siitämisiin rauhassa. "Taidat olla pikkuisen hullu." Myönsin näin olevan.
Kun Kingi palasi kouluun meistä tuli hiljalleen kaverit.
Mikä siis oli tarinan moraalinen opetus ja mitä "karheaa oikeudenmukaisuutta" tässä on? En nyt löydä sitä, sillä näen tässä vain sen opetuksen, että vääryys voitetaan vielä suuremmalla vääryydellä, väkivalta voitetaan vielä kovemmilla iskuilla.
Voiko sukupuoltaan vaihtava kirkkoherra toimia papim virassaan? Nitä mieltä, iines, olet tästä?
VastaaPoistaYhteisöllisyydestä voi 'hölistä' arkumentein näkökulmasta jos toisesta.
VastaaPoistaHeitäpä yhden lisää.
Sosiaaliseen kontekstiin sidottu kulttuuriperimä on muodostanut historiallisen jatkumon, perinteen.
60-70 -luvun eettisen ja sosiaalisen perinteen oletettu (toivottu) jatkumo on myllerryksessä.
Aiemmin saamamme 'hyvän elämän' edellytykset ja vaatimukset ovat muuttuvassa teknistaloudellisessa 'mielihyvä' kilpailussa muotoutuneet itsekeskeisyyden vaalimiseksi.
Alati muuttuvat vaateet ja 'mahdollisuudet' ovat laaja-alaisempaa yhteisöllisyyttä hajoittava paine. Yhteinen etu on pirtaloitunut yhä pienempien ryhmien eduksi. Eettiset, sosiaaliset, poliittiset tai taloudelliset arvomme ovat keskenään ja ryhmien välillä ristiriitaisia.
Totaalinen uhka 'oletettua' yhteistä arvomaailmaa edustavaa ryhmäläistä ja ryhmää kohtaan saa yhteishengen aikaan.
Yhteisöllisyyden rakenne on kokonaan toinen. Sen pohja on emotionaalinen ja vapaasti muodostuva, sisältä kasvava ja rikastuva – voima hyväksyä ja kohdata ulkoinen uhka.
Anonyymi,
VastaaPoistakyllä voi. Ei ole väliä, onko römpsä vai pili vai römpspili. Voi olla, että tulee antavampia saarnoja, kun on kokenut vähän tuskaa.
Alempi anonyymi,
VastaaPoistaen täysin päässyt nyt kärryillesi, mutta tuo höpinä yhteisöllisyydestä ei ole mielestäni ainakaan suora lääke koulukiusaamiseen, kotikiusaamiseen pikemminkin ehkä. Perheet ovat aika yksin, ja yhä pienempiä yksiköitä, ja on paljon yhden huoltajan pikkuperheitä, jotka kaipaisivat tukiverkostoa.
Itseäni kiinnostaa laatia nyt ohjelmakirjoitus tuosta uudenlaisesta arvokasvatuksesta, kymmenestä käskystä vanhemmille. Katsotaan, mikä olisi minun antini tuohon eettiseen toimikuntaan, jota olen peräänkuuluttanut. Palaan kenties aiheeseen uudessa päreessä.
Jo 3-4 vuotiaat lapset kykenevät päiväkotiryhmissä tehokkaasti salaamaan aikuisilta/työtekijöiltä lapsiryhmän hierakkiset ryhmärakenteet ja niistä epäsuotuisissa olosuhteissa kehittyneet syrjimiset ja kiusaamiset. Aikuisilla ei monesti ole muita keinoja tarjolla kuin sanoa että ei saa kiusata ja että kaikkien kanssa pitää leikkiä...
VastaaPoista'yhteisön ulkopuolelle jääneen näkökulmasta katsottuna yhteisön arvot ovat vain naurettavaa liirumlaarumia jota kenenkään ei mitä ilmeisimmin ole tarkoituskaan ottaa vakavasti' (Johannes K.)
VastaaPoistaTuo muuten vastaa tasan omia muistikuviani peruskoulusta.
'näen tässä vain sen opetuksen, että vääryys voitetaan vielä suuremmalla vääryydellä, väkivalta voitetaan vielä kovemmilla iskuilla' (Iines)
Vielä suuremmalla vääryydellä? Miten niin vääryydellä? Kyllä minä näin tuossa tarinassa oikeuden voittavan. Mutta kai se on niin, että naisopettajat eivät todellakaan tajua mitään pojista ja heidän maailmastaan. Se pienempi poika voi ottaa turpiinsa, tai lyödä takaisin heti ja kovaa. Muita vaihtoehtoja ei ole eikä tule.
Näen tässä vain sen opetuksen, että vääryys voitetaan vielä suuremmalla vääryydellä, väkivalta voitetaan vielä kovemmilla iskuilla." (Iines)
VastaaPoistaVielä suuremmalla vääryydellä? Miten niin vääryydellä? Kyllä minä näin tuossa tarinassa oikeuden voittavan. (Anonyymi)
On väärin pestä tai edes koettaa pestä toisen kasvot kuralla.
Vielä suurempi vääryys on murskata kivenmurikalla suoritetulla raivoisalla iskulla toisen hampaat suuhun niin että veri roiskuu.
Ei tarvitse olla nainen eikä edes opettaja huomatakseen, että tämä on raakaa väkivaltaa. Kyseessähän on fyysinen pahoinpitely, rikos.
Johannes kirjoitti: "Ainakin poikien maailma perustuu vain ja ainoastaan vahvemman oikeuteen, vahvimman diktatuuriin, ja koska vahvimman on aina välillä todistettava olevansa käypä säilyttämään asemansa on se helpointa tehdä käymällä lauman ympärillä pyörivän porukan heikoimpien jäsenten kimppuun.
VastaaPoistaJa tätä eivät opettajat useinkaan halua nähdä vaan katsovat sen olevan vain 'poikien kisailua'."
10. marraskuuta 2008 16:09
Olen tehnyt samoja havaintoja omassa koulussani, jossa on sekä yläaste että lukio. Jotkut yläasteen pojat ovat harva se välitunti toistensa kimpussa. Siihen on puututtava. Ja vaikka vahvemmat aina ja poikkeuksetta selittävät suureen ääneen, että leikkiä tämä vain, huomaa pienemmän ja heikomman olevan kiitollinen siitä, että joku puuttui tilanteeseen.
Pojilla on tosiaan jatkuvat tarve mitata paikkaansa laumassa, osoittaa olevansa jotain. En tiedä, onko kyse aina suoranaisesta kiusaamisesta, mutta koulun käytävillä sellainen töniminen ja reuhtominen ei ole edes turvallista saati mukavaa kenellekään.
Mutta meidänkin koulussa on niitä opettajia, joiden mielestä se on ihan normaalia ja siksi on aivan tarpeetonta siihen puuttua, kun "pojat ovat poikia" ovat aina olleet.
Lukiolaiset eivät sellaista paikkansa testaamista enää harrasta.
Minusta tässä keskustelussa esitetty poikien kova ja raakakin maailma ei ole kuitenkaan suoraan evoluutiosta eikä testosteronista johtuvaa, vaan turha kukkoilu on poisopittavissa yhtä lailla kuin se on joskus opittu ja omaksuttu.
VastaaPoistaMinulla on tässä televison ääressä läppäri sylissä, ja juuri katselin hivenen surullisena ja turhautuneena Pikku Kakkosen piirrettyä (Richard Scarry, oletan). Siinä oli kirkuva ja pelkäävä pikkuinen tyttökisu punaisessa esiliinassaan, ja lohduttava ja rohkea poikakisu sinisessä asussaan. Minua suoraan sanottuna riepoi tyttökisun heikoksi heittäytyminen - yhtä tanakka ja samankokoinen tyttö kuin poikakin ja heittäytyy hysteeriseksi! Miksi koskaan ei kuvata hysteeristä poikaa, sillä heitäkin on, niin kuin on tomeria tyttöjäkin? Asennekasvatusta hieman noihin piirrettyihin, kiitos!
Näen poikien ja tyttöjen tasa-arvoon kasvatuksen aika toivottomana tätä taustaa vasten. Muutenkin sukupuolten eriyttäminen alkaa jo kehdosta. Yhä edelleen rattaissa istuvat pallinaamat tunnistaa vaatteiden väristä pojiksi ja tytöiksi. Samaten lelut ovat erilaiset, eli lapset kasvatetaan erilaiseen leikkimiseen sukupuolittain. Ei ole missään todistettu, että juuri tyttö valitsee nuken ja poika jonkun monsterin, ellei heidän tietään viitoiteta siihen suuntaan aikuisten toimesta. Tottakai lapsi valitsee sen lelun, johon hänet on tavallaan manipuloitu.
Oikeasti sukupuolet ovat luonteiltaan ja peruspsyykeltään hyvin samanlaisia, erona on ehkä ainoastaan ihmisen sukupuolisuus, sen alueella ilmenevä käyttäytyminen - jos nyt enää sekään, sillä yhtä lailla nainen voi tehdä aloitteita ja olla johtava sukupuolisissa leikeissä ja akteissa. Monet miehet jopa toivovat sitä - kaiken tietämykseni perusteella.
Tästä sukupuolten suurestakin samanlaisuudesta tuorein esimerkki on nyt julkisuuteen tullut, sukupuolta vaihtava rovasti, joka sanoo lehdessä olevansa täysin sama ihminen leikkauksen jälkeenkin. Psyyke ei muutu, vaikka hän on kokenut myös pitkän miehuuden ja on mm. isä, ja on kuitenkin aina tuntenut olevansa nainen.
Kaikkea tätä taustaa vasten minuun ei uppoa se, että poikien tulisi jatkossakin olla taistelevia kukkoja. Korkeintaan se menee niin, että ihminen on taisteleva kukko, ja naiset tulevat tässäkin perässä. Kyllähän kovia kissatappeluja jo käydään julkisilla estradeillakin, naisetkin repivät ja hakkaavat toisiaan kapakan lattioilla miehistä tapellessaan.
Katson siis asiaa niin, että kyseessä on ihmisen väkivaltaisuus tai halu siihen jostain syystä, ei sukupuolesta johtuva.
Minusta tässäkin asiassa on uudenlaisen arvokeskustelun paikka, nimenomaan Suomessa.
"Vaari, en suoraan sanottuna ymmärrä, miksi kerroit tämän tarinan:"
VastaaPoistaIines, suoraan sanoen pahoitin hiukan mieleni tästä kommentistasi. Jos haluat, että palstallasi keskustellaan, sinun on siedettävä myös mielipiteitä, jotka eivät vain myötäile omiasi. Sitäpaitsi en kirjoittanut mielipidettä vaan oman kokemukseni. Nähdäkseni se ei mitenkään suuntautunut persoonaasi vastaan.
Onneksi sentään Hilma on nähnyt jotain sellaista, jota itse kouluissa jouduin kokemaan. Samoin Johanne K. En nyt toista heidän perustelujaaan, ne olivat hyviä.
Iines sanoi myös: "On väärin pestä tai edes koettaa pestä toisen kasvot kuralla.
Vielä suurempi vääryys on murskata kivenmurikalla suoritetulla raivoisalla iskulla toisen hampaat suuhun niin että veri roiskuu.
Ei tarvitse olla nainen eikä edes opettaja huomatakseen, että tämä on raakaa väkivaltaa. Kyseessähän on fyysinen pahoinpitely, rikos."
Sinä taidat pitää minua vähäjärkisenä. Totta kai se on rikos - nykyään. Minun lapsuudessani "monnien" eli oppikoulun ekaluokkalaisten poikien (ja vain poikien!) kasvojen hankaaminen syksyisellä kuralla oli jonkinlainen jokavuotinen riitti, jolla uudet oppilaat otettiin mukaan yhteisöön. Se oli nimeltäänkin "monnipesu".
Useimmat antoivat pesun tapahtua ja sen jälkeen he saivat olla rauhassa. Toiset panivat vastaan ja tässä tulee "lännen laki" mukaan kuvaan.
Iso poika, joka tuhri pienempänsä naaman, otti aina myös riskin. Jos pestävä olikin häntä voimakkaampi tai neuvokaampi, pesijälle saattoi käydä huonosti. Ja jos pesijä sai selkäänsä tai hampaat kurkkuunsa, vastuu oli hänen, ei lyöjän, silä pestävällä oli kirjoittamaton oikeus oikeus puolustautua vaikka viikatteella, jos sellainen sattui olemaan mukana. Minä olin aina luokkani pienin, laiha, mutta äärettömän vikkelä, enkä koskaan antanut minkään säikäyttää itseäni. Enkä sietänyt sitä, että minuun koskettiin.
Jos hampaansa menettänyt meni kantelemaan opettajalle, hän rikkoi lännen lakia ja häntä pidettiin sen jälkeen aina surkimuksena. Kantelijan sai vapaasti hakata, hän oli vapaata riistaa. Juuri niin kävi minun pesijälleni.
Kertoakseni tarinan loppuun: Hampaansa menettäneen isä tuli tapaamaan minun isääni poikansa kanssa. Poika oli minua neljä vuotta vanhempi, puoli metriä pitempi ja 60 kiloa painavampi, hän harrasti nyrkkeilyä ja yleisurheilua. Hänen isänsä vaati minun isääni korvaamaan hammaslääkärikulut.
Isä katsoi meitä ja sanoi haluavansa poliisin todistuksen siitä, että hänen pieni, silmälasipäinen lukutoukka-rääpäleensä oli hakannut tuon lihaskeskittymän hampaattomaksi. Sitten hän puhkesi nauruun eikä siitä ollut tulla loppua.
Urheilijan isä meni punaiseksi, ojensi minulle kätensä ja toivoi, ettei asiasta enää puhuttaisi. Eikä siitä puhuttukaan.
Tämä tapaus ei ole suinkaan karkein, minkä kouluaikanani näin. Mutta taitaa olla paras pysytellä nyt hiljaa. Olenhan täällä taas mellastanutkin.
Vaari
Vaari, vaari,
VastaaPoistanyt ymmärsit väärin! Siis en tarkoittanut sitä noin, että miksi kirjoitit tälle palstalle jotakin, vaan miksi se tarina, mikä oli tarinan motiivi, mikä oli sen opetus, kun minusta siinä ei ollut opetusta, muuta kuin tuo minkä mainitsin. Kuvasit ne veriroiskeet aika brutaalisti ja tapahtuma vaikutti irralliselta ja motivoimattomalta.
Nyt vasta kerroit senkin, että kyseessä oli monnipesu, joka on kauhistus ja pelottava asia monelle oppilaalle nykyäänkin. Monessa koulussahan nämä uusien opiskelijoiden mopotukset on tyystin kielletty.
Tuo nyt paljastamasi taustatarina sen sijaan oli hauska, koska siinä asioilla oli motiivi, mikään ei ollut irrallista, ja siinä oli jo huumoriakin.
'Ei tarvitse olla nainen eikä edes opettaja huomatakseen, että tämä on raakaa väkivaltaa. Kyseessähän on fyysinen pahoinpitely, rikos.' (Iines)
VastaaPoistaErästä lempparikirjailijaani ulkomuistista lainatakseni, maailmassa ei ole oikeutta, mutta puolustus, pelote ja kosto on, ja niistä on pidettävä kiinni. Ei kenenkään ole pakko mennä mopottamaan toisia. Jos menee ja saakin sitten turpaansa, se on voi voi.
Anonyymi,
VastaaPoistamopotus on hieman eri asia kuin väkivalta, vaikakaan en itsekään pidä siitä. Mopotuksessa ei satuteta ketään, ei ainakaan saisi satuttaa, ja tuossa oli kyseessä naaman pesu kuralla.
Jos siihen vastaa murskaamalla kivellä mopottajan hampaat se ei ole voi voi, vaan kyllä se on väkivaltaa.
"Mopotus on hieman eri asia kuin väkivalta, vaikakaan en itsekään pidä siitä. Mopotuksessa ei satuteta ketään, ei ainakaan saisi satuttaa, ja tuossa oli kyseessä naaman pesu kuralla.
VastaaPoistaJos siihen vastaa murskaamalla kivellä mopottajan hampaat se ei ole voi voi, vaan kyllä se on väkivaltaa."
Tästä saa nyt, Iines, sellaisen käsityksen, että hyväksyt sen, kun iso pojanroikale "pesee" itseään pienemmän pojan naaman kuralla. Mutta et sitä, että joku puolustaa itseään pesulta.
Voin kertoa, ettei se ole "vain" naaman pesu. Kuraa, jonka seassa on hiekkaa ja pikkukiviä tahkotaan uhrin naamaan niin, että siitä vuotaa verta. Lopuksi kuraa tungetaan myös uhrin suuhun, korviin ja vaatteiden sisään. Silmät ovat siinä puuhassa suuressa vaarassa.
Mielestäni mopotus on väkivaltaa, ainakin kuvailemassani muodossa. Jos siihen vastataan vähän suuremmalla väkivallalla, on kyseessä todellakin " voi voi", kuten anonyymi hauskasti totesi.
Pyhä kirja jo kehottaa vastaamaan ei ei tai kyllä kyllä, eikä kiemurtelemaan asioissa. Jos siis sanot, ettei mopottaminen ole väkivaltaa, ei sitä ole hampaiden katkontakaan. Minusta molemmat ovat väkivaltaa, myös pesu.
"Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu", sanoo Iso kirja myös. Naamanpesijä on tuo miekkamies, joka hampaitaan maasta kerätessään on vain saanut ansionsa mukaan.
Juu, juu, tiedän että pitäisi kääntää toinenkin poski, kun sinua lyödään. Itse en tuollaiseen taivaallisuuteen pysty. Jos minun kimppuuni käydään fyysisesti juoksen pakoon tai annan takaisin.
Varmaan luit sinäkin lehdistä muutama vuosi sitten tapauksesta, kun iso konnanroikale särki 80-vuotiaan eläkeläispariskunnan mökin ikkunan ja yritti kömpiä sisään varkaisiin. Pappa sieppasi vasaran ja napautti konnaa ensin kynsille ja sitten kevyesti päähän. No hiukan siinä päänahka repesi ja veri valui varkaan naamalle. Tämä alkoi ulista ja juoksi poliisiasemalle tekemään ilmoitusta pahoinpitelystä.
Syyte tuli aikanaan ja pariskunta ei kun oikeuteen. Onneksi sattui tuomariksi järkeään käyttävä vanha herra, joka sakotti konnaa kotirauhan rikkomisesta ja vapautti pariskunnan kaikista syytteistä. Joku sosiaalitantta mussutti yleisönosastossa, että pariskunta "oli käyttänyt suurempaa väkivaltaa kuin oli tarpeen varkaan häätämiseksi." Olisi pitänyt vain puhua nätisti, täti ohjeisti.
Kaipa minunkin olisi pikkupoikana pitänyt puhua nätisti sille aivottomalle lihaskimpulle, joka kävi kimppuuni kuin raivo härkä?
Hiukan äreä
Vaari
Vaari,
VastaaPoistamiksi paljastelet noita faktoja tipoittain, ja hieman pyrit syytelemään minua kun reagoin vain sanoihisi?
Enhän minä tiennyt, että koulun mopottamisessa kurapesu tarkoittaakin naamanpesua niin, että naama on verillä! Sanoit kuralla, enkä yhdistänyt sitä verinaarmuille pesuun vaan korkeintaan suttaamiseen. Tietenkin tuommoinen pesu on väkivaltaa.
Silti, kivellä suuhun lyöminen hampaat murskaten on ylireagointia, vaikka ymmärrän vaistomaisen halun puolustautua. Tässä näet, vaari, että väkivalta synnyttää väkivaltaa - sinussa heräsi refleksinomainen tarve lyödä.
Eli kyllä se minun mainitsemani tarinan opetus taisikin osua naulan kantaan.