Paha ei parane pussaamalla

En malta olla kirjoittamatta näkyviin erilliseksi päreeksi pohdiskeluni lopputulosta - koskee mm. edellisen päreen lopussa ilmevää ajatustenvaihtoa - tosin olen joutunut poistamaan sieltä kommentteja. Pohdiskelu sopii lisäksi edelliseen teemaan kiltti ja nöyrä lapsi.

Sellaisia me tunnolliset, nöyrät ja kiltit opettajat olemme, että kestämme ja siedämme oman henkisen terveytemmekin uhalla erilaisia oppijoita, herjauksia, häiriintyneitä persoonia, annamme heidän kävellä ylitsemme ja imeä meistä mehut uskoen viimeiseen saakka kaikkeen hyvään, henkiseen kasvuun ja muuttumiseen. Uskomme siis oppimiseen.

Olen saanut lukuisia hyviä neuvoja heittää kommenttikeskustelujen häiriköt yli laidan olemalla huomaamatta heitä. Jokin tässä poisheitossa kuitenkin sotii suuresti sisäistä minääni ja maailmankuvaani vastaan, sillä näen ilkeissä kommenteissakin ahdistusta tai kirjoittajan omaa tuskaa, ja tahdon antaa tilaa tällekin puolelle elämää. Sanoisin jopa niin, että nämä jokuset mustat lampaat ovat minulle läheisiä ja tunnen lämpöä heitä kohtaan, vaikka olen saanut käsittämätöntä ivaa ja pilkkaa juuri heidän taholtaan.

Samoin tunsin koulussa. Mitä vaikeammin lähestyttävä oppilas, sen tärkeämmäksi hänet koki. Ja miten kouluissa muuten kävisi, jos opettajat todella noudattaisivat näitä neuvoja heittää häiriköt ulos ja olla näkemättä heitä, jättää heidät oman onnensa nojaan? Opettajat kivitettäisiin kuoliaiksi mediassa ja palstoilla, ja he saisivat syytteen virkarikoksesta.

On hassua, että virtuaalissa pitää olla kylmästi omaa etuaan ajava, mutta reaalissa pitää antaa antaa kävellä ylitseen. Tämä on paradoksi, joka sekoittaa käsitystäni oikeasta ja väärästä, itse kun pidän virtuaalia jokapäiväisenä vuorovaikutusvälineenä, jossa on samat eettiset normit ja sanktiot kuin reaalissa.

Minä en ymmärrä siis enää mistään eettisyydesta yhtään mitään! Alan myös uskoa tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa ollutta psykologian asiantuntijan kirjoitusta, jossa hän sanoo, että on olemassa myös todellista pahuutta, joka ei parane pussaamalla. Olen joskus kirjoittanut pahan kosketuksesta virtuaalissa, ja totisesti, paha on kuin onkin olemassa, ihmismielen syövereissä eikä sitä edes tarvitse selittää sairaudeksi.

Olen tuntenut sen henkäyksen niskassani, ja se on värisyttävä tunne, kuin joku kulkisi hautasi yli - et voi sille mitään, paha voittaa hyvän tässä maailmassa. Jos joku on saanut päähänsä vainota sinua, olet osin menetty, et ole koskaan enää ehjä siinä ympäristössä, jossa sinua kiusataan. Pystyt vain avuttomana katsomaan, miten paha voimistuu, imee vertasi ja liittoutuu toisen pahan kanssa. Liitouma sieppaa pahan pisaroita sieltä, missä niitä leijuu ja vahvistaa itseään, ja pahan tihentymällä on kyky jopa muuntaa hyvää pahaksi, pahuudellaan.

Aamuinen Helsingin Sanomien kirjoitus palautti mieleeni tämän pahuuden selitysmallin järkyttäville teoille, käsittämättömille kiusaamisille ja vainoille, kaikelle pahalle, mikä uhkaa ihmisyyttä ja kaikkea hyvää ja elämää ylläpitävää. En halua mystifioida tätä pahaa, mutta mietin, missä määrin filosofit ovat pohtineet pahan olemusta - myönnän, että en tunne tätä pelottavaa asiaa ollenkaan, niin kauas olen sen torjunut mielestäni. Voiko siis tehdä vääriä tekoja vain, koska on paha?

(Kirjan kansikuva: Charles Baudelaire, Pahan kukkia)