Syyspäiväkirja 11. sivu

Olen ollut tänään aika onnellinen. Kaikki on oikeastaan hyvin, tasapainossa. Päiväni ovat vapaat tehdä mitä haluan. Olen terve, nautin asioista, mutta en tunne tarvetta mässäillä kohtuutomuuksilla, ellei sellaiseksi sitten lasketa nauttimista punaviinistä illalla kynttilänvalossa, lasi tai kaksi.

Kirjoittaminen maittaa, käsikirjoitukseni etenee hitaasti - kirjoitan materiaalia kolmatta neljättä kertaa - kerrokset ovat limittäin niin, että alkuosan olen kirjoittanut uusiksi ehkä kymmenen kertaa, puolivälin pari kolme kertaa ja loppuosan kertaalleen. Hassuinta on, että en vielä tiedä, miten tarina päättyy. Sen näkee vasta sitten, kun olen saanut keskiosan kirjoitettua tarpeeksi monta kertaa. Sain nimittäin blogini lukijoilta arvokkaita vinkkejä huumorista, jota en ollut ajatellut yhtään, tragediaa tai melodraamaa kun luulin kirjoittavani. Oikeastaan tämä näkökulma auttaa minua tavoittelemaan sitä irtonaisuutta ja kepeää iloittelua, joka on hyvän teoksen tuntomerkki, vaikka se kertoisi surullisista asioista. Toisaalta on niin, että jos tarinaan tulisi happy end, se ei kaipaa humoristista otetta, mutta jos loppu on surullinen, otteen olisi oltava kautta linjan humoristinen, ja tarkoitan tällä mustaa huumoria. Muutoin ei synny kontrastia, paradoksia, jännitettä.

Kirjoittaminen maittaa myös blogiin, ja ajattelin lisätä päiväkirjaosuutta, vaikkei minulle koskaan mitään tapahdukaan. Kaipaan harmoniaa, en kiivasta keskustelua, vaikka välillä kaipaan kyllä ajatusten vaihtamista maailmanmenosta. Iloitsen joka päivä, kun onnistun hoitamaan puhumalla jonkin asian itsenäisesti. Tänään keräsin rohkeuteni ja sain kuin sainkin vaihdettua S-marketissa tiliostojeni maksupäivän itselleni paremmin sopivaksi. Pari päivää sitten onnistuin hoitamaan katkeilevan nettiyhteyteni kuntoon. Kävin tietokoneliikkeessä, jossa minua tuli palvelemaan yhtaikaa kolme nuorta miestä, kaikki muutaman vuoden takaisia oppilaitani, ja lisäksi kotiin tuli kaksi asentajaa tarkistamaan linjat. Näin lisäksi unta siitä, että olin jälleen jossain yhteisössä mukana muiden kanssa, ja ihmettelin itsekin unessa sitä, että puhuin niin hyvin. Heräsin onnellisena.

Aloitin myös joululahjojen kutomisen. Puikoilla on vuonna 2005 aloitettu punainen sukkapari, jonka saatan nyt loppuun. Olen jopa innostunut ja aion kutoa toisen sukkaparin heti perään. Kaapissa on pussillinen harmaita lankoja, ja kantapään kavennus sujuu jo ilman ohjetta. Ostin langat äidin kuoleman jälkeen, kun päätin, että sukkien tulo perheessä ei saa katketa. Äiti kutoi aina kaikille sukkaparin pukinkonttiin. Vaan niin jäi minun sukankutomisviritykseni puikoille kaapin nurkaan.

Eilen oli isän nimipäivä. Jostain syystä muistan sen aina, marraskuun kuudestoista. Kuvassa oleva ikkunalaudalle asetettu kirjevaaka on isän toimiston työväline. Hän punnitsi sillä toimistosta lähtevät kirjeet. Minä punnitsin sillä nukenvaatteet ja lelut. Nimipäivänä asetin isän valokuvan kehyksiin, kaivoin sen piirongin kaapin nurkasta, jossa se makasi kasvot alassuin, sama kuva kuin Suomalaisessa kuvakirjassa, mutta mustavalkoisena ja kokonaisena, otsakiehkuraa myöden. Arvelin, että isä on kärsinyt tarpeeksi, joutaa päästä muiden sukulaisten kuvien kanssa samaan riviin. On siinä ensimmäisen koirani Manun kuvan vieressä. Sitten on kuva äidistä, kissa sylissä, Ruben-koira vieressä, sohvalla. Kissa elää vielä, von Kusti, ei paljon puutu 20 vuodesta.

Jos YouTubessa olisi laulu Maailma se on kuin silkkiä vaan, sylihin sen tahtoisin kerrallaan. Hadl, lidl, lidl, lidl, lindallei, huomisen huolta ei minulla ei…, niin panisin sen tähän loppuun.

(Valokuva Iines)