5.5.2009

Pitääkö lasten kanssa jakaa kaikki?

Pienenä tyttönä leikin usein isän toimistossa. Siellä on kaksi kirjoituspöytää, pyörivät kirjoitustuolit ja leveä sohva. Pyörin tuoleissa, kirjoitin kirjoituskoneella ja otin nokosia sohvalla isän työskennellessä pöytänsä ääressä.

Kirjoituspöydän laatikoissa oli papereita, himottava pino tyhjiä Linen Bank -arkkeja, ruutupapereita, rasiallinen hiilipapereita, joista päällimmäisissä näkyi kirjasinten jäljet, mutta niitä käytettiinkin moneen kertaan.

Oli leimasin ja leimasintyyny ja leimasinmustetta, johon ei saanut koskea. Oli myös kynävati ja jännittäviä kosmoskyniä, joiden sinipunervaa jälkeä ei voinut pyyhkiä pois. - Se kestää ikuisesti, sanoi sisareni juhlallisesti, ja minä tunsin hetken tärkeyden. Tässä oltiin nyt suurten asioiden äärellä. Ikuinen jälki, miten vavisuttava perspektiivi. Otin kosmoskynän, jonka teriössä näkyi siistit puukonjäljet, jotka isä oli vuollut vihreäpäisellä Mora-puukolla, ihmeveitsellä, jolla oli ikuinen takuu. Tökkäsin kynänkärjen vahingossa, niin luulen, oikean käteni keskisormen sivukynsivalliin, ja siihen tuli pieni reikä, josta pulpahti veripisara. Mutta ei se vielä mitään, vaan sinne kynsivallin sisään ihon alle jäi se kosmoskynän survaisujälki, pienehkö kosmospiste, joka on siinä tänä päivänäkin, vaikka valokuvan ottaisin. Sisareni oli oikeassa, sillä kosmoskynän jälki kestää ikuisesti.

Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tätä kosmoskynämuistoa, vaan ajatuksissani oli alunperin muuan Tosca-karamellipussi, jonka löysin sieltä isän kirjoituspöydän laatikosta uusimman Apu-lehden alta, piilotettuna. Olin järkyttynyt löydöstäni, sillä pussi oli avattu, ja sieltä oli selvästi syöty. Isä ei ollut tarjonnut lapsillensa mitään, vaan hänellä oli oma pussi! Ja miksi hän oli piilottanut Apu-lehden vain itselleen, vaikka tiesi, miten innokkaasti minä katsoin ja luin kaiken, minkä käsiini sain? Tunsin itseni loukatuksi ja sivuutetuksi, ylikävellyksi. Minä olin isän tyttö, ja hänellä oli tällaisia salaisuuksia.

Aiemminhan olin löytänyt isän kirjoituspöydän laatikosta hänen piirtämänsä alastoman naisen kuvan, joka makasi orjien käsivarrella ja oli matkalla ruoskittavaksi rinnat koholla. Samantapainen kuva oli nimittäin hyllyssä olevassa paksussa Tuhannen ja yksi yötä -tarinakirjassa, joka oli kaunistettu monilukuisilla kuvilla ja kustannettu Turussa 1876 ja jota usein katselin, varsinkin ilkeästi virnistävän kyttyräselkäisen miehen kuvaa, jonka selässä roikkui pitkä hiirenhännäksi solmittu ohut palmikko.

Nämä löydöt loivat etäisyyttä isään, ja tuntui että niissä oli jotain pahaa, koska niistä ei puhuttu. Niinpä minäkin vaikenin alastonkuvista, ja katselin niitä silti salaa. Muistaakseni imeskelin muutaman Tosca-makeisenkin lukiessani nopeasti sen Apu-lehden. Syömisen jälkeen en voinut voittaa uteliaisuuttani, vaan kysyin isältä, miksi hänellä on avattu karamellipussi ja Apu-lehti laatikossaan. Minulla ei ole muistikuvaa, mitä isä vastasi, sillä tuo hämmästys salaamisesta peittää alleen kaiken muistoissani.

Nämä ajatukset tulivat mieleen, kun luin edellisestä jutustani erään kommentoijan maininnan siitä, että hän on antanut lapsilleen oman bloginsa nettisoitteen. Hän ilmaisi myös ajatuksen jonkinlaisesta varovaisuudesta, jolla siis pitää asioita nyt käsitellä.

Minä en ole antanut tämän blogin osoitetta tyttärelleni, vaikka hän tietää tämän kiihkeän harrastukseni, ja tietää toisen valokuvablogini, jota jopa auttoi minua tekemään. Minusta minulla saa olla ajatuksia ja jopa muistoja, jotka eivät kuulu lapselleni. Onkohan tämä ajatusmallini itsekäs? Pitääkö lasten kanssa jakaa kaikki, kuten itse toivoin pienenä isäni tekevän?

Toisaalta on niin, että en ole pyrkinyt peittämäänkään blogijälkiäni, ja tiedän, että minut löytää halutessaan kuka tahansa tuttu, ja ennen kaikkea lapseni. En olisi siis pahoillani, vaikka hän lukisi tätä. Sitä vaan olen joskus miettinyt, että kun minusta aika jättää, saako hän koskaan tietää perimmäisiä ajatuksiani, joita olen tässä blogissa esittänyt, ja haluaisiko hän ylipäänsä silloinkaan tietää. Ja käykö näin meidän kaikkien laajoille ja monivuotisille blogidokumenteille: ne päätyvät tietokoneiden hautuumalle lukkojen tai salasanojen taakse.

(Maalaus Valentin Serov)

23 kommenttia:

  1. Kaikki ei ole kaikki, mutta kiitos tästä kirjoituksesta. Kosmoskynä innoitti minut irtautumaan nuhakuumeen aikaansaamasta itsesäälistä.

    VastaaPoista
  2. No tässä vähän hunajaa sairaalle:

    Karhunpoika sairastaa,
    häntä hellikäämme,
    lääkkehillä hoidelkaa
    nalleystäväämme.
    Uni paras lääke on
    sitä nauttikaamme,
    nalleraukan kuntohon
    aamuksi jo saamme.

    VastaaPoista
  3. Haluaisin kyllä nähdä tatuointisi.

    VastaaPoista
  4. No ei siinä ole paljon katsomista, pieni piste, mutta kuitenkin se on seurannut minua uskollisesti. Pitäisi kuvata varmaan makrolla, niin olisi jonkin näköinen.

    VastaaPoista
  5. Tämmöisessä kysymyksessä pitäisi ensin saada mieleensä joku ihminen, joka jakaa kaiken lastensa kanssa, eikä minulle tullut yhtään sellaista ihmistä mieleen. Joitakin sellaisia kummallisia henkilöitä on varmasti olemassa, en kiellä, mutta en tunne itse yhtään. Joten vastaaminen olisi samantapaista kuin sanoisi: "Juu, kyllä minusta kaikilla ihmisillä on karvoitusta.".

    Tästä tuli kuitenkin mieleen se, kun lukiossa ajattelin, etten ollut nuorempana pahemmin nähnyt vanhempiani kokonaisina ihmisinä, joilla on elämänsä perheestä erillään, ennen sitä, sen jälkeen ja ulkopuolella. Kun selitin ajatustani silloiselle filosofian-uskonnon-psykologianopettajallani sanoin "ettei lapsi pidä äitiään oikein ihmisenä ennen kuin vasta myöhemmin tajuaa sen", opettaja ei uskonut. Hänen mielestään lapsi näkee äitinsä aina ihmisenä. Minusta se opettaja oli niin väärässä kuin vain voi olla. Kenelle lapselle muka oma äiti on lähimmäinen, eikä mikään automaatti? Äidin ihmisyys ei ole mikään annettu asia. Epäilen, että joiltakin jää se tajuamatta koko elämän ajaksi.

    VastaaPoista
  6. Olet jyvällä Annikki, mutta joko olet synnyttänyt lapsia vai pelkästäänkö pupiset omiasi?

    Äiti ei ole 'äiti'. 'Äiti' on joku muu. Olento. Rähmä?).

    Mutta. - - Kas. Jo sitä ajattelinkin, että sinulla on todella paha äitisuhde...hehhe ...ja oikeassa - - olin.
    - -
    *

    Iines

    Hhhhmhhhhmm! Sulle.

    VastaaPoista
  7. Minustakaan lapsi ei pidä äitiään ihmisenä, Annikki, vaan Äitinä, maailmantekijänä.

    Itse tajusin äitini ihmisyyden varsin myöhään, ja parhaiten nyt kun hän on kuollut.

    Jos lapsi kokisi äidin ihmisenä, hän näkisi väistämättä tämän heikkouden ja oman turvansa hataruuden. Siksipä lapsen mieli paikkaa äidin heikkoudet ja hakee syytä niihin itsestään - jotta turva olisi mahdollisimman rikkumaton.

    On tietenkin lapsia, jotka joutuvat keskelle äidin "ihmisyyttä" hyvinkin varhain. Sillä on kuitenkin aina hintansa, joskin siitä voi versoa myös suuria kasvuprosesseja.

    VastaaPoista
  8. Aion etsiä sinut Iines. - - Meillä ei ehkä mene hyvin, mutta ollaanpahan 'yhdessä' - hetken aikaa.

    VastaaPoista
  9. Raunonen,

    aion etsiä sinut - ahhhh mitkä sanat virtuaalimies voi virtuaalinaiselle sanoa. Niin romanttista.

    Minulla on tunne, että jos ja kun menen vielä yhteen jonkun kanssa, se tulee kestämään, mikäli se minusta riippuu.

    VastaaPoista
  10. Raneski,

    meillä kaikilla on äiti, minullakin on äiti, joten tietääkseni jotain äideistä, minun ei tarvitse itse olla äiti. Äitejä on joka puolella havaintojen tekoon. Sisaruksistani suuri osa on jo äitejä ja isejä ja kyllä se, mitä kaikkea lapsilta salataan tai ei kerrota, on aika ilmeistä. Sellainen symbioottinen kaiken jakamisen tila lapsen kanssa taas ei kuulosta yhtään tavalliselta.

    Ei minulla ole mitenkään "paha" äitisuhde, vaan aika tavallinen, jos se on tavallista, että äiti ei pahemmin enää ärsytä ja äidille on kiva jutella asioista ja äiti on ihmisenä kiinnostava ja oma itsensä. Lakkaa arvailemasta, mikä minussa on vialla. Ei minussa ole vikana mikään, ja minulla on mukavat, tavalliset keskiluokkaiset vanhemmat.

    Iines,

    juuri noin minäkin ajattelen, että vanhempien ihmisyys tulee ymmärretyksi vasta myöhemmin, kun sille on tilaa. Siksi jäinkin miettimään postauksesi kysymyksenasettelua, mutta ajattelin, että se on ehkä sitä kärjistystä taas. Sen kulman hakemista.

    Kerran ihan pienenä säikähdettiin pikkusiskon kanssa päiväkodissa, että isällä on uusi nainen! Kun isä tuli meitä hakemaan kotiin, ja äiti oli käynyt kampaajalla... :D Ei ilmeisesti näyttänyt laitettuna yhtään samalta, tutulta väsyneeltä rukkaselta, vaan äiti oli hieno nainen siinä villakangastakissaan tumma tukka laineilla ja punaa huulissa. Säikähdys oli niin suuri, että muistan vieläkin sen talvisen iltapäivän, kun alkoi jo vähän hämärtää ja vanhemmat tulivat loivaa alamäkeä tarhan valkoista porttia kohti. Taisin olla neljävuotias.

    VastaaPoista
  11. Tänään oli Metrolehden etusivulla juttu, jossa kerrottiin, että äiti kasvatti poikiensa kanssa marijuanaa.

    Nyt ollaan äitimyytin ytimessä. Pienelle lapselle tosiaan hänen luontaiseen rakkauteensa vastaava aikuinen näyttäytyy kaikkivoivalta. Aikuinen, joka omaa infantiiliuttaan nauttii tästä on paha.

    VastaaPoista
  12. Mikä siinä on, että minua huvitti tavattomasti tuo kuvaus äidistä, joka kasvatti alaikäisten poikiensa kanssa marijuanaa perheen kylppärissä. Jäivät kiinni rysän päältä, karkuun juosseet pojat irrotetut lämpölamput kuumina kainaloissaan. Tässä olisi ainekset pienoiselokuvaan, joka olisi ehdottomasti hauska, mustaa huumoria tms. Se valistaa parhaiten.

    VastaaPoista
  13. Iines
    Pitääkö jakaa...? Ei välttämättä pidä, mutta minun bloggaukseni on alkanut siitä, että poikani on auttanut sivujen laatimisessa.
    Sen jälkeen hän ei ole kovin kiinnostunut sivustostani ollutkaan. Mitä nyt käy ilmeisesti vilkaisemassa kun muistaa sivuni olemassaolon. Ja ehkä silloin, kun erityisesti pyydän. :)
    Muutama vanha ystävänikin tietää blogiosoitteeni, mutta kenelläkään heistä ei ole omia blogisivuja, joten he eivät ole oikein innostuneita koko asiasta.

    VastaaPoista
  14. Leonoora,

    ihailen ja arvostan suuresti tätä kommentoijani tapaa olla avoin lapsilleen, ja siksipä kysyinkin asiaa retorisesti ehkä lähinnä itseltäni.

    On kai kuitenkin niin, että silloin bloggaisin kyllä oikealla nimelläni, aivan julkisesti niin kuin muutamat tekevätkin. Kiinnostavaa olisi kuitenkin suunnata kysymys heille siitä, kokevatko he ilmaisuvapautensa jossain määrin rajoitetuksi. Onko asioita, joista ei kirjoita ja joista anonyymina haluaisi jotakin sanoa. Sisimmät tunteet?

    Itse tiedän, että tyttäreni ei haluakaan lukea blogiani ainakaan säännöllisesti, koska olemme muutenkin yhteydessä päivittäin ja tiedämme toistemme tapahtumat ja ajatukset maailmantapahtumista ja monista uutisistakin. Luulen että tässä on se sama ilmiö, joka monilla lapsilla on: omia vanhempia hävetään, vaikka näissä ei ole mitään vikaa. (Hävetä on ehkä väärä sana, mutta jotakin sinnepäin.)

    VastaaPoista
  15. Lapsen kanssa ei pidä jakaa kaikkea. Tyttäreni tietää blogistani, mutta häntä se ei kiinnosta. Ei kai ole olemassa vähemmän kiinnostavaa ihmistä kuin äiti lapsen mielestä. Tosin tilanne muuttuu ajan myötä. Ainakin itselläni muuttui.

    Mutta asiaan. Yksityiselämän pitäisi olla perusoikeus, niin lapselle kuin äidille. Oikeus yksityisyyteen kai onkin. En tiedä, tarkoitetaanko sillä samaa asiaa.

    Facebook-kaveriksi en tytärtäni halua.

    VastaaPoista
  16. Minäkään en ole tyttären Facebook-kaveri, mutta en osaa sanoa, mikä tilanne olisi, jos perustaisin oman Facebookin. Jotenkin ajatus tuntuu hauskaltakin, sillä olisi kyllä hauska saada yhteys vanhoihin koulukavereihin ja joihinkin etäisiin sukulaisiin. Tyttären kaveripiiriin en silti uskoisi "pääseväni/joutuvani/meneväni", mutta vannomatta paras.

    VastaaPoista
  17. Kosmoskynästä jäi kieleen violetti läikkä, kun sitä piti räällä kostuttaa. Niin ainakin mummi teki.
    Minun nuorempi ipana lukee juttujani, ja sanoi kerran että nyt on mutsilta sitte viimenenkin ruuvi tipahtanu...
    Sou what?

    VastaaPoista
  18. Oh, ihanaa, että löysin tänne blogiisi!

    Minä tulin vastatusten oman äitini ihmisyyden kanssa teini-ikäisenä. Ei se paha juttu ollut, mutta jonkunlaisen jäljen jätti. Äitini on nyt sen verran huonossa kunnossa, että välillä tunnen olevani, onneksi sentään vain hetkittäin, äiti hänelle.

    Lapseni tietävät blogistani, tosin sehän on vain valokuvablogi, mutta on siellä sanojakin. Eipä se heitä kiinnosta, kun päivittäin olemme yhdessä. Enkä siellä kirjoita niin suuria salaisuuksia, etteikö niitä voisi lukea kuka vain.

    Aikanaan blogielämän aloitin Eronneen naisen päiväkirjan kanssa. Olen monesti kaivannut kyseistä blogia, koska sinne kirjoitin ja olisin voinut kirjoittaa tavallaan kaikesta. Mutta mokasin ja kerroin blogista liian monelle tutulle. Jos aikoo kirjoittaa sydänverellään syvistä salaisuuksista, on parempi jättää kertomatta blogistaan kenellekään, varsinkaan lapsilleen. Juuri sen yksityisyyden takia ja sen, että meillä äideilläkin on oikeus siihen.

    Äiti on kuitenkin aina äiti.

    VastaaPoista
  19. Arjaanneli,

    muistan minäkin ne kosmoksen nuolemiset ja sen, miten kosmos oli kuulemma myrkkyä, jota ei olisi saanut nuolla. Mutta eihän kynästä jäänyt jälkeä, ellei sitä kostuttanut.

    Toinen kynä, joka oli hieno, oli sinipunakynä, jonka toisessä päässä oli sinistä ja toisessa punaista. Sellainen oli opettajalla, ja oli meilläkin, kun isä merkkasi tilejä.
    Leikin sillä kynällä koulua ja olin tietenkin opettaja.

    *

    Heli,

    hauskaa kun "löysit" blogini. Olen katsellut mustavalkokuviasi jo kauan Kuvablogistin blogista.

    Tyttären ja äidin rooli vaihtuu usein: äidistä tulee lapsi ja tyttärestä hänen äitinsä. Tämä on raskasta mutta rakasta aikaa, ja siitä jää kaihoisat muistot. Nyt myöhemmin kaduttaa, etten antanut vielä enemmän, vaikka annoin kyllä varmaan kaiken, minkä töiltäni ehdin. Jokainen oma tuskastuminen kaivertaa myöhemmin ja haluaisinkin tukea kaikkia jaksamaan kuitenkin, sillä tuo aika on lopulta hyvinkin rajallinen. Vaan rajat on ihmisen voimilla ja jokainen tekee parhaansa, enempää ei tarvitse.

    Minä olen muuten aina pitänyt kiinni omasta ajastani ja yksityisyydestäni, avioliitossa ollessani ja lapsenkin kanssa. Ehkä tytär on oppinut jotakin äitinsä asenteesta, sillä hän ei taatusti ole uhrautujatyyppi mahdollisessa tulevassa liitossaan tai edes suhteessa lapseen.

    VastaaPoista
  20. Haluaisin vielä lisätä tuohon ajatukseen siitä, että oma lapsi lukisi äidin blogin, että hyvänen aika, eihän äiti omista lastaan. Miksi hänen mieleesä siis edes tulee, että lapsen tulisi lukea äidin blogi? Mitä suurimmalla todennäköisyydellä se ei kiinnosta lasta pätkääkään, on vähän samaa kuin niistäisi äidin käyttämään nenäliinaan tai haistelisi äitinsä alushousuja. Yäk lapselle, luultavimmin.

    Eri asia on, kun lapsi on aikuinen ja tuntee ensimmäisen kerran ajan ulottuvuuden myös taaksepäin, ja tajuaa oman katoavaisuutensa. Tässä vaiheessa äidin blogi voi kiinnostaa lähdeaineistona omien juurien etsintään, sen ikuisen kysymyksen selvittämiseen, että kuka minä itse olen.

    VastaaPoista
  21. Niin, ja kun lapset ovat aikuisia, kokeneetkin jo jotain aikuisen elämästä, he ymmärtävät asiat eri tavalla kuin esim. teini-ikäiset.

    VastaaPoista
  22. Niinpä. Monihan haaveilee siitä, miten mielenkiintoista olisi tavata samanikäinen äitinsä, tai isänsä. Joskus huomaankin vertaavani omaa elämääni äidin samanikäisen elämään, sikäli kuin siitä tietää. Aina hämmästyy, että onko jo itsekin niin vanha.

    VastaaPoista
  23. Sorry.

    Yritin kirjoittaa sinulle yhtä definitiivistä juttua kuin Mummolle, mutta nämä saatanan 'tekniset' räpsättimesi estivät sen. --- Ehkä se oli sinun onnesi - ehkä ei. - - Minähän joka tapauksessa rakastan sinua enemmän kuin Mummoa...

    VastaaPoista