Syyspäiväkirja 11.9.2001
Olin juuri saapunut uudelleen koululle, sillä minulla oli neljä perättäistä iltaopetustuntia aikuislinjan datanomiopiskelijoille. Tuntien oli määrä alkaa kello 17.20, ja niin ne alkoivatkin.
Opetuspäiväkirjassa lukee tällä kohdalla: dytvt dat01, Tekstin asettelunormit, Kieliasu. Ensimmäisen koodin merkitystä en muista, sillä koodit tulivat ja menivät, vaihtuivat vuosittain kun kursseja uudistettiin. Joka tapauksessa kyseessä on ollut suomen kielen kirjallisen viestinnän perusopintojen aloitusjakso. Kaikki olivat läsnä ja tunnit pidettiin tietokoneluokassa.
Tämä oli sitä aikaa, kun ääneni oli kesällä ensi kerran alkanut reistailla, enkä vielä tiennyt, mikä minua vaivasi. Olin huolestunut, sillä tunsin, että jotain sellaista on pielessä, johon en voinut tahdolla vaikuttaa ja jota en osannut kyllin hyvin sanoin kuvata, niin että minut otettaisiin vakavasti työpaikallani, jossa tehokkuus oli opettajan arvomittareista ensimmäinen. Kuka nyt ottaa vakavasti opettajan sanoja: En saa aina sanaa tulemaan, etenkään jos se on vokaalialkuinen.
Tänä iltana ääneni kuitenkin toimi hyvin. Muistan jopa innostuneeni sen soinnista ja kaiusta läpi kohisevan luokan. Tietokoneet kohisivat, tuuletin kohisi, opiskelijoista lähti jatkuvaa kohinaa ja puheenporinaa. Minulla oli mukava olo, päälläni oli ruskea isohampaisella vetoketjulla varustettu sileä villajakku, jossa oli joustoneuleiset hihat, kaulus ja taskut, ja samansävyinen ruskearuutuinen hulmuava puolihame pehmeää kangasta, sensyksyinen lempiasuni.
Luennoin kaksi ensimmäistä tuntia tekstin asetteluseikkoja ja luettavuustekijöitä ja näytin asettelumallit Power Point -esityksenä. Jokaisella tiedolla lomakkeella oli oma paikkansa ja jopa määräkokoiset kirjaimet, ja näistä piti tulla nopeasti rutiinia. Opiskelijat kuuntelivat hiljaa, sillä päivän työssä olleet aikuisopiskelijat pitivät siitä että saivat istua rauhassa ja kuunnella luennointia. Epäilen kyllä, että joku nukkui silmät auki, mutta toisaalta, ei se ollut minulta pois.
Puolivälissä pidettiin tauko ja menin opettajainhuoneeseen, jossa opettajien kännykät alkoivat kiivaasti piippailla ja soida, ja meitä kehotettiin avaamaan televisio. Näkyi miten lentokone törmäsi World Trade Centerin torniin ja savu alkoi nousta. Huudettiin kauhistuneina eikä ymmärretty mitään. Menin sitten ihmeissäni luokkaan takaisin, jossa opiskelijat istuivat ja naputtelivat tehtävää, asettelivat peruskirjettä lomakkeelle. Avasin television ja selostin heille lyhyesti sen minkä tiesin. Kukaan ei puhunut mitään, ei edes hengittänyt, mitään keskustelua ei syntynyt, kaikki katsoivat vain ruutua. Joku alkoi naputella tehtäväänsä eteenpäin, ja satunnaisia älähdyksiä ja hengenvetoja lukuunottamatta emme puhuneet asiasta, joka kaiken aikaa tapahtui silmiemme edessä, ja johon kaiken aikaa tuli informaatiokerrostumia ja uhkakuvia lisää. Päätimme lopettaa tunnit ja lähteä kotiin katsomaan televisiota perheenjäsenten kanssa. Hiljaisina erottiin.
Nyt kun selasin opetuspäiväkirjaani tuolta päivältä ja vuodelta, huomaan, että itselläni alkoi äänisairauskierre saman vuoden marraskuussa. Minulta kaavittin nukutusleikkauksessa turvonneita äänihuulia ohuemmiksi, otettiin koepalaa ja menetin ääneni kokonaan kahdeksi kuukaudeksi, jotka olin sairauslomalla. Kurkku oli kuin tulessa ja ääni oli risaa säröä, jos sitä pihauskin tuli. Kuljin muistilehtiön ja kynän kanssa ja käytin myös käsiäni normaalia enemmän.
Palasin siitä sitten tammikuussa töihin, ja aloin selkeästi lintsailla tehtävissäni, koska en pystynyt puhumaan kuin lyhyitä jaksoja. Minun tunneillani kirjoitettiin ja kirjoitettiin ja kirjoitettiin, ja opettaja oli hiljaa ja hurvitteli netissä kenenkään huomaamatta. Taisin ikävissäni jopa seikkailla jossain chattihuoneessa seksinnälkäisten miesten rattona. Yksi halusi pukea minut latexhaalariin ja minähän menin leikkiin mukaan. Jos oppilas tuli luokseni tuomaan paperia, livautin ruudun pieneksi monitorin alalaitaan ja jatkoin oppilaan poistuttua. Ja kotiin kannoin molemmin käsin arvioitavia esseitä ja raportteja.
Tänään, 11.9.2009 World Trade Center tuntuu haukotuttavalta, niin loppuunkaluttu se on. Oikeastaan en halunnut kirjoittaa siitä, vaan koulukaipuussani muistelin kyseistä syksyä, jolloin vielä olin töissä, tärkeä ihminen, opettaja. Näen edelleen unia siitä, että kuljen koulun käytävillä paperit ja kirjat kainalossa ja etsin epätoivoisesti luokkaani, olen myöhässä, ja etsin ja etsin , mutta en jostain syystä koskaan löydä luokkaani. Uni ei ole painajainen, vaan lämmin ja hyvä uni.
Kyllä se on kuulkaa niin, että ihmisen arvo ja kunnia on työssä. Jos sitä ei ole, ihminen on itsensä varassa, siis yleensä ei mitään. Lopettaakseni aasinsiltaan: jokaisen torni sortuu joskus.
(Maalaus John Johnstone)
Hieno kirjoitus. Se laittoi miettimään!
VastaaPoistaMinulle tuli mieleen oma pieni kokemukseni. Olen ollut neljä vuotta kilpa-uimari. 15 tuntia plus kisat viikossa treenejä. Se oli kestämätöntä, mutta jotenkin nautin siitä. Sitten kuitenkin lopetin sen, kun tajusin, että kilpailut tekivät oloni huonoksi ja jännitys ei ollut enää mukavaa, vaan ahdistavaa. Treeneissä olo ja meininki olivat olleet minulle ne tekijät, joiden avulla olin jaksanut kisatkin.
Lopetin viime jouluna. Näen edelleen unia, jossa uin treeneissä onneni kukkuloilla, tai sitten meillä on lihaskuntotreenit, ja olen oksentaa, mutta silti oloni on - aivan kuten sanoit, lämmin.
Englannin opettajallamme ala-asteella meni usein ääni. Hänellä oli kannettava mikrofoni ja stereo, jolla yritti opettaa. Se ei oikein onnistunut.
Minä en paljoa muista 9.11. Hiljaisen hetken kylläkin luokkahuoneessa ja meidän lasten käsittämättömät, arkailevat silmäykset rikkoessamme hiljaisen hetken kunniottavuutta, kun koko asia kävi suuresti yli käsityskyvymme.
Minä toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossa, Iines.
Tuure, luulen että uintiunesi, jossa olet onnesi kukkuloilla, on aivan yksyhteen samanfiiliksinen kuin omat koulu-uneni. Ne ovat nimenomaan onnellisia unia, sillä niissä minulla on lupa olla koulussa.
VastaaPoistaOlen nähnyt jopa sellaisia koulu-unia, missä selitän hirveästi kollegoille, että en minä tämän jälkeen enää tule, ihan niin kuin en saisi olla siellä. Unessa on myös selvää, että pystyn puhumaan, on kuin ihme olisi tapahtunut ja kaikki olisi ollut pahaa unta.
Muuten, minullekin suositeltiin ensin suun edessä pidettävää mikrofonia, mutta sehän toisti paitsi äänen, myös äänen virheet, joten se ei käy dysfonia spasmodicaa sairastaville. Minun ongelmani on puheen pätkimminen, ei heikko ääni.
Tuota ajatusta en hyväksy, että ihminen ei ole mitään itsensä varassa. Päinvastoin. On tietysti myös työstä saatavat onnistumisen elämykset ja tyydytys, mutta iso osa tuosta työstä saatavasta arvostuksesta tulee ulkopuolelta. Onko toisten arvostus arvokkaampaa kuin oma? Minusta oman arvostuksensa saaminen on vaikeampaa kuin toisten, itseltä tietää vaatia enemmän joissain tietyissa asioissa. Toisten arvostuksen saa noudattamalla toisten asettamia, kaikille yleisiä sääntöjä.
VastaaPoista11.9. olin palaamassa sairaalasta - sukulaispoika oli hakattu sairaalakuntoon. Mies pani autoradion päälle ja ensimmäinen ajatus oli vähän sama kuin Estonia-uutisista ensimmäisten sekuntien aikana: onko tämä jokin kauhufiktio? Mutta toimittajan äänen tunnistaminen sai ymmärtämään, että totta se oli, teatraalinen väkivallan näytös.
Sokea kana, ajatukseni oli, että kaikki ovat ilman ammattistatusta samalla viivalla viimeisellä rajalla ja jo ennen sitä. Tämä tuli mieleeni sairaalassa katsellessani yksinäistä vanhaa miestä repsottavassa pyjamassaan. Ennen hän oli tunnettu kuljetusliikkeen toimitusjohtaja.
VastaaPoistaIines,
VastaaPoistaOn todella ikävää, että sinä, joka olisit pitänyt työstäsi, et voi sitä tehdä. Tunnen joitakin, jotka vihaavat ammattiaan, vaikka se työ, jota he joutuvat tekemään, on arvostettua ja pyrkijötä alalle riittää. Tuntuu, että heidän elämänsä on raskasta.
Opettajan työtäkin kai nykyisin arvostetaan. Mutta vain harvoja opettajia oppilaat kunnioittavat. Pitää olla persoonallisuus ja karismaa, joka säteilee heistä ja luo molemmin puolin suotuisan ilmapiirin, joka puolestaan herättää kiinnostusta ja halua oppimiseen. Sen luomisen kykyä ei kaikilla opettajilla ole. Tuntuisi, että niillä, jotka pitävät työstään, on siinä suhteessa asiat kunnossa.
Tornien kaatuminen oli todella dramaattista seurattavaa tv:stä. Voi vain kuvitella, miltä niistä ihmisistä tuntui, jotka olivat paikan päällä ja osallisina tapahtumiin. Mutta yleensä, kun ajattelee ihmistä, on kumma, miten hän pystyykin säilymään elävänä, niin näkymätön ja lähellä on elämän ja kuoleman raja, koko ajan kintereillä.
Sen kun lehdestä luetaan, miten niin ja niin monta kuollutta on minkin päivän sato. Tuntuuko kuolema erilaiselta eri yhteydessä? Kukapa tietää.
Mun yhdellä tutulla kuoli mies. Vaimo
kertoi puhelimessa, ettei hänen miehensä ole kaukana, vaan antaa merkkejä itsestään tämän tästä. Soittaa esim. kännykkään, joka soi, ja kun hän menee vastaamaan, sieltä ei kuulu mitään, mutta että hän tuntee miehen hengen olevan voimakkaasti läsnä. (????) En tiennyt, mitä hänelle olisi voinut sanoa. Sanoin vain, että voi ihme!
Mutta sinulle sanoisin, Iines, ettei sinun arvosi ja arvostuksesi ole jäänyt työpaikalle. Jo saamiesi kommenttien määrä todistaa sen. Eikä arvostuksesi ole kiinni edes noissa kommenteissa. Se on sinussa itsessäsi ja kulkee mukanasi, missä milloinkin oletkin (ja mitä teet).
Ihmiselle itselleen tekeminen on aina tärkeintä. Eniten siitä saa iloa, jos saa tehdä sitä mitä haluaa. Kaikilla ei edes tätä iloa ole. Olet onnekas, Iines! Saat melko varmasti vieläkin tehdä, mitä haluat. Vai saatko? (0ppilaista viis, heistä voi nähdä unta.:)
Avatar, kiitos sanoistasi.
VastaaPoistaTunnen minäkin opettajia, ikätovereitani, jotka odottavat eläkkeelle pääsyä. Jotain kertonee se, että lähes kaikki opettajat hakeutuvat ensin osa-aikaeläkkeelle ennen varsinaista eläkeaikaa. Omassa opettajainhuoneessani vain pari tekee täyttä päivää viimeiseen asti, kaikki muut, eli 98 prosenttia opettajista ei halua tai jaksa tehdä täyttä päivää loppuun asti.
Hassua, minä olisin tahtonut tehdä. Voi olla, että vain parina viimeisenä vuonna olisin hakenut osa-aikaeläkkeelle osatakseni paremmin luopua.
Kyllä se niin on, Avatar, että ihminen ei ole eläkkeellä samalla tavoin tarpeellinen tai tärkeä kuin työssä ollessaan. Tärkeyttä älköön nyt käsitettäkö tässä turhantärkeydeksi tai paskantärkeydeksi tai haluksi olla muita ylempänä. - Olet tärkeä minulle - jotakin tällaista tavoittelen sanoillani. Sellainen tahtoisin työn kautta olla oppilaille. Mieleeni jäi viimeiseltä vuodelta se, kun yksi oppilas sanoi, ettei sen väliä vaikkei sulla ole ääntä, kunhan vain oot täällä. Se lämmittää vieläkin ja sellaista sanomista kaipaa edelleen.
Ihminen määritetään yhteiskunnassa työnsä kautta. Jo termi 'työtön' kertoo, että kyseessä on tila, jossa ollaan jotain ilman, puuttuu työtä eli määritetään negatiivisesti. Ihminen järkkyy menettäessään työn tai joutuessaan pakotetulle eläkkeelle, työn puuttuminen merkitse sivuun joutumista. Ne joilla on työtä, ovat jotakin, heillä on identiteettinä tittelit, ammatit, ei tarvitse kirjoittaa ammatikseen 'työtön' tai 'eläkeläinen'. Ovat tuottavia ja hyväksyttyjä jäseniä.
VastaaPoista"...ihmisen arvo ja kunnia on työssä. Jos sitä ei ole, ihminen on itsensä varassa, siis yleensä ei mitään."
VastaaPoistaOnneksi nykynuoriso, luin jostakin, alkaa yhä enemmän irtautua ajatuksesta, että pysyvä työ on elämän sisältö, "arvo ja kunnia".
Mielenkiintoista, että sanot ettei ihminen sitten ole mitään...
Ramana Maharshi, suuri opettaja, kehotti luokseen tulleita ja ratkaisua ongelmiinsa pyytäneitä kysymään ensin itseltään: kuka minä olen.
Hän kehotti heitä unohtamaan nimensä, sukunsa, koulutuksensa, arvonsa, ammattinsa, työnsä, kansalaisuutensa, rotunsa, sukupuolensa... ja kysymään uudelleen: kuka minä olen.
Minusta se on hyvä neuvo.
Työtön,
VastaaPoistasitähän minäkin, ihmisen arvo mitataan paljolti työn tai aseman kautta, eikä se toki sulje pois sitä totuutta, että ihminen on itsenään silti arvokas, kuten mm. Avatar sanoo kommentissaan. Se on kokonaan toinen asia, enkä sitä tahdo kieltää.
Minäkään en millään tahdo kirjoittaa tittelikseni "eläkeläinen", sillä se ei mielestäni määritä minua tai habitustani tai henkistä tai älyllistä kapasiteettiani alkuunkaan.
Vaikken ole tittelinkipeä, käytän kyllä edelleen tittelinäni oppiarvoani, jos sellaista kysytään. Se kertoo minusta jotakin, kun sen sijaan eläkeläinen ei kerro mitään, vaan sijoittaa minut harmaaseen joukkoon.
Tapsukka,
VastaaPoistasanoin aika kärjekkäästi, mutta kyllä se on totta, että ihminen ilman asemaa ja ammattia on paljas ihminen, häntä ei voi sijoittaa mihinkään. Sellaista joutilasta ei yhteiskunta paljonkaan arvosta.
On aika ihanteellista puhua tässä ihmisarvosta ja kaikkien arvostamisesta, mutta eivät nuo kauniit lauseet päde käytännössä.
Lisäys ihmisen arvosta,
VastaaPoistaluin tuossa äsken uutisia katsellessani nimittäin Ilta-Sanomia, jossa kerrottiin Tommy Tabermannin sairastumisesta.
Tabermannilla todettin aivokasvain elokuun puolivälissä. Lehden mukaan hän oli nyt syyskuun alkupäivinä ollut jo sädehoidossa, siis kolmisen viikkoa sairastumisen toteamisesta. Tämä on tavatonta!
Minun äitini oli vanha ja eläkkeellä, kun hänellä todettiin syöpä. Hän joutui jonottamaan sädehoitoa yli kaksi kuukautta.
Niinhän se on, Iines, sitähän minäkin aina toisinaan vaahtoan.
VastaaPoistaNimittäin että toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset ja kauniit sanat eivät päde käytännössä.
Mutta kun on ikuinen optimisti ja parantumaton idealisti, niin sitä aina toivoo.
Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset - näin se menee.
VastaaPoistaTuo Tabermannin huippupikainen sädehoitoon pääsy voi tietenkin johtua sairauden laadusta. Ehkä pään alueen kasvaimet priorisoidaan kaikkien muiden ohi. Mikäs siinä, kai lääkärit hommansa osaavat.
Kun ihminen sairastuu syöpään, siis tavallinen kansalainen, hän joutuu kuitenkin jonoon, eli hoidot eivät ala läheskään heti, vaan äitini kahden kuukauden piinallinen odotus sädehoitojonossa oli kuulemma aivan normaali odotusaika.
Rahalla sitä paitsi pääsee jonojenkin ohi. Yksityislääkäriltä yksityissairaalaan ja välittömään hyvään ja tehokkaaseen hoitoon.
"Rahalla sitä paitsi pääsee jonojenkin ohi. Yksityislääkäriltä yksityissairaalaan ja välittömään hyvään ja tehokkaaseen hoitoon."
VastaaPoistaJa vakuutuksella, joka maksaa kuussa paljon vähemmän kuin keskivertosuomalaisen polttamat röökit, juoma viina tai syömä roskaruoka, pääsee myös jonon ohi.
Nooh, eipä tuommoinen yksityinen sairauskuluvakuutus minun äitiäni olisi auttanut, hän kun oli jo päälle 70 sairastuessaan.
VastaaPoistaVakuutuksethan on suunnattu alle 65-vuotiaille, eli terveille ikäryhmille, eli niitä ei edes saa 65 vuotta täyttänyt. (Vilkaisin äsken erästä vakuutusta netistä.)
Iinukka hei!
VastaaPoistaMinustakin tuo eläkeläinen on tittelinä hiukan harmaa. Niinpä olen jo jonkin aikaa merkinnyt kaikkialle ammatikseni "Joutomies". Hotelleissa nuoria respoja naurattaa ja muualla katsotaan kunnioittavasti. Joutomies kun ei ole mikä tahansa mies, hänellä on selvästi aikaa tehdä mitä haluaa.
Anonyymi: Älä yllytä ihmisiä vakuuttamaan itseään. Niillä vakuutusmaksuilla, jotka olen elämäni mittaan maksanut, saisi aika käheän kärryn. Nyt, kun vakuutusturvaa sitten tarvitsisin,
vedotaan kuuluisiin "pienellä painettuihin" ehtoihin. No, tämän asian kyllä tappelen loppuun saakka.
Mutta muuten kehotan kaikkia muistamaan, etteivät vakuutusyhtiöt ole sitä varten, että vakuutettujen elämä turvataan vaan sitä varten, että yhtiön osakkeenomistajat saisivat sijoituksilleen mahdollisimman hyvän tuoton.
Toinen kaheli titteli on "yrittäjä". Se on melkein kuin ennen vanhaan liikemies - siis nämä merisalot ja alisaunamäet - eli vähän hämäräperäinen ja yrittelee kaikenlaista pikku bisnestä.
VastaaPoistaMinäkinhän periaatteessa olen yrittäjä, mutta en suostu käyttämään sitä missään, sillä minähän olen oman alani vankka osaaja, ammattimies, koulutettu, koeteltu ja palkittu.
Enkä takuulla kirjoita sitten ikinä mihinkään sitä eläkeläistäkään, kun se eteen tulee. Siinä mielessä ymmärrän maisteri Iinestä erinomaisesti.
Vaari, joutomies onkin hyvä titteli miehellä, joka oletettavasti näyttää suvereenilta maailmanmieheltä. Ymmärrän hyvin, että respaneidit hymyilevät auliisti.
VastaaPoistaVakuutuslaitokset eivät tosiaankaan ole ihmisten hyväntekijöitä, vaan hirveitä riistolaitoksia, joiden olemassaolo pohjaa ihmisen avuttomuuden ja turvattomuuden tunteen taitavaan hyödyntämiseen.
Itse olen maksanut kymmenen vuotta vanhasta autostani kalleinta kaskoa, kunnes älysin pienentää sitä. Vakuutusmaksut putosivat tuntuvasti. Samoin maksan huikeita summia kodin vakuutuksista, kesämökin vakuutuksista, eikä niille koskaan mitään ole tapahtunut, minä kun pruukkaan pitää paikat peruskunnossa. Joku palovakuutus ehkä riittäisi.
Yhden vakuutusjutun sain kerran hyödykseni. Olin maksanut matkani, kun minulle tuli force major, lähiomaisen kuolema, ja sain tuon koko maksun mukisematta takaisin, kun matka peruuntui.
Tapsa, eiväthän ne enää yrittäjiä ole, vaan toimitusjohtajia. Jokainen pienen postimyyntifirman perustajakin on "toimitusjohtaja".
Tuota maisteria en tahdo korostaa, Tapsa, että äläpäs nyt irwaile. Päinvastoin hyvänä häpeäjänä häpeän sitäkin, sillä en tahdo erottua porukoista. Kuitenkin samalla arvostan sitä, sillä se kertoo, että arvostan lukemista ja koulutuksen kautta yrittämistä.
Vakuutuslaitokset ovat todella aikamoisia huijauslaitoksia.
VastaaPoistaMinullekin myytiin yhteen autooni (sic!) arvokas varkausvakuutus, kun sillä autolla oltiin menossa etelän maille (sic sic!).
Sitten se auto varastettiin siellä etelässä. Myöhemmin se löytyi tuhottuna 30 km päästä.
Silloin vakuutusyhtiö ilmoittikin minulle, että emme korvaa, koska tätä autoa ei voi varastaa. Siinä kun on käynnistyksen esto ja avaimet oli tallella. Kyseessä on siis ilkivalta ja sitä vakuutusta minulla ei ollut.
He siis myivät minulle varkausvakuutuksen autoon, jota ei voi varastaa.
Normaalielämässä tätä kutsutaan huijaukseksi. Tässä tapauksessa sitä kutsutaneen aukottomaksi ansaintalogiikaksi.
Riitely tapauksesta on kestänyt nyt yli vuoden ja on vakuutusvalituslautakunnan puntaroitavana. En odota mitään. Mutta opin paljon.
Nyt on pakko nauraa, että hahaha, mutta ei sinulle Tapsa, vaan vakuutuslaitoksen oveluudelle. Varkausvakuutus autoon, jota ei voi varastaa. Muistuttaa vitsiä jääkaapin myynnistä eskimolle ja lisäksi putkimieheni repliikkiä, kun sanoin, että juuri korjaamasi keittiön hana vuotaa. - Ei se voi vuotaa, sanoi hän. Tip tip, sanoi hana. Vika oli sitten minun, joka olin kiertänyt hanaa "väärin".
VastaaPoistaTapsa hei!
VastaaPoistaEi kai yhtiösi nimi ole Pohjola? Tappelen tämän yhtiön kanssa asiasta, joka kaiken järjen mukaan on aivan selvä. Onneksi ne eivät voi tällä kertaa uhkailla minua potkuilla. Omistavat nimittäin osakkeita aika monessa firmassa.
Pohjola se on.
VastaaPoistaOvat tämän prosessin aikana todistettavasti laiminlyöneet, unohtaneet, sekoittaneet, juoksuttaneet, pompottaneet, huiputtaneet ja suoraan valehdelleet ja kaiken huipuksi vielä vittuilleet niin monessa asiassa, ettet uskokaan.
Lähettivät minut mm. hakemaan autoa Espanjasta, kun se oli kuulemma löytynyt ajokunnossa. Kun menin sinne, auto löytyi romuna poliisivarikolta.
Nyt se sitten esittivät, ihan totta!, että poliisit olivatkin varmaan tuhonneet sen. Sellaista vakuutus ei tietenkään korvaa.
Onkohan se vakuutusvalituslautakunta pelkkä kumileimasiin, kuten pelkään?
Minun vakuutukseni ovat onneksi Ifissä, entisessä Sammossa.
VastaaPoistaMutta tunsin kerran Pohjolan asiamiehen. Hän lemahti partavedelle jo ennen kuin ilmestyi nurkan takaa näkyviin.