Tornien kunniaksi

Syyspäiväkirja 11.9.2001

Olin juuri saapunut uudelleen koululle, sillä minulla oli neljä perättäistä iltaopetustuntia aikuislinjan datanomiopiskelijoille. Tuntien oli määrä alkaa kello 17.20, ja niin ne alkoivatkin.

Opetuspäiväkirjassa lukee tällä kohdalla: dytvt dat01, Tekstin asettelunormit, Kieliasu. Ensimmäisen koodin merkitystä en muista, sillä koodit tulivat ja menivät, vaihtuivat vuosittain kun kursseja uudistettiin. Joka tapauksessa kyseessä on ollut suomen kielen kirjallisen viestinnän perusopintojen aloitusjakso. Kaikki olivat läsnä ja tunnit pidettiin tietokoneluokassa.

Tämä oli sitä aikaa, kun ääneni oli kesällä ensi kerran alkanut reistailla, enkä vielä tiennyt, mikä minua vaivasi. Olin huolestunut, sillä tunsin, että jotain sellaista on pielessä, johon en voinut tahdolla vaikuttaa ja jota en osannut kyllin hyvin sanoin kuvata, niin että minut otettaisiin vakavasti työpaikallani, jossa tehokkuus oli opettajan arvomittareista ensimmäinen. Kuka nyt ottaa vakavasti opettajan sanoja: En saa aina sanaa tulemaan, etenkään jos se on vokaalialkuinen.

Tänä iltana ääneni kuitenkin toimi hyvin. Muistan jopa innostuneeni sen soinnista ja kaiusta läpi kohisevan luokan. Tietokoneet kohisivat, tuuletin kohisi, opiskelijoista lähti jatkuvaa kohinaa ja puheenporinaa. Minulla oli mukava olo, päälläni oli ruskea isohampaisella vetoketjulla varustettu sileä villajakku, jossa oli joustoneuleiset hihat, kaulus ja taskut, ja samansävyinen ruskearuutuinen hulmuava puolihame pehmeää kangasta, sensyksyinen lempiasuni.

Luennoin kaksi ensimmäistä tuntia tekstin asetteluseikkoja ja luettavuustekijöitä ja näytin asettelumallit Power Point -esityksenä. Jokaisella tiedolla lomakkeella oli oma paikkansa ja jopa määräkokoiset kirjaimet, ja näistä piti tulla nopeasti rutiinia. Opiskelijat kuuntelivat hiljaa, sillä päivän työssä olleet aikuisopiskelijat pitivät siitä että saivat istua rauhassa ja kuunnella luennointia. Epäilen kyllä, että joku nukkui silmät auki, mutta toisaalta, ei se ollut minulta pois.

Puolivälissä pidettiin tauko ja menin opettajainhuoneeseen, jossa opettajien kännykät alkoivat kiivaasti piippailla ja soida, ja meitä kehotettiin avaamaan televisio. Näkyi miten lentokone törmäsi World Trade Centerin torniin ja savu alkoi nousta. Huudettiin kauhistuneina eikä ymmärretty mitään. Menin sitten ihmeissäni luokkaan takaisin, jossa opiskelijat istuivat ja naputtelivat tehtävää, asettelivat peruskirjettä lomakkeelle. Avasin television ja selostin heille lyhyesti sen minkä tiesin. Kukaan ei puhunut mitään, ei edes hengittänyt, mitään keskustelua ei syntynyt, kaikki katsoivat vain ruutua. Joku alkoi naputella tehtäväänsä eteenpäin, ja satunnaisia älähdyksiä ja hengenvetoja lukuunottamatta emme puhuneet asiasta, joka kaiken aikaa tapahtui silmiemme edessä, ja johon kaiken aikaa tuli informaatiokerrostumia ja uhkakuvia lisää. Päätimme lopettaa tunnit ja lähteä kotiin katsomaan televisiota perheenjäsenten kanssa. Hiljaisina erottiin.

Nyt kun selasin opetuspäiväkirjaani tuolta päivältä ja vuodelta, huomaan, että itselläni alkoi äänisairauskierre saman vuoden marraskuussa. Minulta kaavittin nukutusleikkauksessa turvonneita äänihuulia ohuemmiksi, otettiin koepalaa ja menetin ääneni kokonaan kahdeksi kuukaudeksi, jotka olin sairauslomalla. Kurkku oli kuin tulessa ja ääni oli risaa säröä, jos sitä pihauskin tuli. Kuljin muistilehtiön ja kynän kanssa ja käytin myös käsiäni normaalia enemmän.

Palasin siitä sitten tammikuussa töihin, ja aloin selkeästi lintsailla tehtävissäni, koska en pystynyt puhumaan kuin lyhyitä jaksoja. Minun tunneillani kirjoitettiin ja kirjoitettiin ja kirjoitettiin, ja opettaja oli hiljaa ja hurvitteli netissä kenenkään huomaamatta. Taisin ikävissäni jopa seikkailla jossain chattihuoneessa seksinnälkäisten miesten rattona. Yksi halusi pukea minut latexhaalariin ja minähän menin leikkiin mukaan. Jos oppilas tuli luokseni tuomaan paperia, livautin ruudun pieneksi monitorin alalaitaan ja jatkoin oppilaan poistuttua. Ja kotiin kannoin molemmin käsin arvioitavia esseitä ja raportteja.

Tänään, 11.9.2009 World Trade Center tuntuu haukotuttavalta, niin loppuunkaluttu se on. Oikeastaan en halunnut kirjoittaa siitä, vaan koulukaipuussani muistelin kyseistä syksyä, jolloin vielä olin töissä, tärkeä ihminen, opettaja. Näen edelleen unia siitä, että kuljen koulun käytävillä paperit ja kirjat kainalossa ja etsin epätoivoisesti luokkaani, olen myöhässä, ja etsin ja etsin , mutta en jostain syystä koskaan löydä luokkaani. Uni ei ole painajainen, vaan lämmin ja hyvä uni.

Kyllä se on kuulkaa niin, että ihmisen arvo ja kunnia on työssä. Jos sitä ei ole, ihminen on itsensä varassa, siis yleensä ei mitään. Lopettaakseni aasinsiltaan: jokaisen torni sortuu joskus.

(Maalaus John Johnstone)