Katson Saddamin pään yli

- Elokuva on paikoin raaka ja väkivaltainen, joten se ei sovi alle viisitoistavuotiaille, sanoo kuuluttaja juuri ykkösellä, jossa on alkamassa Saddamin nousu ja tuho -elokuvan ensimmäinen osa.

Miksi tuo kuuluttajan lause nyt jää soimaan korviini? Tarkoittaako se sitä, että raakuus ja väkivalta sopii yli viisitoistavuotialle? Minusta kuuluttaja puhuu sopimattomia. Hänen olisi pitänyt muodostaa lause toisin, sillä tuollainen selittävä sivulausekytkentä hyväksyy väkivallan hiljaisesti osaksi ihmiskunnan elämää. Kuuluttajan olisi pitänyt sanoa, että elokuva on raaka ja väkivaltainen, mutta raakuuksia sietävät poliittis-uskonnollisesta historiasta kiinnostuneet ja kynsiään pureskelemattomat yli viisitoistavuotiaat voivat kyetessään katsoa sen.

En minä tahdo katsoa väkivaltaa, sillä voin pahoin jo siitä, kun kalastajat tappavat tuuralla kuutteja ja niiden emoja jäälle uutisfilmeissä, ja kuulen kuinka kuutit vinkuvat ja huutavat henkensä hädässä apua ihmiskäden alla. Ja kuitenkin tahdon katsoa, miten Saddamista tuli Saddam, mitä kauheuksia hän on tehnyt ja mikä arabimaailma oikein on, mistä sikiää se kiihko, joka filmien ja elokuvien muslimimiesten silmissä välkkyy. Onko se kiilto lisättyä vai onko se oikeasti heidän silmissään?

Nyt juuri näytetään, miten kymmenen suusta sidottua miestä teloitetaan Saddamin käskystä muurin viereen, niin että veri roiskahtaa muurille ja vaitonaiset miehet putoavat polvilleen. Ja joukkoteloituksen päälle Saddam ampuu parhaan ystävänsä otsaan reiän. - Rakastin häntä kuin veljeä, sanoo Saddam surevalle leskelle ja lapselle, katsoo leskeä kiinteästi silmiin. - Tunnen syvällä sisälläni, että hän olisi ymmärtänyt ja tehnyt minun sijassani samoin. - Hän uskoi sinuun, sanoo sureva leski, ja niin uskon minäkin. Kaikki Irakin hyväksi.

Ja miksi minäkin olen niin kiltti, että ajattelen kaikesta hyvää, sinisilmäisesti, kun maailma on pelkkää pahuutta. Mitä kovempi ja ilkeämpi ja rivompi suustaan on, sen paremmin pärjää, sitä enemmän ihailua saa. Kilteille nauretaan, hyvään uskovaa pidetään naivina, romantiikkaa ja rakkautta höpötyksenä. Introverttius ja itsenäisyys kitketään lapsesta pois ja tilalle muokataan ekstrovertti rohkelikko, joka pärjää puhumalla ja potkimalla.

Tällaisia hieman sekavia ajatuksia tässä Saddamia katsellessa, toisella silmällä. Eikä se Saddamista johdu, että minäkin olen tämänpäiväisten lehtien ohella huolissani siitä, että jokuset koulut leimautuvat maahanmuuttajakouluiksi. En ihmettele, että vanhemmat haluavat lapsensa pois niiltä luokilta, joissa maahanmuuttajia on jo lähes puolet, 40 prosenttia. On päivänselvää, että opetuksen laatu ja taso laskee radikaalisti, jos kaikki ovat samassa ryhmässä esimerkiksi äidinkielen tunneilla. Jos minä olisin vielä koulussa ja luokassa olisi maahanmuuttajia, tahtoisin katsoa äidinkielen tunnillani tämän Saddam-filmin kaikkien kanssa yhdessä ja antaa nuorten keskustella asiasta vapaasti. Siis maahanmuuttajien ja pikkukaupunkilaisnuorten. Eniten tahtoisin heidän puhuvan ajatuksiaan väkivallasta.

(Valokuva Hugo Simberg, omakuva)