Elämän elämättömyys?

Syvin, itsenäisin, persoonallisin elämykseni on elämättömyys. Se on minusta tehnyt sekä taiteilijan että persoonalllisuuden. (Aino Kallas)

Koko päivän on satanut. Hesarin sain vielä haettua, ennen kuin hanat aukesivat siinä määrin, että ulos ei ollut enää asiaa. Piha lainehtii lätäköistä. Vettä tulee kaatamalla ja vyöryy alas rinnettä ehtimättä imeytyä maahan matkan varrella.

Rupesin sitten sateen rummuttaessa kattoa löhöämään tuvan vanhassa puusohvassa ja pinosin viereeni muutaman kirjan. Sohva on vanhanaikaisen korkea, ja jalat eivät ulotu lattiaan, kun siinä istuu säädyllisesti. Reuna painaa kipeästi reisiä, ja sohvaan kannattaa siis linnoittautua kunnolla tyynyjen sekaan ja ottaa mukaansa kunnon varustus, jottei heti tarvitse kavuta alas.

Lehteilin puusohvassa makoillen Suomalaisen naisen viisautta
-kokoomateosta ja pysähdyin ylle lainaamaani Aino Kallaksen ajatukseen elämän elämättömyydestä. Onpas Kallas paljaan rehellinen! Hän, jos kuka, on kai elänyt ihmisten mielestä täyttä ja ihanaa elämää eri maissa kuuluisien taiteilijoiden ihannoimana muusana ja kaunottarena, älykkäänä ja hienostuneena taiteilijana itsekin, rikkaan sivistyssuvun jäsenenä. Ja juuri hän sanoo, että ei ole elänyt elämäänsä!

Mietin, miksi elämä olisikaan vain extremessä ja saavuttamisessa, hetkellisessä perillepääsyssä. Miksi se ei olisi yhtä hyvin harmoniassa ja pysähtyneisyydessä, tai pidemmän reitin valinnassa? Usein tunnetaan tarvetta vakuutella, miten vauhdikasta elämää kukin elää. Tuleekohan näkyvien ulkoisten seikkojen arvostaminen siitä, että omaa elämänviivaa piirretään vain huippuhetkien kautta eikä väliaikoja katsota elämiseksi, vaan vain matkaksi kohti uutta huippuhetkeä?

Eikö elämä ole lopulta aika yksinkertainen juttu, vain summa sarjasta valintoja, joita teemme? Lohdullista on tietää, että ihailtu Aino Kallaskin valitsi huippuhetkien sijaan harmonian ja pysähtyneisyyden välttääkseen muutoksia ja pysyäkseen niissä urissa, jotka kehää kiertäessään itse oli polkenut. Voisiko ajatella niin, että elämän elämättömyys se vasta elämää onkin?

Jälkikirjoitus

Tunnen tarvetta lisätä tähän vielä pienen tositarinan elämättömästä elämästä, työtoveristani, jota nimitettäköön vaikka Heliksi. Hän oli juuri eronnut, kun hän tuli kouluumme kielten opettajaksi, kaksikymmentä vuotta sitten. Heli osti pienen kaksion kerrostalosta, hyvältä paikalta, ja hän kertoi remontistaan, kuinka valitsi kaikki sävyt inhoamakseen beigeksi, siis vastoin omaa makuaan, koska aikoi muuttaa aika pian töihin Helsinkiin tai ulkomaille ja tahtoi saada asunnon heti kaupaksi. - Näin se sopii sekä miehelle että naiselle, hän perusteli sävyvalintojaan. Mainittakoon, että Heli on edelleen töissä koulussani, katselee edelleen niitä beigejä seiniä ja kattoja ja inhoaa kaupunkia yhtä paljon kuin muuttaessaan.