Minun on pakko päästä aina välillä metsään, josta löydän mielenmaisemani, jossa kaikki stressi katoaa.. Tänään löysin ihanan uuden metsän, joka tulee antamaan minulle vielä paljon, oli kaamosväritys tai kevään hennot sävyt. En ole koskaan ennen ollut tässä metsässä! 
Kuljin siis sattuman oikusta valitsemaani tietä pitkin yhä syvemmälle metsään, rohkeasti, vaikka näiden lakeuksien rajamailla on huhuttu liikuskelevan susilauman. Tähän asti kuljin polkua, tämä oli tämänkertainen päätepiste, pari kilometriä outoa metsätietä, ja sivupolulle poikkeamat päälle. Mieltäni kutkuttaa ensi kerralla mennä vielä pidemmäs, oikealle kaartavan mutkan taakse. En yhtään tiedä, mitä sieltä paljastuu. 
Kulkijaa hämmästytti keskellä sumuista metsää, polun mutkassa lasta tuudittava hahmo. Kuin Neitsyt Maria ja lapsi. Jos nyt tulisi pehmeä lumisade, tietäisi kyllä, mistä saisi kuvan joulukorttiinsa! Ohut lumivaippa suojaisi äitiä ja lasta ja ääriviivat piirtyisivät valoa hohtavasti, kuin taivaallinen näky.
Jossain polun varren jäätyneessä lätäkössä oli selvästi kalevalainen lintu, juuri se, josta on tehty koru, jossa linnun jalat keikkuvat iloisesti kuin marionetilla. Paljaiden puiden oksilla oli tuhansia kirkkaita vesipisaroita.
Kaupungin valoihin oli hyvä palata keuhkot täynnä metsän raikasta ja kosteaa ilmaa.
(Valokuvat Iines 17.12.2007. Kuvat kannattaa klikata suuremmiksi lähitarkastelua varten.)
Kuoleman kuvia. Ei ainuttakaan vihjettä/sädettä elämästä.
VastaaPoistaKuvan tulkinta on aina katsojan silmissä, Rauno. Sinulle ne voivat heijastaa kuolemaa, kuten varmaan monelle muullekin katsojalle, sillä ennakoinkin tällaista suhtautumista. Olen havainnut, että ihmiset pelkäävät tummia sävyjä ja tulkitsevat ne peloistaan käsin.
VastaaPoistaValtaosa ihmisistähän tahtoo helppoa ja keveää, ja pitää punaisia tontunkuvia iloisina. Ja jos kuvassa on kasvot, niiden kuuluu hymyillä, sillä ilon merkkihän on hymy, eli suupielet totutusti korvissa.
Itselleni kuvat ovat maanläheisiä, lämpimiä, juurevan kalevalaisia, ja niistä henkii innokas odotus. Maltan tuskin odottaa, että näen tuon uuden metsikön puhkeavan keväällä hennonvihreisiin sävyihin. Se oli juuri se toivonsäde tekstissäni - maininta kevään sävyistä - mutta et tainnut lukea/ymmärtää sitä.
Yksinkertainen pyrkimykseni oli jakaa muillekin pimeän kaamosajan lämpimiä sävyjä ja lohdullisuutta. Tätä vuoden pimeintä jaksoa on totuttu pitämään turhaan rumana. Katsokaapa nyt noita kahta ylintä kuvaa tarkkaan, niiden maan lämpimiä sävyjä! Ja kuvitelkaa sen kivimuodostelma ylle pehmeälumihuntu. Siinähän on toivoa ja iloa valoa enemmän kuin missään auringonnousunkuvassa.
Opetus: Kyllä täällä blogimaailmassa kannattaa julkaista vain tontunkuvia tai muuta punaista.
peloistaan käsin?
VastaaPoistaNiin juuri. Raunolla on kuolemanpelko, ja hän arvioi näitä kuvia kuolemanpelostaan käsin. Sieltä uumenista.
VastaaPoistaOnneksi olkoon, että tänä aukkohakkuiden aikana löysit uuden jännittävän metsän! Ja voit suunnitella sinne menoa “lehen kannan kasvaessa, puhetessa putken juuren” - näin kalevalatyyliin jatkaen. Tulee ihan keväisiä ajatuksia itsellekin.
VastaaPoistaTässä metsässä ei tosiaan näkynyt aukkohakkuita, vain muutama vanha viljelyspelto tuon metsätien varrella.
VastaaPoistaOdotan ennen kaikkea sitä, että pääsen objektiivin kanssa tarkkailemaan sinne kevättalven pitkässä valossa lintuja ja muita metsän eläviä. Luontokuvaus kiinnostaa yhä enemmän, mutta ei sellainen jäljentävä, vaan semmoinen näkemyksellinen, missä olisi jokin juttu, näkökulma. :)
Jaha, täällä on oikea kuvakertomus.
VastaaPoistaEnsimmäinen tuntemukseni oli heti kättelyssä käytyäni tekstin ja kuvat nopeasti läpi; " sopivat hyvin yhteen, toinen täydentää toista"
Yksin nuo kuvat eivät olisikaan toimineet näin hyvin. Kuten tuossa kommenteissa jo tuli ilmi, kuvat koetaan synkkinä kuten syksykin.
Itse olen aina kokenut, että sumuinen ilma on hyvää kuvaus säätä, se peittää sisäänsä kaiken turhan, pelkistää sitä maisemaa jonka näkee.
Näissä neljässä kuvassa näkyy hyvin tämä joulukuun lumeton harmaus ( huomaa ei synkkyys). Jos jotain kuvia otetaan erilleen niin oikeastaan molemmat tiekuvat ovat ne jotka nostaisin esiin, tie johtaa aina johonkin, mutta minne se selviää vasta tuonne sumun sekaan kävellessä. Itsehän pyrin kuvaamaan myös iloisuutta värejä, muotoja, yksitysiskohtia, mutta paljon myös maisemia... myös sumuisia.
Kivikuvassa näen myös saman hahmon minkä sinäkin, mutta valitettavasti kuva on epäonnistunut liian pitkän valotusajan takia, käsivaralla se ei ole pysynyt terävänä.
Kokonaisuus on hyvä, varsin sopiva tälle foorumille, missä usein pohditaan syntyjä syviä joihin en osallistu puutteellisen kirjallisen ulosantini takia=)
Tällaista on Suomen talvi nykyään suurimman osan aikaa syksystä kevääseen.
VastaaPoistaPimeää ja harmaata. Helmikuussa pakastaa pari kertaa, ja lunta tulee muutama sentti.
Huom! Minä pidän syksystä, mutta en ainaisesta harmaudesta ja kosteudesta.
*
Tietenkään en voi välttää siteerausta.
Ensinnäkin: kuvasi herättämät mielikuvat/mielialat eivät nouse niinkään peloista kuin aiheuttavat ikäänkuin samaistumisreaktion luonnon horroksen kanssa.
Nietzsche, joka oli aivan epätavallisen herkkä ihminen säänvaihteluille, kirjoitti kerran:
'Pietarin pilvisen ja synkän taivaan alla olisin nihilisti. Täällä (Luoteis-Italia, Rapallo, Genova) uskon niinkuin kasvi uskoo: aurinkoon.'
Kiitos, Kootee, analyysistasi, joka oli varsin paneutuva ja tarkka! Kuvaaja kaipaa aina kommentteja näpsyistään.
VastaaPoistaSamaa mieltä tuosta keskimmäisestä kuvasta, kivimuodostelmasta, joka muistuttaa ihmishahmoa. Kuva on epätarkka ja suhruinen, ja paninkin sen vain tarinan vuoksi esiin, kuvablogin puolelle en olisi sitä pannut. Oli nimittäin elämys kohdata sumuisessa metsässä yllättäen tuo patsasmainen kivi, jonka zoomasin kaukaa saadakseni muodon näkyviin pimeässä sumussa. Noh, seli seli, tuskin kukaan jaksaa tätä lukea, mutta tulipahan sanottua. - Sumukuvista pidän itsekin, sillä kuvat onnistuvat paremmin kuin kirkkaalla auringolla. Lisäksi sumu on mielenkiintoinen elementti.
RR, aurinkoa me kaikki kaipaamme, minä varsinkin. Odotan innolla valon aikaa, valon lisääntymistä. Olen laskenut almanakasta, että tammikuun lopussa päivä on pidentynyt jo kaksi ja puoli tuntia. - Silti rakastan myös sadetta, etenkin kesäsadetta, ja pidän maan väreistä. Nytkin maassa ja luonnossa on uskomattoman monivivahteiset värisävyt, mutta ihmiset kieltäytyvät huomaamasta niitä. Minusta on surkastuneen aistitoiminnan ja luovuuden puutteen merkki, jos ihminen näkee vain vihreän värin + kirkkaat kukkaset luonnossa. Enkä tarkoita nyt sinua RR, vaan yleisesti.
Jätetään tarkemmat kuvaan kohdistuvat arviot kuvapuolelle=)
VastaaPoistaNäin tehdäänkin, tämä oli pieni tarina, kun innostuin niin kauheasti siellä metsässä. Halusin jakaa elämykseni muiden kanssa, mutta en osannut välittää tunnettani tarpeeksi hyvin. Tai ehkä ihmisiä vaivaa vain kaamosväsymys ja halutaan jotain hieman iloisempaa ja keveämpää, mikä on varsin ymmärrettävää.
VastaaPoistaIines
VastaaPoistaKaiken kaikkiaan: En itse ole mikään valokuvailija, mutta enpä paljon muuta harrastakaan kuin filosofiaa, teologiaa, kirjallisuutta ja ehkä vähenevässä määrin rockia + huonot harrastukset (mm. blogikommentointi ;), joita niitäkään ei ole enää paljon.
Silti on rehellisesti myönnettävä, että arvostan valokuvausta.
Lukioaikainen kuvaamataiteen opettajani sekä musiikin harrastaja-muusikko Taisto Balk (muistakaapa Kalmarin Unionin aikainen arkkipiispamme Bero Balk) oli myös kova valokuvauksen harrastaja.
Kävimme hänen kanssaan -70-luvun puolessavälissä myös pari kertaa Natsalla (epäoikeudenmukaisesti?) 'buuamassa' täysin kaoottiselle free-jazzille ;) - mm. sinänsä aivan ainutlaatuiselle Edward Wesalalle.
Serkkuni (äidin siskon vanhin tytär Kirsi) lainasi='varasti' jossain välissä Taiston minusta 21-vuotiaana ottamasta kuvasarjasta parhaimman, eikä sitä sen koommin palauttanut.
Sitä ja muutamaa muutamaa kuvaa kun nykyään muistelee ja katselee, niin voi vain huokaista: katoavaista on mainen komeus näin yli 33:n ikävuoden jälkeen kuvasarjan ottamisen jälkeen...)
Syksykin on peräti kauniimpi kokemus...:/
Oma kuvausharrastukseni alkoi jo lapsena, huomaan nyt, kun mietin. Isä oli myös innokas kuvaaja, ja muistan sen laatikkokameran, jolla hän napsi kuvia. Meillä onkin aika paljon mustavalkolapsikuvia minusta ja siskosta, vaikka kuvaajallakin meitä käytettiin silloisen tavan mukaan.
VastaaPoistaEkan kamerani sain teininä, ja kuvasin jo silloin hieman erikoisia kohteita, mm. lehmän turpaa, heinäseiväskasaa maassa maaten, kukkien ääriviivoja vastavaloon. Harrastin myös piirtämistä ja öljyväreillä maalaamista, eli tein tauluja naapureille ja tuttaville, mutta en koskaan sitä kukka-asetelmaa hempein värein, vaan värini olivat aina melko voimakkaita ja tummahkoja, kuten nytkin. - Nyt kuvailmaisuni on kuitenkin myös ilmavampaa ja keveämpää, mm. hyönteiskuvissa ja kukkakuvissa, eli niissä kiehtoo minimalistinen herkkyys, tuokiomaisuus.
(Kiitos ja anteeksi, mahtoiko kukaan jaksaa lukea?:)
Tuo toka ylhäältä on kyllä todella ihanan rauhoittava ja kaunis kuva. Upea usva ja värit siinä. Hyvä siinä on haukata rauhaa katseen kautta. Itse olisin siinä seissut pitkän tovin ihailemassa.
VastaaPoistaLue koko blogi, melko hyva
VastaaPoista