Vahvan ihmisen syndrooma

Kesämökin katosta löytyi homeläiskä. Kauniissa lakatussa puukatossa oli lähes puolimetrinen vaurio savupiipun kupeessa.

Mitäs minä nyt teen? Lomat alkamassa, sukulaisia tulossa lomanviettoon, ja kaikki minun vastuullani, minun puolipuhumattoman. Soita sinne ja tänne, kysy sieltä ja täältä. Kauhea stressi. Jos puhuisin, jos voisin laulaa kuin lintu, kaikki hoituisi kevyesti, eikä olisi huolta. Osaisin kyllä.

Olen pinnistellyt tämän huonon puhumiseni kanssa niin äärirajoille, että kukaan sukulainenkaan ei taida tietää, mitä ponnisteluja se vaatii, millaista nöyryyttä sietää uteliaat katseet, kestää hämmästyneet tauot.
- Meitä riisutaan, kun vanhenemme ja sairastumme, sanoi hammaslääkärini vetäessään kerran hammastani pihdeillä.
- Mutta sulla on vahvat ja hyvät hampaat, hän lohdutti, saat pitää ne varmaan loppuun asti.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan! Siispä kirjoitin hädissäni pari sähköpostikirjettä. Toisen erään rakennusprojektejakin tekevän koulutuskeskuksen vararehtorille, ystävälleni, toivossa että laitoksessa olisi meneillään jokin mökki- tai homeprojekti, johon taloni korjaus voitaisiin sijoittaa. Vararehtorin oma mökki mahtui projektilistalle jokin aika sitten. Vielä ei ole tullut vastausta. Toisen kirjeen kirjoitin mökkikunnan kunnantoimistoon, tekniselle osastolle. Sieltä tuli vastaus, että kirjeeni on välitetty kunnan rakennustarkastajalle. Nyt en oikein tiedä, tulisiko minun odottaa kiltisti vai ottaa itse yhteyttä suoraan häneen. Jokainen odotuspäivä viivästyttää mökille siirtymistäni. Menisin pian jo mielelläni, kun kesä on näin aikaisessa!

Kysäisin neuvoa myös eräältä nettipalstalta, jossa joku sanoi, että jos homeen näkee silmällä, niin ei muuta kuin homeinen pala + puoli metriä joka suuntaan pois ja uutta lautaa tilalle. Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta oma järkeni sanoo, että olisi järkevää suorittaa homemittaus ja selvittää vaurion perimmäinen syy. Ja näin aion tämän nyt hoitaa.

Hassua, miten on oppinut turvaamaan elämässään vain itseensä. Jos jotakin vastoinkäymisiä tulee, ne pitää itse hoitaa. En ole koskaan varmaan turvautunut kehenkään enkä saanut apuja tai tukia mistään, en edes asumistukea tai opintorahaa. Kaikki olen itse maksanut, kaikki itse tehnyt, kaiken vastuun kantanut itse. Ihmettelen vain sitä, että onko elämä kovettanut minua, kun en kuitenkaan tunne itseäni katkeraksi tai onnettomaksi?

Ehkä tämä tausta selittää senkin, että uskon niin vahvasti ihmisten täydelliseen tasa-arvoon ja jaksan ihmetellä sitä, että kaikki naiset eivät ole yhtä vahvoja ja itsenäisiä. Tätä taustaa vasten asettuu myös näkemykseni naisten orjasieluisuudesta, miellyttämishalusta sen sijaan, että kantaisi itse vastuun elämästään.

Hassua on myös se, että tällainen homeläiskä katossa tuntuu niin suurelta katastrofilta. Kyseessähän on konflikti, dynaaminen tilanne, joka pakottaa minut ulos toimimaan, puhumaan, pärjäämään. Yhtä hyvin voisin sysätä vastuun tilanteesta sisareni perheelle tai tyttärelleni, sanoa, että hoitakaa te, puhukaa te kun kerran pystytte. Mikä se on minussa, joka pakottaa salaamaan heiltäkin, miten vaikeaksi puhevammani myötä tilanteen koen, ja kuitenkin tulen hoitamaan sen yksin ja ilmoittamaan sitten muille, että mökki korjattu, tervetuloa! Aion lisäksi osallistua taloyhtiön autokatosten maalaustalkoisiin ensi lauantaina, ja tulen varmaan maalaamaan niskat ylöpäin kädet kohotettuina, vaikka juuri tämä asento aiheuttaa minulle herkästi kiusallista asentohuimausta, joka voi kestää viikkojakin jälkeenpäin. Pitäähän sitä osansa tehdä.

(Maalaus Vaglio-fresko, tekijästä ei ole monista hauista huolimatta varmuutta, vaikka kasvot näyttävät Leonardo da Vincin kynän jäljeltä. Otan kiitollisuudella vastaan varmistuksen tekijästä.)