Kumma kapistus

Ihmisen pää on kumma kapistus. Helteellä se selvästi höyryää ja pakkasella kärsii vajaatoiminnasta.

Päässä syntyvät pelot ja toiveet, nuo kummajaiset jotka eivät tahdo totella selkeitä faktoja. Sen sijaan vaikkapa surut ja ilot, nuo elämänmurut, syntyvät pikemmin ulkoisesta ärsykkeestä, tai ainakin niihin tarvitaan katalysaattoreina suhdetta ihmisiin. Pelot ja toiveet ovat irrationaalia tavaraa, ja siksi hankalia hallittavia.

Minulla on kaksi voimakasta kammoa: kyykäärmekammo, joka vallitsee kaikkialla missä liikun ja ukkoskammo, joka vallitsee kun olen yksin mökillä. Kaupungissa ollessani odotan ukkosia, jopa yöllisiä elokuun lopun myrskyjä ja nautin siitä, että olen turvassa vankassa kaupunkitalossa, lällällää ukkonen, enpäs olekaan yksin mökillä pelkäämässä, lyökää salamat, iskekää tulta, haljetkoon taivas tuhannesti, minä vain nauran päin vasamia.

Nämä kaksi kammoa aiheuttavat jokakesäistä vapinaa. Kun luvataan hellettä niin kuin nyt, mietin heti, että jaaha, nyt kyyt nousevat koloistaan ja kumpupilvet kumuloituvat korkeiksi punerviksi torneiksi, jotka varaavat sisälleen jumalannuolia - pakkohan niiden on ihan tilastollisestikin joskus osua johonkuhun. Ei aina voi olla niin hyvä tuuri, että salama iskee korkeintaan jalan viereen kuten eräällä Raamatun miehellä, jonka nimeä en nyt muista, mutta joka teki parannuksen ja tuli uskoon pamahduksen myötä.

Tällainen ennakkoaavistus tulevista kesän kauhuista taittaa nautinnon kärjen, ei mitenkään rajusti, mutta takapiruna kuitenkin. Nytkin ihmettelen, nousevatko pilvet Laitilan takaa, kun istun lepotuolissa laiturilla kirjoittamassa tätä pärettä oikein kynällä OAJ:n vuoden 2006 kalenteriin, huhtikuun viidennen päivän kohdalle. Tämä kalenteri on tyhjä invalidisoiduttuani edellisen vuoden syksyllä ulos työelämästä, äänisairauden parantumattomuuden ja neurologisen pohjan selvittyä. Kalenteri on erinomainen laiturimuistiinpanoja varten, pieni ja kevyt kirjanen. Nyt muistiinpanoja on siis huhtikuuhun asti, joten tilaa on vielä - ja minulla on myös pari muuta tyhjäksi jäänyttä ammatikalenteria, joihin on kiva raapustaa mieleenjuolahtumiaan.

Mutta asiaan ja pääkopan ihmeellisyyksiin takaisin! Naapuri soitti minulle ennen tätä kirjoittamista, tänne laiturille ja kysyi, missä olen kun minun pihaani, polkua pitkin, nousee juuri metrinen ruskea kyy, jonka ohi ei pääse, kun se nostaa päänsä ja sihisee, ei yritäkään pakoon. Mietin miten uskallan kävellä sen polun ja mäen ylös, sillä onhan kyy siellä jossakin, mustikanvarpujen takana. Käärmeiden reviiri on aika pieni, joten pesä on mäessämme. Huh huh, puistattaa. - Nyt voin kertoa, päästyäni kotiin ja koneelle, että hengissä selvisin! Leikkasin jo nurmikonkin siitä polulta pörisevällä koneella. Mutta taas on mielessä kyypelko joka kerran kun kuljen paikan ohi.

Heinäkuun kolmantena vien pääni Poriin aivosähkökäyrämittaukseen. Jospa invaliditeettini syy tätä kautta aukeaisi, kun perussyy on edelleen tuntematon. Invalidihan minä siis olen, kun verokortissani nimittäin lukee, että invalidivähennys 150 euroa. En kyllä ennen verokorttimainintaa tiennyt olevani vammainen, ja tiedon saatuani mietin, saanko käyttää parkkipaikoilla kätevää inva-paikkaa. Ystäväni sanovat, etten saa, koska jalat pelaavat. Hassua, että meitä vammaisiakin luokitellaan toisen luokan vammaisiksi. Jotkut ovat aina parempia kuin toiset.

(Maalaus Hieronymus Bosch)